Joulua odotellessa

Olemme olleet nyt kolme päivää riitelemättä. Se on hyvä. Se on erittäin hyvä. Varsinkin kun sitä ennen meni noin kaksi viikkoa, että riitelimme päivittäin. Onnistuimme jopa saamaan aikaan ihan kunnollisen huutoriidan "No vittu lähde jos kerta haluat" -tyyliin. Minulle ei ole koskaan sanottu niin pahasti, enkä itse ole koskaan sanonut niin tylysti, mutta tuli taas parempi mieli. Emme edelleenkään eronneet vaikka oli vaikeaa. Miksiköhän jokaisen riidan miehen kanssa pitää olla maailmanloppuriita?

Olen ihan onnellinen juuri nyt. Näin ystäviä monena päivänä peräkkäin ja kävimme mummon luona ja kotona on kodikasta, kun tein (kovia) pullia ja pitsaa ja kaikkea. Jääkaapissa on ruokaa ja lahjat on ostettu. En tosin vielä tiedä mistä rahoista maksamme laskut, mutta eiköhän se selviä. Tein vikailmoituskaavakkeen ja siitä pitäisi tulla palkka kohta.

Vaikka harvoin olen kovin itsetutkiskeleva, sen verran olen huomannut etten enää pidäkään yhtä ihmistä niin ärsyttävänä kuin ennen. Juttelin hänen kanssaan irkissä ja hän olikin ihan normaalin empaattinen tyyppi. Mikä on hyvä, koska hän on itse asiassa enemmän miehen tuttuja ja mies tarvitsee hyviä ystäviä.

Ai niin, pitäisi ostaa perusrasvaa, se on taas loppu. En voi nykyään käydä suihkussa kuin noin kerran viikossa kokonaisuudessaan kun ihoni on niin kuiva. Rasittavaa pestä itseään osissa. Hiukset ovat kuitenkin aina likaiset aamuisin.

Äh, nyt tuli huonompi fiilis. Vaikka tein voileipiä ja kaikkea.

Ps. Mokoman uusi levy on ihan kiva.

Relove?

Olen ihan höpsö ja olen ihan rakastunut uudelleen mieheen. Haluaisin vaan koko ajan helliä ja mölliä ja telmiä. Erityisesti telmiä... Miksi minulla on olo, että aina pakotan toisen olemaan lähellä? Enkö luota omaan vetovoimaani? Vai olenko vaan oikeassa? Olen kyllä ihan kysynyt pakotanko, eikä se myönnä mitään.

Joulusta tulee kohtuullisen köyhä, tässä kuussa minulla ei ole mitään muita tuloja kuin tuet, eikä niissä ole hurraamista. Mutta tein juuti palkkatöitä, ja firma on kiva, niin saattaa olla, että lähettävät palkan sitten samantien niin kuin viimeksikin. Harmi, ettei tästä hommasta tule kuin pari tuntia koska en osaa kääntää sähkömittarisanastoa ruotsiksi, mutta kaikki kelpaa.

Vitsi kun tein yhden hauskoimmista, skitsoimmista ja lievästi pervoimmista teoista yleisellä paikalla tuossa pari päivää sitten. Ei siis mitään kovin pahaa, eikä kukaan huomannut tai mitään, mutta nauroin ihan pirusti, samoin kuin mies. Että kun tekisi mieli kertoa... No, ehkä jätän sen siihen jos joskus bloggaan kännissä (eli siis äärettömän suuri mahdollisuus). Eikö ole raivostuttavaa kun vihjaa muttei kerro? Että kun tykkään itsestäni :)

Mutta on siis oikeasti sellainen olo juuri nyt että pidän itsestäni. Ymmärrän, ettei minun tarvitse pitää kaikista asioista elämässäni, jotta silti olen itse hyvä tyyppi. Älkää ymmärtäkö väärin, itsereflektioni ulottuu myös siihen etten aina ehkä ole ihan täydellinen, mutta nyt on hyvä keskittyä positiiviseen.

Asiasta kolmanteen, en edelleenkään jaksa uskoa pedagogiseen intersubjektiiviseen minä-sinä-suhteeseen. Unelmoin jo tässä vaiheessa siitä kun saan olla maailman kuivin opettaja, joka ei vahingossakaan hymyile luokassa tai sano ikinä lausetta, että "Tätä ei sitten tarvitse kopioida". Jonkunhan on pakko uhrautua, jotta muut opettajat vaikuttavat kivoille. Sitten voin ottaa ihan reilusti suosikkeja luokasta ja antaa niille jo etukäteen täydet pisteet. Opettajainhuoneessa voin juoruta julman tarkkasilmäisesti kaikista mahdollista. Ai niin, yksi vielä: "Sinä taidatkin olla sen Korhosen poikia?", pitkä katse ja pieni hymähdys kun lasken katseeni ja kirjoitan jotain sellaiseen antiikkiseen nahkakantiseen kirjaan. Ihan terveitä fantasioita minulla.

... Ja siitä pääsemmekin kaunokirjallisuuteen. Tein juuri ihan reilusti huonon esseen aiheesta suklaa toistuvana motiivina Riku Korhosen teoksessa Kahden ja yhden yön tarinoita. Suosittelen lämpimästi kaikille, siis kirjaa, en esseenaihettani. Teos sai ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon. Se koostuu novelleista, jotka kaikki liittyvät jollain tapaa toisiinsa ja sijoittuvat turkulaiseen lähiöön. Kirjassa on varmaan päällä parikymmentä minäkertojaa, ja kaikilla menee aika huonosti. Kirja hämmensi ja masensi aluksi, mutta nyt alkaa jo tuntua ihan hyvälle. Sellaistahan se elämä on (Joskaan toivottavasti oikeasti ei ole olemassa niitä hevosia ja plussapalloja.. Hrrr!).

Nyt taidan hyppiä vähän lämpimikseni ja odottaa miestä kotiin kaupungilta. Se on tapaamassa sellaista tyttöä, josta mulla ei ole kovin hyvä fiilis, mutta olen silti ihan ok asian kanssa. Olen selvästi kasvanut ihmisenä!

Tapetaanko minut jos alan pitää CMX:stä?

Hullua, olen alkanut pitää CMX:stä. Sehän on siis tässä perheessä suurempi synti kuin... Noh, en sano kun en keksi kovin suurta syntiä, josta olisimme samaa mieltä. Voi vitsi kun tykkäänkin! Olen aika varma, että juuri tämä on se tunne kun vaikkapa nai parisuhteen ulkopuolista henkilöä ja jännittää jääkö kiinni. Tästä tosin jää helposti, kun Tatu näkee Last.fm:stä viimeistään mitä olen kuunnellut sen poissaollessa.

Tämä on epäreilua, kun Tatu kyllä saa tietää, mitä minä teen kotona kun se on baarissa, mutta minä en saa tietää mitä se tekee siellä. Minulla on paha olla. Pahinta on epäillä silloin kun on oikeasti syytä. En usko, että sillä olisi pokkaa, nyt, kaiken jälkeen... Mutta kun en tiedä. Meillä on tavallaan sopimus, että kunhan mies kertoo kaiken, niin voi tehdä juttuja, mutten tiedä ymmärtääkö se sen että kertoo etu- vai jälkikäteen. Enkä oikeasti edes halua kuulla. Miksen vaan voi luottaa?! Olen mielettömän vihainen itselleni.

Missä vaiheessa minusta tuli tällainen ihmisraunio?
Missä on se iloinen, tasapainoinen ja itseluottamusta uhkuva tyttö, joka ihan oikeasti olin joskus kolme vuotta sitten? Ja miksi vitussa olen näin masentunut vaikka kaikki on hyvin?!

Myrskyn jälkeen on poutasää...

Entinen kouluni uhattiin räjäyttää!!! Siis hei, mullekin kriisiapua, olisin voinut olla siellä ja mun veli olisi vionut kuolla!!
Hei kamoon, ei voi ottaa tosissaan Suomi24.fi:n keskustelupalstalle laitettua "uhkausta", varsinkin kun nopeasti saa ip:n avulla tietää kuka sen laittoi. Tämä ei ole enää hauskaa. Saakelin nutipäät, miksi pitää tökkiä ihmisiä silmään...

Mutta muihin ajankohtaisiin asioihin, etten kerro vahingossa minne minä piilotin ne kolme tonnia räjähteitä ihan vaan nopeuttaakseni Lyseon purkutöitä.

Olin ensimmäisessä tentissä ja sain kolmosen, eli ihan hyvän kun aiheena oli suomen kielen morfo- ja fonologia. A on illabiaalinen takavokaali, alavokaali.

Viime viikonloppu oli aika rankka, vaikken kyllä edes muista lauantailta väliä 20-23. Parisuhteeni meinasi lopullisesti kaatua, enkä vieläkään ole varma onko hyvä idea koittaa jatkaa enää. Kumpikin on pettänyt toisen luottamuksen jo melkeinpä liian monesti. Minulta hajoaa pää jos mies ei saa itseään kuntoon. En voi ottaa näin suurta vastuuta. Lupasin kuitenkin taas antaa anteeksi ja jatkaa, en edes tiedä miksi. Kaipa tosiaan rakastan sitä miestä. Tai olen vaan sekaisin ja rikki ja haavoittuvainen, enkä uskalla olla yksikseni. Kumpi tahansa kelpaa minulle, en halua enää ajatella asiaa, haluan vaan olla sylissä ja harrastaa kiihkeätä sovintoseksiä.

Asiasta kolmanteen, meillä nyt Nintendo Wii -pelikonsoli (ja olen vihdoin oppinut milloin tulee välilyönti ennen yhdysviivaa). Se on aika kiva.

Ei minulla muuta.

Minun pitäisi ajatella asioita enemmän

Olen taas sairas. Kuten te ahkerina lukijoina voitte huomata, olen kipeä keskimäärin kahdesti vuodessa noin viikon kerrallaan. Tällä kertaa flunssani kuitenkin etenee poikkeavasti, kuumetta ei ole ollut kuin eilen. Yleensä sitä on noin viikon. Vielähän se tosin ehtii nousta, ärsyttää vaan kun tämä räkäpäisyys ja kehosärky vaikeuttavat suomen kielen fono- ja morfologian opiskelua keskiviikon tenttiin (niin siis teille sivistymättömille tenttiini tulee mm. säännöt siitä mitä vokaaleita voi esiintyä samassa sanassa ja millä kohtaa suuta eri konsonantit muodostetaan. Juuri tällä hetkellä muistan tosin vain sen ettei suomessa ole aspiraatiota, jotenkin se kai konsonantteihin liittyy...).

Mutta niin, kuten otsikko kertoo, minun pitää ajatella asioita, jotta saan selville perimmäiset motiivini ja voin kehittyä ihmisenä seuraavalle tasolle. Olen nyt vasta tasolla 23/70.
Ajattelin aloittaa uravalinnastani. Olen nimittäin aika varma, että minun pitäisi pohtia enemmän miksi haluan juuri äikänopeksi.

Muistelin elämääni tässä hetki sitten ja mieleen tuli logiikka jota käytin ala-asteella. Harkitsin jos silloin opettajan ammattia, mutten osannut päättää mitä haluaisin opettaa kun kaikki vaikuttivat kivoille aineille. Lopulta tulin päätökseen, jonka kerroin äidillenikin, eli haluan äidinkielenopettajaksi, sillä ne saavat lukea ja luetuttaa kaikkien alojen kirjoja, eikä tarvitse rajoittua yhteen. Olen siis aina ollut laaja-alaisen sivistyksen kannalla. Tähän väliin voinkin hauskuttaa anekdootilla kuudennelta luokalta: Tapana oli pitää kirjaesitelmiä luokan edessä, niin että ensin esiteltiin kirjailija, sitten kirja ja luettiin lopuksi pätkä kirjasta. Eräs silloinen ystäväni piti esitelmän nuortenkirjasta, joka oli kohtuullisen suosittu porukassamme siihen aikaan, mutta oli niin hermostunut että luki katkelman väärästä kohtaa kirjaa. Oli tarkoitus kertoa kuinka teini-ikäiset pojat ovat illallisella vanhan miehen luona, mutta tulikin kohta jossa pojat työntävät rahaa stripparin alushousuihin. Miesopettajamme otti aikamoiset pultit, muttei kehdannut puhua aiheesta meille, joten luki kirjan ensin itse, sitten vei sen erityisopettajanaisellemme, joka piti meille puhuttelun siitä kuinka kirja ei sovi meidän ikäisillemme. Parastahan oli, että jo edellisenä vuonna olimme hauskuuttaneet toisiamme lukemalla luokassa välitunneilla ääneen pätkiä mm. Katri Mannisen kirjoista (esim. Supersivari), jotka olivat paljon pahempia. (Kysyin joskus myöhemmin siltä tytöltä miksei hän vaan lopettanut lukemista, kun huomasi kohdan olevan väärä. Hän sanoi ettei kehdannut. Kehtasi kuitenkin lukea luokan tirskuessa uhkeasta takamuksesta, joka keinahteli lavalla).

Yläasteella opettajani oli ensin juuri eläkkeelle jäävä hyvin persoonallinen nainen, joka piti nahkahousuja vielä viimeisenä työpäivänään. Monille jäi hänestä hyvin erikoinen muisto, hän muun muassa kirjoitutti _paljon_ aineita siitä miltä tuntuu olla tehosekoitin, mutta olen aika varma että olisin pitänyt hänestä. Hänen jälkeensä jo hyvin alussa tuli nuori naisopettaja, jota symppasin alusta alkaen, koska hän ei pärjännyt luokkamme kanssa kovinkaan hyvin. Lisäksi hänen teatterikerhossaan oli mukavaa. Silloin tosin päätin, että haluan tähdätä korkeammalle kuin opettajaksi ja aloin aina hyvinä päivinä haaveilla poliittisesta urasta. Sieltä minulle on varmaan jäänyt pieni jälki takaraivoon siitä että opettajaksi ryhtyminen on ikään kuin tyytymistä johonkin huonompaan kuin pystyisin, vaikken tietysti oikeasti ole sitä mieltä.

Sanomattakinhan on selvää, että olin ollut aina hyvä koulussa ja erityisesti äikässä. Oletin, että meno muuttuisi jotenkin haastavammaksi lukiossa, ja kyllähän siinä tavallaan niin kävi. Asiat eivät olleet vaikeampia, aikataulu oli. Olin saman opettajan kursseilla koko kolme vuotta, mistä kyllä pidin, sillä koin saavani häneltä hyvää vastinetta, jota äidinkielenopetuksessa tarvitaan. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että ehkä olisi ollut hyvä joskus saada myös muuta näkökulmaa aineen opetukseen, sillä kolme vuotta on pitkä aika, varsinkin ainetta oli niin paljon. Mutta lukio oli suunniteltu niin, että olimme samalla ihmisellä, joten asialle ei voinut mitään.

Tapasin toki noina vuosina myös muita äidinkielen opettajia. Yläasteella olin muistaakseni luovan kirjoittamisen kurssilla, jota piti silloinen historianopettajani, josta myös pidin kovasti. Viestinnänopettajani samaan aikaan oli taas hirvittävin opettaja jonka tiedän, kammotavan ajastaan jäänyt ja pikkumainen, puhumattakaan puolueellisesta. Lukiossa tutustuin paremmin kahteen muuhunkin naisopettajaan, toinen ohjasi oppilaskunnan hallitusta ja toiselle olin näyttämömestarina.

Yhteinen tekijä kuitenkin on se, että olen aina tullut toimeen äikänopettajieni kanssa, olen aina ollut kohtuullisen taitava kyseisten opettajien antamissa tehtävissä ja olen pitänyt heidän äänestään. Kyllä, luitte oikein, melkeipä kaikilla on ollut miellyttävä ääni. Se on minulle hyvin tärkeä asia ihmisessä. Kuinkakohan suuresti se on vaikuttanut ammatinvalintaani? Haluankohan tähän ammattiin vain jotta minullekin mystisesti tulisi mukava puheääni. Se olisi jo aika outo syy. Jostain syystä myös minulla on mielikuva, että äidinkielenopettaja voi heti taideaineiden opettajien jälkeen olla eniten persoonallinen (ellei jotain klassisten kielten omituisia filosofiopettajia oteta huomioon). Olen aina halunnut olla persoonallinen, en vaan ole oikein löytänyt hyvää tapaa. Olen vakiintumassa tähän itselleni hyväksi vakuuttelemaani tapaan olla persoonallinen mahdollisimman anti-persoonallisella tavalla: nautin koti-illoista, pidän ihan oikeasti morfologiaa kiinnostavana ja käytän tasan tavallisia vaatteita tasan tavallisista vaatekaupoista. Ehkä joku päivä repäisen ja kehitän jonkun ihan oman persoonallisen mielipiteen, mistä kaikki voivat sanoa että onpa hyvin sanottu, eikä kukaan varsinaisesti ole eri
mieltä.

Olen aika varma etten tule persoonalliseksi tai miellyttävä-ääniseksi vain jos valmistun äikänopeksi. Olisi silti hienoa antaa jollekin toiselle samat hyvät fillikset kuin mitä äidinkielenopiskelu on minulle antanut. Hämmentävää, mutta minulla on siis omituisen hyväsydäminen syy (eikä vielä pahemmin ammattitaitoa, sillä kirjoitin ensin sydämen kahdella ämmällä). Eiköhän se ole tarpeeksi hyvä syy. Sitä paitsi nykyäänhän kaikkien tulee opiskella keskimäärin kolme ammattia, joten minulla on vielä hyvät mahdollisuudet vaihtaa.

Näihin sekaviin ja pitkiin lauseisiin on pakko lopettaa, koitan jaksaa kirjoittaa useammin.

Ps. Edelliseen postaukseen liittyen, olen edelleen vähän hajalla ja mustasukkainen ja kaikkea, mutta aikuismaisesti päätin olla ajattelematta asiaa ja toivon että se menee pois.
Pps. Kirjoitin novellin! Tai tarinan! Tai ainakin jonkun! Ja se on tosi hyvä. En kuitenkaan kehtaa laittaa linkkiä siihen. Se ei ole sellainen mitä kiltit tytöt kirjoittaa. Kirjoitin sen nimittäin harjoituksena hienoa suunnitelmaani varten ansaita lisärahaa opintojen ohessa kirjoittamalla erilaisiin "miestenlehtiin" :)

Paha syysmasennus iski taloon

Kuinka onkaan mahdollista, että näin pieneen asuntoon mahtuu näin älytön etäisyys minun läppärinurkkani ja Tatun työpöydän välille? Tuntuu mahdottomalle nousta ja taas kerran mennä luo tullakseni vain hetken päästä takaisin entistä yksinäisempänä.

Viimeksi kun kirjoitin, sanoin että ihmeellisen hyvä tuuli jatkuu ja jatkuu. No ei jatku enää. Kummallakin on syysmasennusta. Ongelma on, että se manifestoituu eri tavalla. Miehen masennus vie kaiken halun olla lähekkäin ja minä taas juuri piristyisin siitä. Koita tässä nyt sitten olla. En jaksa näin pitkiä kuivia kausia! Tulen ärsyttäväksi, nalkuttavaksi ja mankuvaksi mikä tekee minusta vielä entistä epähaluttavamman. Asiaa ei auta, etten ole tyytyväinen yliopisto-opintoihin.

Yliopisto. Vitun akateeminen viikko. Mitä järkeä on siinä, että viikonloppuni yleensä alkaa jo keskiviikkona? Työtä on naurettavan vähän, ja tunnen itseni tarpeettomaksi. En ole saanut ystäviä, en osaa tenttiä, ala ei ehkä olekaan oikea ja ärsyttää humanistimeininki. Me ei ehkä edes hankita haalareita, kun tuntuu mahdottomalle saada edes kymmenen halukasta! Kasvatustieteiden luennoitsijan kammottava tahallisen provosoiva tyyli opettaa saa karvat pystyyn, varsinkin kun kaikki saakelin bimbot liikuntatieteiden opiskelijatytöt kikattaa ihastuksissaan.
Suomen kielen rakenteen tentti olisi 14. päivä ja haluaisin päästä sen läpi ensimmäisellä kerralla, mutta saas nähdä. Olen edelleen nukahtanut jokaiselle kerralle, vaikka siellä onkin sympaattinen luennoitsija.
Valopilkkuna mainittakoon kuitenkin kasvatustieteiden kotiryhmän vetäjä, joka on kiinnostavan persoonallisen oloinen. Emme tee opettajaportfoliota tms. mitä muut, vaan filosofisen minuussalkun. Eikö kuulostakin pelottavalle? Juuri tuota minä kaipaan, edes jonkinlaista haastetta. Kirjoitin ensimmäisen esseenikin kirjallisuuden kurssille parissa tunnissa ja sain 4+.

Vielä jotta tuntisin itseni vielä epävarmemmaksi kotirintamalla, Tatu kertoi eilen, että on aloittanut "päiväkirjan" johon purkaa ajatuksiaan viime vuosilta, enkä minä saa koittaa lukea sitä missään tapauksessa. Ei noin saa tehdä! Vaikuttaa ensinnäkin sille, että oikeasti se haluaisi että lukisin sen jotta jokin laukeaisi ja menisi ohi, en tosin tiedä mikä. Ja toisekseen on aina huono että mies ajattelee liikaa. Aina kun niin on käynyt, olemme eronneet. Nyt Tatu tosin vakuuttaa ettei kyseessä ole mikään sellaiseen johtava, mutta epävarmuudessani rypiessä kuvittelen koko ajan pahinta. Olen ollut omituisen mustasukkainenkin.

Alan olla epäjohdonmukainen. Ystävyyssuhteeni eivät tunnu toimivan ja uusiin ihmisiin tutustuminen ei edes facebookin välityksellä onnistu. Se on muuten höpsöistä höpsöin sivusto. Termi "friend" on minulle mahdoton, se on liian vakava. Eli en luultavasti uskalla lisätä sinua, lisää sinä minut jos koet teon tarpeelliseksi. Olen erikoistunut sensuroimattomisen testien laatimiseen, vampyyriksi en aio muuttua missään vaiheessa.

Oli vielä jokin ehdottomasti tarpeellinen kerrottava, mutten enää muista. Tämä helpotti hieman, ehkä saan intoa yrittää houkutella miestä koneen äärestä telkkarin ääreen.

Surrealistinen parisuhdefiilis

Olen hyvällä tuulella, vaikka maha on sekaisin huonosta pitsasta. Tulin juuri populaarikulttuurin luennolta, jossa aiheena oli sellainen anarkofeministinen taidelesboryhmittymä 80-luvulla. Pitäisi kirjoittaa luentopäiväkirjaan saman tien, olisi vielä ajatuksia.

Tämä ei nyt liity hyvään oloon, mutta täytyy sanoa, että tuo lesbo-osuus ei kiinnostanut luennossa. Olen niin kyllästynyt kaikkeen erilaiseen. Miksei kaikki vaan voi olla hiljaa ja rauhassa sitä mitä ovat? Luennolla tunsin itseni mielettömän konservatiiviseksi kun mietin vaan koko ajan kuinka lapselliselle anarkistien ja talonvaltaajapostfeministien jutut kuulostivat. Ehkä se vain johtuu siitä, että olen kasvanut pessimistiseksi konservatiiviksi.

Niin joo, oli ensi-ilta, ja siellä jopa porukkaa (joskin ehkä hieman viimetinkaan paikalle houkuteltuina ja huijattuina jotta sali olisi täysi). Näytelmä meni hyvin, hieman olivat näyttelijät ehkä hermostuneita, mutta silti. Arvostelu lehdessäkin oli positiivinen. Sain vähäsen kehuja, mutta tuottajan homma ei ole minulle. Olen aika varma, että joskus teen sitä taas, mutta en vähään aikaan.

Haluaisin puhua sellaisista jutuista, joista ei saisi puhua kuin ihmiselle, jonka kanssa niitä tekee. Olen niistä nyt aika iloinen, mutta kehityksen suunta hämmentää. Pidetäänkö se tyttöjen ilta?

Maria kävi meillä ja se oli mukavaa. Tuli hauska olo, kun joku toinenkin voi olla olemassa näiden seinien sisällä. Olin jo alkanut uskoa, että ovesta astun aina omituiseen omaan universumiini, jossa olemme vain minä ja Tatu.

Tatu on ollut niin mukava ja iloinen jo monta päivää, että olen tietysti iloinen, mutta myös hämmentynyt. Saa nähdä kuinka tilanne kehittyy.

Etsikäätten minut facebookista, nyt täytyy keskittyä möllimään.

Tilannepäivitys

Toista kertaa eläissäni kävin katsomassa mielestäni huonon näytelmän. Erityisesti harrastajateatteria katsoessa etsii aina hyviä puolia, sillä tietää kuinka paljon vapaa-aikaa ja energiaa menee esityksen luomiseen. Tällä kertaa kuitenkin jäi oikein ärsyttämään kun ei sytyttänyt, ei sitten yhtään. Kyseessä oli Dostojevski -dramatisointi Kirjoituksia kellarista, monologinäytelmä, jossa tosin oli myös baritoni ja sopraano.
Näytelmästä puuttui kiinnekohta. Monologi on vaikea teatterin muoto ja nyt dramatisoinnissa oli tehty ratkaisu näytellä mitä sanotaan. Ei siis mitään kiinnostavaa kohosteisuutta vastakkaisella toiminnalla tai vaikka kehonkielen epäröinnillä kun puhe on varmaa. En tuntenut sympatiaa, enkä edes kunnollista ärsyyntymistä ketään tai mitään kohtaan. Miehen ryntäily päättömästi lavalla teki melkein pahaa katsoa (koska niskani ovat niin jumissa, että päänkääntely ei oikein onnistu). Baritonin laulukaan ei luistanut. Kaikenkaikkiaan sekä minun että seuralaiseni mielestä epäonnistunut esitys.

Elämäni ensimmäinen huono näytelmä muuten oli erään kesäteatterin laulunäytelmä, joka sijoittui sotien väliseen aikaan, oli draama, mutta kertojana silti oli puhuva hevonen. Sekä äitini, mummoni ja minä mietimme kehtaammeko lähteä väliajalla kotiin. Emme kehdanneet.

Sain yhden mainoksen hankittua. Vituttaa. Ihottuma räjähti keholle, kutina on sietämätön, nukkumisesta ei tule mitään ja itken sekä nukkumaan mennessä että noustessa. Pahinta on tieto siitä, että jos olisin ollut kesälomalla, nyt ei tuntuisi niin pahalle.

Pitäisi varmaan käydä lääkärillä jossain vaiheessa, kun on kaiken maailman mahaongelmia. Pitäisi myös uusia pari reseptiä ja ostaa taas kolme kuukautta villiä nuoruutta neokonservatiivisen kunnioitettavasti saman partnerin kanssa. En siis kritisoi samaa kumppania, vaan konservatismin muotiasemaa. Miksi nyt on in olla tiedostava ja vastuullinen nuori aikuinen? Mihin hävisi kapina, vapaa seksi, optimismi?

Pohdin tätä koska olin ensimmäisellä ihan oikeasti innostavalla luennolla, eikä se edes ollut varsinaisiin opintoihini kuuluva, vaan Taikun yhteistä opetusta. Kyse oli TAIP230 -kurssista, eli populaarikulttuurista. Aiheena oli klubikulttuurin ja diskon synty. Luento oli mahtava, paljon esimerkkejä ja dekandenssia sekä ranskaa. Haluan kuulua alakulttuuriin ja olla ajan hermolla! Mutta olen dramaattisesti sanoen valinnut toisin, kohtaloni on nyt jatkaa samaa rataa, pataa, mataa... On höhlä fiilis, haluan tyttöjen illan ja kikatusta.

Juon juuri hyvää punaviiniä, koska välttelen nukkumaanmenoa. Älkää luulko liikoja, ensimmäinen ja viimeinen lasi menossa, kerroin vain siksi, etten pidä punaviinistä. Kirjoitustaitoni rapisee ja lauserakenteet kärsivät ja kuolevat. Ajatuskulkukin haparoi pimeässä, tulee ulos sieraimesta, jonka valo houkuttaa.

Minusta ei tulisi hyvää runoilijaa (enkä laita hymiötä, kuvitelkaa virnistys).

Minulla on nyt hyvin paha olla

Minua ahdistaa, suututtaa, masentaa ja olen surullinen. Olen myös vähän mustasukkainen, kateellinen, epävarma ja näköjään käymässä läpi koko negatiivisten tunteiden skaalaani. Nyt on pakko tehdä lista. Listasta näen mitkä ongelmat on mahdollista poistaa.

1. Vittu perkeleen saatanan näytelmä. Käsiohjelmaan mainospaikkojen myynti on minulle täysin mahdotonta, enkä ole saanut tietoja aiheesta, en tiedä mille tilille veloittaa yms.
2. Opiskelut ovat sekaisin. En osaa olla näin toimettomana. Voisin kai väliajat päivistä lukea ja valmistella tehtäviä, mutta en osaa tehdä niitä, ennen kuin olen ollut useammilla luennoilla. Miksi tämä etenee näin hitaasti? Yksi luento aiheesta viikossa on pirun vähän, koska vaikka innostuisikin, unohtaa koko jutun seuravaan kertaan mennessä.
3. Koti on sekainen. Likainen. Tiskit tiskaamatta ja nurkissa pölypalloja. Miksen osaa pitää tätä siistinä? On Tatun vuoro tiskata (näin tosin sanon aina) mutta se lähti hengaamaan yliopistolle. Kellariinkin pitäisi viedä kamaa ja parin kuukauden lehtiroskat odottavat poisviejäänsä.
4. Tatu. Miksi emme osaa tehdä iltaisin muuta kuin istua koneella ja telkkarin ääressä? Miksi Tatu ei kerro monelta lähtee aamuisin ja monelta tulee takaisin? Miksi olen epätyytyväinen kun Tatu on kerrankin aktiivinen ja innostunut? Harmittaa olla näin huonolla tuulella, koska tartutan sen pian häneen.
5. En raaski ostaa hienoja päällysverhoja, vaikka ne olisi tosi hienot.
6. Uudet housuni keräävät pölyä ja hiuksia.
7. Minulla on ikävä kotiin ja siihen päiväjärjestykseen, joka minulla oli vielä keväällä.
8. Minua ärsyttää saamattomuuteni ja pelottaa suuri riskini jäädä vaan kotiin ja masentua.

Valitettavasti en ole tilassa, jossa suhtautuisin näihin rationaalisesti ja yksi kerrallaan poistaisin. Pelottaa kuinka minun käy.

Ei yhtään parempi päivä

Eilen ei ollut hyvä päivä, oli paha olo eikä syömisestä oikein tullut mitään. Vaniljajäätelö hillon kanssa meni tosin mainiosti alas. Otin kolmen tunnin päiväunet ja pelasin sitten viisi tuntia Xboxilla. Olo jatkuu aika samana.

Tarvitsen jalkalampun (itse asiassa kaksi, toisen näytelmään ja toisen kotiin), palan kaidetta, edelleen sen karttapallon ja kolme, neljä mainostajaa ja olen jo oikeastaan myöhässä. Vittu.

Olisikin joku elimellinen vika. Kävisin lääkärissä ja sitten olisin energinen ja hoitaisin hommat kunnolla, enkä jumittelisi ja jämähtäisi. Tein sentään ne työttyöt, eli mittarikuvat. Kuusi tuntia ja kai samalla palkalla kuin kesällä, eli vähän rahaa mutta kuitenkin. Sain kaksi ilmaista leipää sattumalta, kun olin Pinkossa, ne oli kai tarkoitettu työttömille, mutta opiskelija on tarpeeksi lähellä.

Ei meillä kyllä ole rahasta puutetta, Tatullakin on vähän töitä, niin kaikki on sillä suunnalla hyvin. Edelleen puuttuu verhot.

Emmekä ole ottaneet kiitoskorttikuvia. Onko niissä pakko olla siinä mekossa?

Väsynyttä mutinaa aamuisin

Opiskelijaelämäni on pyörähtänyt käyntiin ja niin on ilmeisesti joku tuhoisa ajatusketju päässänikin. Perinteiseen tapaan kun jotain saa, siihen ei enää ole tyytyväinen...

Noh, en varsinaisesti ole epätyytyväinenkään. Opiskeluista nyt ei voi vielä sanoa mitään, kun kursseista on ollut vain aloitukset. Kirjallisuuden peruskurssit vaikuttavat aika helpoille kun tein samanlaisia tehtäviä lukiossa ja tajusin, että ihan jo valitsemillani kursseilla esiintulevan aineiston käyttäminen EE:ni uudelleenkäsittelyyn tekisi siitä proseminaarityön. Suomen kieli on luultavasti juuri niin kuivaa kuin oletinkin, mutta viehätykseni kuiviin asioihin ehkä helpottaa niiden läpikäymistä. Ongelma vaan on lahjakkuuteni nukahtaa vaikka kuinka koittaisin kuunnella. Selvisin kuitenkin aika hyvin perjantaisesta massaluennosta, joka alkoi kahdeksalta ja kesti kahteentoista. Kyseessä oli johdatus kielitieteeseen, ei siis edes oikeasti mitään asiaa, ja JYY: uusien bileet olivat juuri edellisenä iltana. Olivat hyvät bileet, mutta aamulla en suoraan sanoen tiennyt olenko vain väsynyt, krapulassa vai edelleen humalassa. Humalatila iski ovelasti vasta kun pääsin kotiin.

Olin kyseisissä bileissä muiden kirjallisuuden fuksien kanssa. Tajusin vasta tällä viikolla, että ryhmässä on kaksi muutakin lyseolaista. Hieman noloa kun en tunnistanut heitä ennen kuin sanoivat olevansa täältä. No mutta, kumpikaan ei tunnu hautovan murhaa tai mitään. En osaa oikein sanoa, onko ryhmässä ketään, jonka kanssa ystävystyisin paremmin. Olen jotenkin skeptinen. On niin pirun vaikeaa tulla toimeen ihmisten kanssa.

Olen ollut hieman sininen muutenkin. Kotona ei ole tuntunut kodille, kummassakaan siis. Miehen läsnäolo on asunnossamme jotenkin liian dominoiva, hänen tavaransa ja tapansa eivät vielä toimi omieni kanssa. Haluaisin oman sopen asuntoon, samalla lailla kuin kotikotona olin omassa huoneessa sängyllä pienessä valokeilassa joko lukien tai nukkuen. Valo on yllättävän tärkeää. Täytyy käydä ostamassa lukulamppu makuuhuoneeseen, jotta voin käpertyä sinne. Sohva on vähän liian pieni ja samassa huoneessa kaiken muun kanssa. Minulla on oikeus omaan tilaan, eikö olekin?

Olemme tehneet ihan liikaa ruokaa tällä viikolla, eikä se lopu tähän. Viime viikonloppuna viisi litraa sosekeittoa, jota on edelleen jäljellä, makaronilaatikko, currykastiketta, sämpylöitä, pullaa, vohveleita, lohta eilen kastikkeen kera, salaattia ja tänään vielä tortilloja. En tiedä syytä tälle ruokaorgialle, olen syönyt joka päivä yliopistollakin. Ehkä koitan tuhlata rahat, jotta vältyn verhojen valitsemiselta.

Pitäisi jaksaa lähteä Ween Maan Wiljaa -markkinoille ennen kuin kaikki on loppu. Voisin nostaa jopa rahaa sitä varten. Tekisi mieli sellaista valkosipulihunajaa tai jotain vastaavaa herkkua. Jospa tänään joku lähtisi mukaani, eilen kaikilla oli menoa. Jos Tatu heräisi, se tuli eilen nukkumaan vasta joskus neljältä. Minulla on töitäkin tehtävänä, mittarin selvennyskaaviota pitäisi koittaa saada tänään valmiiksi. En oikeastaan haluaisi, mutta minulle on opetettu ettei töistä kieltäydytä.

Että tällaisia kuulumisia, vähän surullinen olo, mutta eiköhän se tästä. Olkaa yhteyksissä.

Taas on tovi vierähtänyt

Tällä kertaa kirjoitan uudella läppärilläni naapurin wlanin kautta. Sain hirveän määrän yo-lahjoja ja tämä on yksi niistä, Fujitsu-Siemensin 12 tuumainen minikone. Kevyt ja kiva, mutta Vista. En pääse meidän omaan wlaniin sillä kiinni ollenkaan ja koko ajan tämä valitaa oikeuksista ja ties mistä. Mutta eiköhän tämä tästä. Akkukesto tosin hämmentää minua; optimihan olisi että päivän selviäisi lataamatta, muttei mitään toivoa.

Sain myös voileipä/vohveliraudan, ja voileipien tuoksu leijuukin ilmassa. Grilli on punainen ja disney -aiheinen, eli sekä vohveleihin että voileipiin tulee Mikki Hiiren kuva. Hämmentävää ja vähän noloa.

Tänään oli toinen päiväni yliopisto-opiskelijana, tai itse asiassa se vielä jatkuu illalla rehtorin vastaanotolla ja semmareiden minikonsertilla. Fuksiryhmässäni on arviolta parisenkymmentä ihmistä, enkä ole vielä huomannut mitään ihmeempää sielunkumppanuutta. Yksi poika näyttää ihan liikaa Heath Ledgerille. Yksi tuttu siellä on, vuosi sitten IB:ltä kirjoittanut tyttö. Ryhmässä on siis yhteensä kolme IB:läistä, yksi tyttö on Kuopiosta vielä lisäksi. Opo oli sanonut sille, että hakee varmuuden vuoksi kirjallisuuteen, koska IB:ltä on sinne helppo päästä ja niinhän olikin.

En ole vielä kovin vakuuttunut vai vaikuttunut. Tutorit eivät ole osanneet kertoa mitään mitä en olisi jo lukenut jostain, eikä tosiaan ryhmäkään hirveämmin innosta. Jotain kertoi se, että kun alussa teimme perinteisen tutustumisjutun, eli esittelimme vieressä istuvan, yli puolet kertoi, että sillä ja sillä on tai ei ole lemmikkejä. Olennainen tieto ja äääärettömän kiinnostava. Noh, odottavan aika on pitkä jne. mutta eka luento on jo perjantaina. Harmi vaan Taikun fukseilla ei ole kai edes oikeita fuksiaisbileitä, mutta kaipa tässä ihmisiin tutustuu elokuvien ja muun vastaavan välityksellä. Miksiköhän muuten taikulaisten ainejärjestöt ovat melkeinpä pienimpiä ja väsyneimpiä?

Niin tosiaan siis ylppärit menivät hyvin, samoin kuin tuparit seuraavana päivänä. Lupauduin myös tuottajaksi Huonikselle ja homma on aika haastava. Ei kenelläkään sattuisi olemaan ylimääräistä antiikkityylistä karttapalloa, tai sairaalavuodetta? Pitäisi hankkia.

Äh, ajatus hyppii, joten voi olla parempi tehdä vohveleita ja ruokaa nyt. Koitan pitää teidät ajan tasalla elämästäni.

Sacher

Ajattelin kiillottaa omaa kilpeäni ja hemmotella teitä kertomalla ohjeen sacher-kakkuuni, joka on ehkä maailman paras täytekakku. Ohje on Kotilieden Suuresta leivontakirjasta, eli en sentään ole ihan itse kehittänyt

Sacher-kakku

• 130g tummaa suklaata
• 130g tomusokeria (noin 2 1/2 desiä)
• 130g vehnäjauhoja (noin 2 desiä)
• 130g voita
• 100g sokeria (reilu 1dl)
• 7 keltuaista
• 6 valkuaista
• 2tl vanilliinisokeria

Huoneenlämpöinen voi ja tomusokeri hierotaan pehmeäksi vaahdoksi (eli vatkataan vaahdoksi tai mitä siitä tuleekaan). Keltuaiset lisätään yksi kerrallaan ja sen jälkeen sulatettu suklaa.
Vaahdota munanvalkuaiset ja sokeri pehmeäksi vaahdoksi, ei liian kovaksi, ja sekoita taikinaan. Lisää lopuksi varovasti jauhot. Muista siivilöidä jauho ja tomusokeri! Jos pelkäät ettei taikina kohoa, laita pari teelusikallista leivinjauhoa. Paista 175-180 asteessa noin tunti, itse pidän leivinpaperia paistaessa päällä, pitäisi kohota tasaisemmin eikä pinta pala.

Kun kakku on kumottu ja jäähtynyt, tai päivänä ennen tarjoilua leikkaa kakku kahteen tai kolmeen kerrokseen, kostuta millä tykkäät (konjakkivettä, mehua, maitoa, vaniljakastiketta...) ja laita väliin aprikoosimarmeladia (rainbown halpa versio sopii hyvin). Itse laitan väliin joskus myös suklaamoussea, liivatteellista versiota ja annan hyytyä sitten tarjoilupäivään kylmässä.

Oikeaoppinen suklaakuorrute

• 3dl sokeria
• 1,2dl vettä
• 250g tummaa suklaata

Keitä sokeri, vesi ja suklaa, kunnes seos sakenee. Tee välillä pisarakoe, eli pudota pisara seosta kylmään veteen ja kun se jähmettyy palloksi, kuorrute on tarpeeksi sakeaa. Oikeaan kakkuun ei tule kermaa kuorrutteeseen vaikka kakku tarjotaan kerman kanssa, mutta jos vaikka sattuu käymään niin ettei kuorrute menekään sivuille ihan tasaisesti, mikään ei estä laittamasta kermaa sivuille.

Nyt on ollut pitkä tauko

Olen ollut kiireinen töissä, selaan listaa ja deletoin tiettyjä rivejä innokkaasti. Töitä on enää viikko! Olen jaksanut hyvin pyöräillä töihin aamuisin ja iltaisin, nyt jopa se suositeltu liikuntamäärä, eli tunti hikiliikuntaa päivässä tulee täyteen. Aamuisin tosin ei viitsi itseään kovin hikeen pyöräillä, kun töissä ei pääse suihkuun. Tai varmaan jossain pääsisi, mutten tiedä missä.

Hartiat ovatkin sitten alkaneet oireilla. Heräsin pitkästä aikaa päänsärkyyn, en edes muista milloin viimeksi niin olisi käynyt. Ne loppuivat melkein kokonaan akupunktioiden jälkeen. Heräsin vielä pari minuuttia ennen kellon soimista, se on aina masentavaa. En halua herätä klo 5 jotain, vaan ihan kello kuuden puolella. Tänään olen muutenkin todella väsynyt, rivit hyppivät silmissä, vaikka olen mennyt viime iltoina ihan nätisti kymmenen aikoihin nukkumaan. Täytyy käydä siellä YTHS:n terveystarkastuksessa ja kysyä, voiko niiltä saada lähettiin pisteltäväksi uudestaan, kun silloin sanottiin, että pitää uusia, jos tuntuu siltä.

Mies aloittaa koulun seuraavalla viikolla kai ja sai jotain kamerahommia yliopistolta. Olen niin iloinen hänen puolestaan, sillä paikallaan olo ei tee hänelle hyvää. Mikään ei luonnistu häneltä kun tarpeeksi kauan on tekemättä mitään säännöllistä. Riitelimme muuten tuosta parisuhdeblogista ja hautasimme sen jo nyt. Tatu yllättyy aina kirjoitetussa muodossa olevasta kritiikistä, vaikka sen olisi aikaisemmin sanonut ääneen. Surullista, ettemme kykene tuollaiseen yhteiseen projektiin, mutta ehkä perhesopu on tärkeämpää.

On alkanut osaltani vähän kitkaisesti tämä yhdessä asuminen. Olen vähän surullinen kun olen poissa kotoa lopullisesti, mutta miehellä on vähän kuiva kausi möllimisen suhteen, eikä hän tule yht'aikaa nukkumaan kanssani. Orpo olo yksin isossa sängyssä. Toissapäivänä ja eilen kuitenkin juttelimme asioista ja mies söpöilee ja piristää minua. Aamulla löysin pöydältä paperin, jossa hän muistutti parista asiasta ja sen ympärille oli aseteltu esineitä paperinarulla koristeltuina. Asetelmassa oli myös karkkeja, jotka auttoivat päänsärkyyn varmaan enemmän kuin lääke. Ilmeisesti tosiaan oli ollut käsillä tekemisen puutetta CSI:tä katsoessa, oli sen verran nähty vaivaa paperinarun kanssa.

Eilen eräs ystäväni kävi katsomassa kanssani elokuvan ja se oli mukavaa. Tunnelma oli hassu kun mies oli myös paikalla, mutta toisaalta, ei häntä poiskaan voi ajaa. Hän nyt vaan sattuu kuulumaan elämääni ja asuu samassa kämpässä. Ja se on mukavaa. Mutta älkää pelätkö, haluan kyllä omaakin aikaa ystävieni kanssa ihan meillä kotona, kyllä miehelläkin menoja on.

Vielä nelisen tuntia töitä. Jos mies lainaisi autoa, voisin pyöräillä kotiin ja hän sitten hakea minut. Viikonloppuna menemme ehkä baariin eräisiin bileisiin edustustehtäviin, saas nähdä jaksammeko. Nyt taas excelin pariin.

Hei, huomatkaa minut!

Kukaan ei epäillyt, että olen kuollut vaikka pidin välipäivän keskellä viikkoa. Olen hyvin pettynyt ja tunnen itseni yksinäiseksi ja epäsuosituksi.

No mutta ei se mitään, tänään on aikaa blogata. Eilen sain nimittäin uuden homman ja se jatkuu varmaan ainakin jonkin aikaa. Eilen cut-pastesin koko päivän innokkaasti, mutta tänään homma maistuu jo puulle.

Nukuin viime yön kotona viimeistä kertaa. Tänään vien sängyn ja muutkin kamat uuteen asuntoon lopullisesti. Jännittää ja hämmentää. Olen ihan varma, että minulle tulee koti-ikävä heti. Onneksi on sentään palkkapäivä kohta niin ei tarvitse olla ruuatta ja ikävissään.

Käytimme eilen uskomattoman määrän rahaa Citymarkettiin. Ostimme nimittäin digiboksin, trendipippurimyllyn ja lihatiskistä pihvit ja merilohta. Hyvä ruoka tulee kaatamaan taloutemme, sano minun sanoneen. Saimme vieläkin isomman telkkarin miehen veljeltä, joka ei tarvitse sitä enää ja nyt meillä on siis kolme telkkaria, joista olemme maksaneet yhteensä 20e.

Itse asiassa nyt ei kirjoittaminen tänne luonnistu, taidan tehdä listan parisuhdeblogiimme.

Suvantovaihe

Työt seisovat hetken, koska minulla ei ole vielä valtuuksia tehdä mitä minulta halutaan. Luultavasti ne saan, mutta jos en, niin suvantovaihe voi olla aika pitkäkin. Onneksi töitä on enää kaksi viikkoa ja yksi päivä, viimeinen työpäivä pitäisi tehdä sisään tässä pikku hiljaa. Uuden ja uljaan opiskelijaelämäni alkuun on siis vain kaksi viikkoa ja neljä päivää ja palkkapäivään on enää kuusi päivää. On siis monia miellyttäviä odotuksen aiheita.

Minun pitäisi ostaa kalenteri. Ihan oikea aikuisten ihmisten kalenteri. Mieluiten ennen syyskuun kolmatta, että voin merkitä kaikki infoajat siihen. Aion olla aktiivinen ja juosta kaikki infot läpi, jotta ei voida syyttää siitä etten olisi itse edes koittanut etsiä tietoa.

Viime yönä ukosti komeasti. Mies tuli nukkumaan kun se alkoi (oli ottanut oikein koneen irti seinästä) ja heräsin siihen. En saanut enää unta kun sade ropisi juuri oikein suuntautuneen tuulen vuoksi todella kovasti ikkunaan ja salamat olivat kunnioitettavan kokoisia. Unenpöpperöisenä tosin aluksi luulin että pesukoneemme olisi mennyt rikki, mutta onneksi ei sentään. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt noin reippaan ukonilman. Se tuntui ihan uskomattomalle, muistin taas kuinka hauskaa lapsena oli juosta alasti ukkosella pihalla. Valitettavasti en sitä kehdannut tehdä enää, pihapiirissä asuu paljon vanhuksia.

Aion käydä tänään kahdesti ulkona syömässä. Ensimmäisen kerran täällä töissä, perunavelliä, ja toisen kerran jotain nopeaa kaupungilla ennen opiskelijaryhmän ensimmäistä tapaamista. En ottanut Tatun tekemää risottoa tällä kertaa evääksi, kun ainoassa oikean kokoisessa astiassa on väärän astian kansi, eikä se pysy kiinni ja toinen vaihtoehto oli eiliset letut, joiden rasvaprosentti oli kuudenkymmenen tietämillä. Olisin muuten kerrankin tehnyt letut täysmaitoon, kun sitä oli kaapissa. Purkin päiväys oli edelliselle päivällä, mutta ajattelin ettei se päivässä avaamaton maito mene pahaksi. Olin väärässä, se oli ihan möykkyistä ja äklöä. Tästä lähtien meidän kämpässä on pelkästään hyla -maitoa vaikkei mies intolerantti olekaan.

Tulisi aurinkoinen viikonloppu niin pesisimme kaikki lakanat. Ne saisi ulos kuivumaan nimittäin. Mietin vaan, että kun eräissä vanhemmissa lakanoissa on aika epäilyttäviä tahroja, jotka eivät lähde irti, että pitäisikö ne pestä tylysti kloriitilla, eli valkaista. En kyllä jäisi kovasti kaipaamaan niiden vaaleansinistä sairaalafiilistä. En jotenkin kehtaisi laittaa niitä ihmisten ilmoille kuivamaan kun ovat kyllä puhtaita, mutta hieman värjääntyneitä. Naapurit katsovat, että eikö nuoripari osaa edes pyykkiä pestä.

Kävin eilen hakemassa kuivakaapin sisältöä miehen vanhasta kämpästä ja taas ärsyynnyin siihen kuinka paljon siellä on vielä kamaa. Ne ovat vielä kaikkea turhaa, minkä voisi vaan jättää sinne. Siellä pitäisi siivotakin. Seuraava viikonloppu olisi hyvä, jos mies innostuisi nyt vihdoin hakemaan loputkin.

Meillä ei ole mukeja (vink, vinki :)). Meillä on kyllä laseja aika paljon, mutta mukeja vain kolme. Lautasiakin on vain kolme, mutta saatan saada niitä yo-lahjaksi, joten ei stressiä. Siitä tulikin mieleen, että pitää isän kanssa lähteä tietsikkakauppaan.

Meillä on siis tuparit ensimmäinen päivä syyskuuta, aion tehdä vaniljapäärynäboolia, jos saan rahaa yo-lahjaksi. Olette lämpimästi tervetulleita neljästä eteenpäin. Tarjolla voipi hyvinkin olla ylijäänyttä sapuskaa edellisen päivän pippaloista ja iltaa saatetaan jatkaa Rentukassa tai keskustassa. Suunnitelmat muotoutukoot paikan päällä. Soitelkaa, niin saatte sen uuden osoitteen. Lahjoja ei tarvitse tuoda, eiköhän niitä tule sukulaisilta.

Selittelyn makua

Tunnen suurta halua selitellä ja puolustella, vaikkei se oikeastaan olisi tarpeen. Lähetin juuri kaikille opettajille heidän henkilökohtaisen palautteensa ja yleiset löpinät ja teki mieli selitellä kovastikin miksi palaute on juuri tuollaista, miksi se ei tullut aikaisemmin ja että olisi opettajia voinut kehuakin persoonina, mutta koitimme pitäytyä ammatillisella tasolla. En kuitenkaan voinut enää käydä muuttamaan mitään allekirjoitetusta versiosta, joten selittelyt jäivät. (Olin ehkä hieman lapsellinen, enkä lähettänyt mitään kahdelle opettajalle, jotka palautteen kävivät läpi. Hehän ovat sen jo lukeneet, tulkoot yllätyksenä että nyt muutkin ovat). Olisi tosin tehnyt mieli lähettää koko palaute kaikista aineista kaikille, mutta valitsin poliittisesti korrektimman vaihtoehdon.

Olen pakonomainen selittelijä. Aina kun teen jotain, mieleni automaattisesti muodostaa selitykseen. Olin lapsena melkeinpä patologinen valehtelija, sillä en ikinä uskonut että se oikea selitys olisi tarpeeksi hyvä. Koulussa kehitin tätä taitoa ja kykenin usein vastaamaan yhtäkkiä heitettyihin kysymyksiin ainakin jotain ("Mitä te siellä supajatte?" "Mehän siis juuri ihan selvästi keskustelemme tästä Neuvostoliiton armeijareformista, josta äsken puhuit. Minulle jäi hieman epäselväksi kuka sen lopulta pani käytäntöön?"). Koen suurta myötähäpeää ihmisiä kohtaan jotka vain jäätyvät. Vaikka selitykseni ontuvat, saan sentään jotain sanottua. En tiedä mistä se johtuu, vaikeneminen kun on kultaa jne.

Asiasta kolmanteen, mutta minussa on toinenkin hyvin hämmentävä piirre. Minun on vaikea tulla toimeen ikäerojen kanssa. Tämä varmaan juontuu lapsuudesta ja naapurin isommista pojista sekä omasta isosiskon asemastani, mutta minun on vaikea tulla toimeen erityisesti nuorempien ihmisten kanssa. Ne ovat niin pieniä! Hämmennyn aina kun minun pitäisi tehdä jotain vaikkapa veljeni ikäisen kanssa, niillähän ei ole vielä mitään elämänkokemusta (jota minulla siis on vaikka muille jakaa). Pahinta on, että jotkut ikäiseni seurustelevat nuorempien kanssa. Sehän on kuin kehdonryöstöä! Blokkaan tehokkaasti mielestäni seikan, että ihan reippaasti asiat onnistuivat minultakin sen ikäisenä. Kun ajattelen itseäni siskoni iässä, on vaikea uskoa, että olisin ollut sellainen kuin näen siskon ja hänen kaveriensa olevan. Siinä iässä olin (tärkeysjärjestyksessä)

a) lukenut Platonin valtion ja Waltarin Sinuhe egyptiläisen,
b) maistanut viinaa ja
c) tajunnut kiinnostuvani tytöistä.

Olinko jotenkin varhaiskypsä? Vai enkö vain näen siskossani ja sen kavereissa sitä vakavuutta joka minussa oli. Oliko se minussakin kätkettynä samalla tavalla? Luulenko vain että olin jotenkin erilainen?
Sairaalloisen kunnioituksen minua vanhempia ihmisiä kohtaan olen sentään jo saanut karkotettua.

Ai niin, eilen tajusin vihdoin katastrofin! En pääse parturimiehelleni ennen juhlia! Olen käynyt samalla tyypillä viisi vuotta ja nyt joku satunnainen naikkonen koskee päähäni. Harmittaa pirusti. Koska olen aina niin tyylitelty ja kauniissa vaatteissa, on minulle tärkeää, että ainakin tukka on hyvin (sen kuukauden parturin jälkeen, kun se ei vielä ole kasvanut omaamaan kykyä liikkua ja ajatella itse). Olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että opiskeluaikana ei ole varaa ainakaan tuohon parturiin, mutta meillä oli parturimiehen kanssa suunnitelma hiuksiani varten. Nyt se uusi ei tiedä yhtään missä mennään ja tekee jonkun väärän kuitenkin. Sitten joudun loppuikäni elämään vääränlaisen yo-kuvan kanssa (opiskelijakorttini kuva on myös aika tyylikäs).

Voi kuinka vaikeaa elämä on! Minun pitäisi myös viedä loput kamani Kortepohjaan viimeistään seuraavalla viikolla. Ehkä koitan jo viikonloppuna. Sateessa pyöräily ei ole kuitenkaan pahinta maailmassa ja haluan mölliä sohvallani iltaisin. Nyt kun mies keksi kuinka tietokoneen saa kiinni telkkariin, voin katsoa leffaa mukavasti.

Kunhan isäni tulisi työmatkaltaan, voisin näyttää tekemääni dokumenttia hänelle ja edetä hommassa. Sitä ennen kuitenkin taidan vaan keskittyä tarkastamaan muotoiluja.

Perjantai mielessäin, jo nyt

Maanantai, viikonpäivien marraskuu.

Viikonloppu meni, lauantaina oli Pellavarock, ihan jees. Parasta oli, että pääesiintyjä, eli viimeinen bändi aloitti jo 19.35 eli pääsimme lähtemään silloin ajamaan kotiin. Näin pitäisi olla kaikkialla! Suomen festarinjärjestäjät, kuulkaa tämä neuvo, pääesiintyjä viimeistään kymmeneltä!

Askartelin sunnuntaina kutsut yo-juhliin sukulaisille. Liimasin punaiselle pahville hopeiset tarrat ja printatut laput ja kirosin kun laput menivät vinoon ja kaikkialla oli liimaa. Koska kirjoitin kuitenkin englanniksi, laitoin etusivulle hienon lainauksen Aristoteleeltä:
"The roots of education are bitter, but the fruit is sweet" ja sama suomeksi, koska sukulaiset eivät ole kieli-ihmisiä. Oli muuten viimeiset kortit mitä askartelen pariin vuoteen.

Kiinnostavinta ja hauskinta kuitenkin oli tavata lukioni psykologian opettaja perjantaina kaupungilla. Hän ei siis edes opettanut minua, mutta IB on pieni, joten tulimme tutuiksi kuitenkin. Oli hauska kuulla näin jälkeenpäin tiettyjä asioita, joita silloin ei kuullut opettajilta ääneen vaikka tavallaan tiesimmekin ne ja oli myös kiinnostava kuulla kuinka kävi tälle palautteelle, jonka annoimme opettajakunnalle luokkana kun koulu loppui. Se ei ikinä mennyt perille kuin parille henkilölle. Tekisi niin mieli tässä vaiheessa printata se ja viedä lyseolle kaikkien opettajien lokeroihin. Minusta aikuisten ihmisten on kestettävä kritiikkiä, varsinkin kun suurin osa niistä asioita on yleisessä tiedossa muutenkin. IB-koordinaattorimme ja ohjaava opettajamme olivat kuitenkin päättäneet, että siitä olisi tullut liian paha mieli, joten he eivät jakaneet sitä asianomaisille opettajille. Minusta tuo on törkeää suoraan sanoen. Meiltä pyydettiin palautetta ja kirjoitimme sen, pyrimme vielä jättämään kaiken henkilökohtaisuuden pois, kertomaan vain opetuksesta. Lähetin meiliä luokkalaisillemme, että onko se enää meidän asiamme kuinka juttu edistyy, lähetetäänkö palaute kaikille opettajille vielä näin jälkeenpäin.

Olen nyt niin väsy koko elämääni, koska maha väsyttää aina kun kipuilee, että taidan koittaa tehdä töitä hetken. Ehkä iltapäivällä lisää juttua.

Perjantai mielessäin eli mieli maassa

Eilisestä jäi vähän paha maku. Olin iloinen ja innostunut siihen asti kun pääsin kotiin ja melkein heti saman tien lähdin miehen kanssa ruokakauppaan. Ostimme aikuisten ihmisten asioita, eli vihanneksia. Minua ärsytti pikkuisen miehen halu tehdä vain vähän ostoksia, itse haluaisin ostaa kaikki viikon ruuat kerralla. Säästimme kuitenkin plussakortin ansiosta 80 snt ostaessamme kahdeksan jogurttia. Kaupasta matka jatkui Fantasiapeleihin (jogurtit unohdimme täysin, ne olivat autossa koko illan), jossa oli Vampire -korttipeli-ilta, johon suostuin lähtemään, koska mies sanoi opettavansa säännöt. Ei opettanut. Istuin huonossa asennossa selkänojattomassa tuolissa lukien melkein kolme tuntia.

Kun peli viimein loppui, Tatu sentään huomasi, että olen allapäin ja osti meille kamalan kallista jäätelöä, missä oli suklaajäätelön seassa vaahtokarkkia, toffeeta ja kalanmuotoisia suklaapaloja. Kun söimme sitä, saimme käskyn käydä kaupassa Tatun veljen puolesta, eli jouduimme kiireessä ajamaan markettiin, josta tarvittavia asioita sai (ja käymme ihan liian usein Tatun veljen puolesta kaupassa, ainakin minun mielestäni. Tatu keskeyttää aina hommansa sen takia). Oli jo hieman piristynyt jäätelöstä ja siitä, että mies lupasi seuraavalla kerralla opettaa ensin säännöt ennen kuin menemme minnekään missä on muita, mutta sitten kun ajoimme minua kotiin, mies suuttui bemarikuskille, joka ensin ohitti normaalivauhdissa ja sitten kun mies näytti keskisormea, painoi jarrut pohjaan moottoritiellä (kuinka lapsellisia miehet ovatkaan ratissa). Minua ärsytti ja kun pääsin kotiin, äiti alkoi marmattaa kun en ole vielä tehnyt kutsukortteja juhliin. Ärsyynnyin äitiin vielä enemmän, kun sille ei olisi kelvannut selitykseksi, että halusin teeskennellä että minulla on lomaa, ja menin ärsyyntyneenä nukkumaan. Nukuin huonosti heräillen ajattelemaan niitä kortteja.

Miksi kerron tämän? Koska mielestäni me ansaitsemme tietää, että muillakin ihmisillä on typeriä päiviä, joissa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta kaikki menee silti vähän huonosti. Tänään on sitten pakko ajaa keskustaan pyörällä ja ostaa jotkut korttipohjat ja ehkä jotain koristejuttua. Olen pahoillani, mutta ystäväni aion kutsua vain suullisesti, sillä en muista osoitteitanne, enkä jaksa askarella yhtään korttia enempää kuin on pakko. Kiitoskortit saatte, älkää pelätkö.

Saimme kuin saimmekin sen sohvan, joten on minun käytävä sitä katsomassa, vaikken aikonut tänään mennä Kortepohjaan. Tiedän, että jos menen, en tule kotiin ennen kuin sunnuntaina. Voisimme periaattessa nukkua siinä sohvassa kokeilunilosta, mutta pitäisi ostaa lakana joka sopii siihen. Se nyt toisaalta on ostettava kuitenkin, ehkä ostan sen jo tänään.

Riitelin miehen kanssa irkissä tänään aamulla, oli kanavalla tosin muitakin. Hänen mielestään esim. vakinaisten työntekijöiden irtisanomista pitää helpottaa, minä taas olin eri mieltä (ah, kuika syvällisiä ja tärkeitä asioita. Parasta on, että me uskomme niihin kaikella tällä nuoruuden innolla). Hän syytti, että minulla on "raivostuttavan naiivi näkökanta" kun olen sitä mieltä, että yrityksellä on vastuu työntekijälle hänen antamastaan panoksesta myös silloin kun yrityksellä on suvantovaihe. Vakinainen työ mielestäni tarkoittaa työntekijältä velvoitetta toimia työnantajan hyväksi ja työnantajalla on vastuu käyttää hyväkseen työntekijän osaamista, ei käyttää vain hyväksi. Ihmistä ei voi vaan viskata pois. Täytyy siitä palkita jotenkin että antaa koko panoksensa yritykselle. Määräaikaisella on aina toinen jalka oven raossa. Mies on siis sitä mieltä, että työnantajamaksut ovat liian korkeat ja ihmisiä on liian vaikea irtisanoa. Olemme ottaneet yhteen tästä kerran jos toisenkin, enkä voi ymmärtää kuinka kyvytön mies on ajattelemaan tätä minun puoleltani. Minä kyllä voisin argumentoida, jos pakko, hänen näkökantansa kautta, mutta hän ei ikinä minun.

Onneksi hän sentään tajuaa nykyään olla vaatimatta, että työttömien pitäisi pakolla ottaa vastaan mitä tahansa työtä koulutuksesta huolimatta, koska hänellähän olisi ollut viime keväänä tuolla systeemillä pakko mennä halveksimiinsa "paskaduuneihin". Tai ei halveksimiinsa, hän ei vaan halua puhuakaan vaihtoehdosta, jossa hän tekisi muuta kuin koulutustaan (jota siis ei pahemmin ole) vastaavaa työtä. Minä ajattelin kyllä seuraavaksi kesäksi pyrkiä pikaruokapaikkaan tai vastaavaan, jotta töitä olisi edes joskus talvellakin.

Kuten huomata saattaa, olen väsy ja ärsyyntynyt. Mielialat ovat taas luonnon armoilla, kun en voi syödä aina liuskoja peräkkäin. Voisin lähteä ajoissa ja ostaa ihan yksikseni jäätelön kaupungilla.

Hyvä riffi, paska biisi

Olen pirteä pirteä pirteä ja tänään on hyvä hyvä hyvä päivä! Pyöräilin tänään töihin sen about kymmenen kilometriä ja vielä mainiosti tavoiteaikaan, 35 min, koska en halunnut hikoilla. Heräsin tosin tätä varten kuudelta, mutta ei se mitään, silloin vielä oli tarpeeksi viileä pyöräilyyn. Eilen sain massiivisen päänsäryn kun neljän maissa puuskutin Kortepohjaan, en ikinä opi, etten voi pyöräillä helteessä.

Kuuntelen radiota ja olen niin hyvällä tuulella, että jammailen täällä nurkassa yksikseni huonoille kappaleille. Näin käy aina joskus ja joka kerta häpeän itseäni aivan kuin lapsena kun leikki leluilla, joilla ei olisi enää saanut iän tai muodin takia. Tällä kertaa en kuitenkaan kuuntele emorokkia, joka siis kai pitää minulle edelleen pimentoon jääneen syyn takia kirota alimpaan helvettiin, vaan ihan peruspoppista, mitä Yleisradion ah, niin nuorekas nuorisokanava minulle tarjoilee. Näissä kappaleissa on yllättävän hyviä koukkuja, vaikka ne kokonaisuudessaan ovatkin aikamoista huttua. Tästä tulikin mieleen, että mikä kappale tulee mieleen My Chemical Romacen Teenagers -kappaleen kertosäkeestä? Se on joku vanhempi kappale, jossa on ihan sama kuvio, mutten saa sitä mieleeni. Koko kappale vaikuttaa hämmentävän tutulle, ei kai se ole cover?

Eipä asia minua itse asiassa kiinnosta. Olen liian hyvällä tuulella. Keskittymiskykyni on aina surkea kun olen iloinen tai kovin alamaissa, minulla pitäisi aina olla sellainen perusvitutus, jotta olen tuottava. Toivottavasti perusvitutus ei synny eväänä olevasta miehen tekemästä risotosta. En epäile, etteikö mies olisi tehnyt siitä hyvää, mutta kun meillä on vähän eri käsitys hyvästä. Erityisesti maustamisen suhteen. Olen kuitenkin niin nälkäinen, että söisin mitä vain.

Lauantaipäivä menee Lammilla Pellavarockissa, joka on metalliaiheinen festari Lammilla (älä kysy). Meitä lähtee sinne hyvin pieni porukka, mutta selviämme varmasti. Porukassa vaan ei taida olla ketään toista ajokykyistä, joten vaikkei matka ole pitkä, täytyy varmaan torkkua ennen paluumatkaa. Eipä sielläkään ole mitään kiinnostavia bändejä. Stam1na oli ihan jees aikaisemmin, mutta likainen parketti!? En kykene edes sanomaan siitä mitään. Viisi laukausta päähän on kanssa niin kammottavan rautalangasta väännetty "kannanotto", että pahaa tekee.

Pitkästä aikaa voisin sanoa jotain lukuharrastuksestani. Kesän alussahan päätin, että luen vain kaikkea täysin yhdentekevää, mutta Anne Ricen Lestat vahingoitti mieltäni niin pahasti, että palasin ihan kirjallisuuden pariin. Luin uudestaan Pasi Jääskeläisen kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta (ei kukaan muuten haluaisi kyseistä kirjaa, kirjahyllyjen yhdistämisestä johtuen meillä on niitä kaksi) ja pidin siitä edelleen. Peter Süskindin Parfyymi, joka ilmestyi teattereihin männä vuonna, ei ollut ihan niin hyvä kuin oletin. Kerrankin elokuva oli mielestäni parempi, joskin kirjassa päähenkilö on epämiellyttävämpi. Tällä hetkellä luen Simon Iggsin Rautakalan kaupunkia, jonka olen senkin lukenut aiemmin ja joka teki vaikutuksen. Toivon uudestaan lukemalla keksiväni mikä se vaikutus on ja mistä se johtui.

Viimeisin lukemani kirja on kuitenkin niin paha pahe, etten ajatellut ensin edes kertoa sitä. Jostain syystä olen kiintynyt kyseiseen nuortenkirjasarjaan, vaikka ehkä aloitin lukemisen jo vähän liian vanhana. Löysin sattumalta uusimman osan kirjastosta, kun olin lainaamassa edellistä siskolleni. Kyseessä on siis Louise Rennisonin Georgia Nicolsonin salatut elämät. Ne ovat täysin tavallista englantilaista nuorisohuttua, päiväkirjamuotoon kirjoitettua komediaa, mutta nauroin silti. Samantyyppistä, joskin ehkä vähän "parempilaatuista" kirjallisuutta tekee/teki Sue Townsend ainakin Hadrianus -sarjallaan. Mutta en ota tuonkaan sarjan lukemisesta stressiä, minulla on oikeus lukea näitä, koska jotkut lukevat Harlekiinejä (näissä on sentään kovat kannet).

Harkitsen vakavasti kuntosalikortin hankkimista. Kuusi kuukautta salia ja ohjattuja liikuntatunteja olisi 305e eräässä paikassa, jota harkitsen. Olen kuitenkin skeptinen sen suhteen jaksaisinko käydä salilla, vaikka ryhmäliikkumassa kävisinkin. Tätä täytyy pohtia. Yliopistoliikunnalla vaan on pirusti muitakin ihmisiä, ja firmalla olisi ehkä vähän eri aikoihin mahdollista käydä tunneilla. Ehkä katson jos saan rahaa yo-lahjaksi niin paljon että on varaa ihan oikeasti maksaa tuollainen summa siitä minkä voisi tavoittaa ilmaiseksi lenkkeilemällä ja hyppypomppimalla itsekseen.

Koukussa

Olen vaan kohtuullisen koukussa tähän kirjoittamiseen. Päivittäin vietetty aika tietokoneella tekee minulle pahaa; ennen irkkasin kaikki illat, nykyään bloggaan ja stalkkaan kaikki päivät (siis töiden ohella). Eilen ystäväni soitti ja sanoi, että kirjoitustyylini on kehittynyt, enkä oikeastaan ihmettele, sillä en tiedä milloin olisin kirjoittanut näin paljon ja säännöllisesti elämäni aikana. Tämä voi olla hyväkin, pysympähän vireessä syksyä varten.

Jyväskylän yliopisto tarjoaa paljon kirjoittamiskoulutusta, on jopa erillinen ohjelma aiheesta. Pohdin jossain vaiheessa, että haluaisinko hioa taitojani ohjatusti, voisinhan vaikka kirjoittaa ajatukseni runoiksi tai näytelmiksi. Olen kuitenkin alkanut kallistua sille suunnalle, etten ole tarpeeksi luova luodakseni täysin uutta. Jos olette ikinä lukeneet niitä paria novellia, jotka olen raapinut kasaan kalloni sisäpinnalta, olette ehkä huomanneet, että vaikka olen ilmiömäisen hyvä ja taitava kirjoittaja, sisältö on aika heikkoa. Näen kaunokirjallisuuden metaforana tai vertauksena, kirja välittää jonkin viestin kuviensa kautta, enkä minä ole hyvä piirtämään. Pakinoiden tai vastaavien kirjoittaminen taas on aivan eri juttu. Niissä saa kirjoittaa niin kuin näkee maailman, eikä tarvitse koittaa kätkeä näkemystään mihinkään höpsöön juoneen. Voisin pyrkiä tietokirjailijaksi paljon mielummin kuin kaunokirjailijaksi.

Tämä loogisesti on yksi syy miksi hain opiskelemaan kirjallisuutta. Olen aina lukenut paljon ja nopeasti ja jotkut kirjat ovat jääneet mieleeni ja tyydyttäneet haluni paljon paremmin kuin toiset. Haluan saada selville mikä se on se juju, joka tekee kirjasta niin tenhoavan. Haluan myöskin tietää, että miksi tietty kaava tulee esiin kaikissa maailman myyteissä ja myöhemmin kirjoissa, haluan tietää miksi ihminen saa niin suurta lohtua jumalan kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Ei minulla siis kuitenkaan mitään suuria toiveita ole opetuksen suhteen.

Olen niin satavarma, että petyn kirjallisuuden opiskeluun ja meinaan vetää itseni kiikkuun sen Suomen ison kieliopin kanssa. Elämässäni ei voi mennä kaikki hyvin, en voi uskoa, että ala, jonka valitsin ihan oikeasti olisi oikea. Minähän hei jo kuudennella luokalla sanoin, että minusta tulee äikänope! Sitä ennen halusin olla luokanopettaja, koska ajattelin, että ne saavat opiskella kaikkea, kun en osannut päättää mistä aineesta tykkäisin eniten. Äidinkielenopettajaksi ryhtyminen oli silloin vähän samalla pohjalla, äikänopet saa lukea kaikkia kirjoja kaikilta aloilta ja saavat päättää mitä koulussa luetaan. Minulla kun oli silloin paljon parempia ehdotuksia kuin opella.

Mikäköhän tämä pakkomielteeni koulumaailmaan on? Olenko vain pelokas, enkä tahdo lähteä tuntemattomaan markkinatalouteen, joten päätän jäädä kouluun loppuelämäksi? Enhän edes lopulta tule niin hyvin toimeen koulussa kuin luulen, en saa paljoa ystäviä, enkä loista pahemmin missään aineessa (paitsi äidinkielessä olen ihan hyvä, luonnollisesti). Olisin kyllä luultavasti onnellinen opiskellessani mitä tahansa alaa, kunhan vaan ei tarvitsisi lopulta tehdä niitä töitä. En halua myydä, enkä erityisemmin markkinoida, en saisi kovin suurta tyydytystä jos päivästä toiseen tekisin samaa hommaa käsilläni enkä jaksaisi pitää huolta toisista henk. koht. koko aikaa. Hallinnolliset ammatit kyllä kiehtovat, mutta minulla on sairas harhaluulo siitä, että on parempi ensin hankkia kunnollinen ammatti ja vasta sitten pyrkiä edustamaan palkansaajia. Äidinkielenopettaja ammattina herättää luottamusta ja kuin huomaamattanne äänestätte minut kunnallishallintoon (milläköhän ajalla siellä istuisin. Olisin koulun suositun opettaja kun en ikinä laittaisi koko luokkaa kerralla tekemään kirjoitushommia).

Olen kai vaan koukussa kouluun, niin sairaalta kun se kuulostaakin.

Uu hei, meille muuten saattaa tulla se sohva jo tämän viikon lopulla! Sitten se koti tuntuisi kodille. Tänään aion pyöräillä sinne töistä uudella pyörälläni, eli mummon entisellä, joka oli sitä ennen äitini pyörä. Koitan huomenna aamulla siis ensimmäistä kertaa pyöräillä töihin niin kaukaa.

Nyt töitä, laiska nainen!

Painavaa asiaa (ehkä)

Taas yksi päivä toisten joukossa. En jaksa kaivaa rikkinäisiä kuulokkeitani laukusta, että kuulisin ylex:n aamua, joten palelen vain omassa hiljaisuudessani. Tämän päivän voi erottaa muista sillä, että ajattelin käydä syömässä ruokalassa. Tulin töihin jo vaille seitsemään, enkä jaksanut ottaa niin paljon eväitä mukaan, että selviäisin koko päivän. Siellä olisi joko lohikeittoa, á 3e tai lihapullia 4,3e. Vaikea valinta, mutta taidan ottaa halvemman.

En ole enää yhtään miinuksella työajassa, joten nyt täytyy tehdä pitkiä päiviä ihan vaan jotta saisin vapaata joskus. Joskin pohdin, että olisiko itse asiassa parempi pitää nyt tavallisia työpäiviä, kun ulkona on niin kiva ilma. Jos kärsin pitkää päivää, on vapaapäiväni kuitenkin sateinen ja inhottava kaikin puolin.

Ajattelin blogata tänään jostain vakavasta ja isosta asiasta. Tietysti te lukijat vakuuttuisitte kannastani, ihailisitte kirjoituksen luettuanne kykyäni viiltävään analyysiin ja tarkkaan tulkintaan ja lopulta maailma olisi parempi paikka. Koitin lukea uutisiakin sillä silmällä, että löytäisin jotain kommentoitavaa, mutta päivä on tylsä. Ainut mikä pisti silmään on tämä Madeleine, siis nelivuotias joka katosi hotellihuoneesta. Maailmassa varmasti katoaa nelivuotiaita useita päivässä ja jokainen on vanhemmilleen rakas, mutta silti me kuulemme vain tästä yhdestä tapauksesta, johon jopa kaikkien meidän ah, niin rakastama J.K. Rowling työnsi nenänsä. Nyt on käynyt ilmi, että hotellihuoneessa on verijälkiä, joita on koitettu siivota ja että Madeleine olisikin kuollut siellä tapaturmaisesti (?). Siis mitä? Miten on mahdollista, että vasta nyt löytyy jotain verijälkiä? Missä vanhemmat olivat jos kerta Madeleinen ruumis oli huoneessa kuten uutinen sanoo ainakin pari tuntia säilössä? Vaikka aluksi boikotoin noiden uutisten lukemista ihan vaan sen takia, että ne vievät palstatilaa uutisilta, jotka ihan oikeasti vaikuttavat meihin, on juttua pakko seurata. Kyynisenä ihmisenä odotan, että vanhemmat paljastuvat lapsensa murhaajiksi, tai "vahinkotappajiksi".

J.K. Rowlingin "hyväntekeväisyydestä" tulikin mieleen Oprahin kuuluisa jakso, jossa hän seuraa mitä ihmiset tekevät kun heille annetaan tonni ja käsketään auttaa tuntematonta. Moni ihminen liikuttui varmasti kaikista niistä hyvistä teoista, mutta itse kiristelin hampaitani. Siinä tuli niin ilmi ihmisten (amerikkalaisten) kyvyttömyys nähdä ongelmia. Esim.

• Kaksi naista käyttivät sen rahan yksinhuoltajaäidin make-overiin ja hänen lastensa talvikenkiin. Talvikengät ok, mutta make-over?! Tajuaisin kyllä uudet vaatteet, jotta näyttää hyvälle työhaastattelussa tms. tai vaikka hemmotteluillan ravintolassa kun lapsille on kerrankin hoitaja, mutta ei, useampi satanen käytettiin tuosta rahasta kosmetologiin ja parturiin.
• Eräät lähettivät Irakiin sotilaille paketteja, joissa oli leffoja ja popkornia. Tarvitseeko minun sanoa lisää?
• Yksinhuoltajaäidille annettiin se raha lahjakorttina Toys'r'usiin, jotta lapsilla olisi kivempi joulu. Olisiko ehkä ollut fiksumpaa antaa se kauppaan mistä saa tavaroita joita ihan oikeastikin tarvitaan? Rahasta olisi hyvin riittänyt kivoihin lahjoihin JA uusiin vaatteisiin.

Miksiköhän niitä ei ohjelmassa näytetty, jotka lahjoittivat rahan Punaiselle ristille tai Pelastusarmeijalle? Katsomossa varmasti oli niitäkin, jotka eivät keksineet mitään kyyneitä kirvoittavaa, vaan pohtivat missä raha tulisi varmasti käyttöön. Ovathan tuollaiset ylläluetellutkin asiat hienoja tavallaan, mutta omassa prioriteettilistassa ne ovat aika alhaalla. Jollekin pienelle järjestöllekin tonni on aika iso raha, sillä saisi vaikka lasten iltapäiväkerhoon aika mukavan määrän askartelutarpeita tai pelejä, ellei keksisi huutavampaa tarvetta. (Oli ohjelmassa fiksujakin lahjoituksia; kenkiä vähävaraisille lapsille, vaatteita kodittomille yms.)

Asiaan tavallaan liittyen, voitte moittia kyyniseksi, mutta minä näen kokonaisuuden yksilöä tärkeämpänä. Jossain oli määritelmä hyviksistä ja pahiksista, että pahikset ovat niitä jotka suosiolla uhraavat yhden, jotta kokonaisuus säilyy, mutta hyviksen pelastavat sen yhden laittaen kokonaisuuden likoon. Minä olisin suurimassa osassa tapauksia pahis. Ainakin yhteiskunnallisissa asioissa, vaikken ehkä yksityiselämässä. Se voi tuntua vaikka kuinka pahalle nähdä kerjääviä ihmisiä kadulla, mutta kuljen ohi antamatta mitään, sillä uskon että varani ja energiani tulevat parempaan käyttöön kokonaisuutta parantamalla. Uskon vakaasti siihen, että sitä voi parantaa. En ehkä tällä hetkellä tee niin paljoa asian eteen kun ihminen voisi, mutta teen kuitenkin järjestötyön kautta jotain, eivätkä kaikki tee sitäkään. Jotkut tyydyttävät huonon omatuntonsa vaan ostamalla Reilun kaupan banaaneja, koska uskovat että näin maailma pelastuu, eivätkä ota selvää tapahtuuko niin todellakin (Reilun kaupan kohdalla oikeastaan ei, kuuntele vaikkapa tämä radio-ohjelma). En sano, että kaikkien tulisi elää tietyllä tavalla, koska uskon myös siihen, että jos ihmiset elävät rauhassa ja selvittävät vain oman elämänsä, on sekin poissa koko maailman sotkuista. Itse haluan vaikuttaa ympäristööni, vain vaikka siihen mikä on ihan vaan näköpiirissä.

Puh, tulipas nyt kyyninen ja kukkahattutätiolo yhtä aikaa. Kirjoitan sekavasti, koska olen väsy, mutta antakaa anteeksi. Tämä siitä saa kun koittaa keksimällä keksiä painavaa asiaa sanottavaksi.

Sitten kevyempiin aiheisiin: Minun pitää laihtua. Olen lihonut useamman kilon joulusta ja tunnen itseni sen verran hyvin, että paino on saatava laskusuhdanteeseen, jottei se jämähdä. miehen pitäisi laihtua myös, joten nyt syksyllä tämän pitäisi onnistua helposti, voin alkaa käydä siellä yliopistoliikunnan tunneillakin. Minua pitää sitten kannustaa, jotta jaksan, olen kärttyinen jos en voi syödä aina kun tekee mieli.

Mitäs muuta... Näin unta ekasta koulupäivästä, se oli kivaa muuten, mutta hukkasin laukkuni ja eräs ihminen, josta en kovasti välitä oli jostain syystä siellä myös ja minun oli pakko olla mukava. Odotan oikeasti lapsellisella innolla kuun vaihdetta!

Maanantaiaamuna on kylmä ja ikävä

Maanantaifiilis tosiaankin, ulkona paistaa vihdoin aurinko ja minä palelen täällä koneen ääressä. Joudun rehellisesti puhaltelemaan sormiini etteivät ne jähmety kouristuksen omaisiin asentoihin näppikselle. Pahemmin ei sentään nukuta.

Minulla oli hieno idea hyödyntää suuria vaatehuoneitamme. Pöllin idean bigbrotherista ja eräästä satunnaisesta blogista. Olisin halunnut laittaa miehen videokameran jalustalleen ja nauhoitusvalmiiksi, niin että aina kun olisi kivaa tai vituttaisi, voisi käydä juttelemassa kameralle. Mies ei tietenkään innostunut ajatuksesta, ihan liian vaivalloista ja kallista nauhoineen ja editoimisineen, mutta ehdotti itse blogin pystyyn laittamista. Nyt meillä sitten on avoliittoblogi, jonka löydätte ehkä profiilini kautta tai jostain. Ei mies tosin vielä saanut aikaiseksi sinne mitään kirjoittaa, minä vaan aloitin.

Pitäisi käydä näöntarkastuksessa, silmät taitavat olla muutakin kuin väsyneet. Pitäisi käydä myös keskussa ostamassa kutsukortiaineksia, joihin printtailla.

Ai niin, mies tapasi uuden naishenkilön! Hän oli kavereidensa ja niiden kavereiden kanssa ihan perinteisellä pussikaljalla pitkästä aikaa, lähti vielä ihan ex tempore, ja seuraavana päivänä varmisteli, että on ihan ok, että vaihtoi yhteystietoja porukassa olleen tytön kanssa. Minulle asia tietysti oli ok, siihen asti kun mies itse manasi esiin menneisyyden haamuja ja sanoi, että haluaa tehdä minulle selväksi, ettei tämä tyttö ole mikään nörttityttö#2 (nörttityttö oli se jota mies yritti ollessamme erossa). En ollut edes ajatellut asiaa, ennen kuin hän sanoi sen ääneen ja sitten tietenkin iski paha aavistus. No mutta joo, ei ole mikään iso asia, enkä epäile mitään sen kummempaa, koska tunnen miehen ja tiedän että jostain syystä hän ystävystyy tietynlaisten ihmisten kanssa. Se on vaan hassua, että en olisi edes miettinyt asiaa sen enempää, ellei mies olisi itse vakuutellut niin kovasti.

Juttelimme miehen kanssa minun hyvin vähästä mustasukkaisuudestani ja kysyin häneltä onko hän mustasukkainen minusta. Häntä on edelleen jäänyt kaihertamaan se ainut kerta kun oli jotain muuta, eli juuri ennen kuin palasimme yhteen. Olemme siitäkin puhuneet useampaan kertaan, enkä tiedä voinko sitä mustasukkaisuutta miehestä poistaa. Toivottavasti se ei kuitenkaan häntä pahasti kaiverra.

Nyt iski paha väsy, taidan tuijottaa hetken vaan ruutua ja palella.

Uudessa asunnossa

Tämä ruutu on aivan liian kirkas. Bloggaan ensimmäistä kertaa uudessa asunnossa, yksin ja kauheassa päänsäryssä. Olin kolmesta tähän asti töissä, seisten koko päivän ja hartiani ja oikean ravinnon puute saivat minut ihanan väsyksi, voin vaan kohta kaatua sänkyyn ja koomata kylmässä makuuhuoneessa hyvällä omatunnolla. Sain kuitenkin ihan kivan rahan kahdesta vajaasta päivästä, reilusti yli oma osani pakastimesta.

Ovelana tyttötä ratkaisin sohvan puutteen kasaamalla edelleen säilytyskasseissaan olevista uudesta peitosta ja päiväpeitosta pienen pesän telkkaria vastapäätä. Taidan vetäytyä takaisin sinne ja odottaa miestä kotiin, se kai aikoi tuoda thairuokaa mukanaan. Ei vaan tee yhtään mieli pikaruuan keskellä päivän viettäneenä ja sämpylöitä metvurstilla täyttäneenä, mutta haluan seuraa ennen nukkumaanmenoa.

Ninninnii

Uskomatonta, teen kahta työtä samana päivänä. Millä hetkellä tahansa eno voi soittaa ja hälyttää avuksi sinne huoltsikalle, mutta ajattelin olla siihen asti oikeissa töissä, etteivät tunnit mene pahasti miinukselle. Jostain syystä juuri nämä työpäivän alut ja loput ovat kaikista tuottavampia, niiden aikana teenkin eniten hommaa, vaikka yht'aikaa tarkistan meilit ja luen uutiset.

Saimme eilen kasattua hyllyt, eli nyt kyse on vaan asioiden paikalleen asettelusta. Hyllyjen kasaaminen rassasi selvästi miehen mieltä, koko ajan olin tiellä, tai nostin väärin, mutta olemme kehittyneet, sillä emme riidelleet. Hyllyt eivät kyllä kestä enää uutta muuttoa. Niihin on joku fiksu ruotsalainen insinööri suunnitellut nauloilla kiinnitettävät takalevyt, jotka on pakko irroittaa aina muutossa, joten takalevyt ovat sen näköisetkin, että niistä on revitty nauloja useampaan kertaan.

Olisi todellakin ollut hyvä idea pestä matot ennen muuttoa. Ne ovat niin paskaiset suoraan sanoen, että ärsyttää. Mutta jos tässä nyt vihdoin alkaisi olla paremmat ilmat, niin voisi käydä mattolaiturilla ja tuoda talon pihaan kuivumaan.

Ihottuma on mystinen juttu. Tänään se ei ole ollenkaan niin paha kuin eilen, joskin aamulla laitoin keskivahvaa steroidivoidettani.

Tänään on lyhyiden kappaleiden päivä.

Tänään koittaisin päästä nukkumaan uuteen kotiin, jos vaan mahdollista. Olisi myös rapujuhlat sukulaisissa, mutta en välttämättä ehdi sieltä töistä. Miehellä taas ei ole puhtaita vaatteita, niin veikkaan ettei sekään ole innostunut. Minusta on omituista, ettei hän pidä ravuista. Hänen mielestään on typerää nähdä niin suuri vaiva niin vähän ruuan takia, ja kai hän pelkää näyttävänsä typerälle kuoriessaan niitä, vaikka olen selittänyt, että jokaisella saa olla oma tyyli.

Olen ihan innoissani elämästäni. Voisinkin listata tässä puuskassa kaikki esineet mitä haluan kotiini, mutta joita ei ole:

• suihkuverho
• Sellainen pieni lautanen-ja-pidike, mihin laitetaan kauha kattilasta, ettei pöytä likaannu
• keittiönkaappien paperit
• viltti
• koristetyynyt
• taulu olohuoneeseen
• peili makuuhuoneeseen (ja ehkä eteiseen)
• avaimenripustusjuttu eteiseen
• sellainen stopperi olohuoneen oveen, että se pysyy auki
• jonkinlainen maustekori/teline. Mausteita on pakko pitää kaapissa, mutta olisi kivempi jos niille olisi joku yhteinen sijoituspaikka
• (nätti ruokapöytä, miehen ostama on ruma kuin mikä)
• kattolamppu keittiöön
• jossain vaiheessa lipasto pienille vaatteille makuuhuoneeseen, mutta se ei ole pakollinen
• verhot
• pakastin

Ei minulla ehkä muuta... Parasta on, että kun katsoo listaa ja tietää, että kaiken voi jossain vaiheessa hankkia. Mikään ei ole mahdottoman kallista tai omituista.

Kämppässämme muuten on Elisan netti, en tiedä muistinko sanoa siitä. Uudesta firmasta soitetaan sitten kun se on kytketty, mutta toivottavasti aloittavat laskutuksenkin vasta sitten. Lähettääköhön Elisa meille laskua, vaikka se liittymä ei ole meidän, vaan luultavasti vaan jäänne edellisiltä asiakkailta? Emme kyllä suostu maksamaan, kun emme sitä ole tilanneet.

Ajatus pomppii nyt siihen malliin, että palaan internetin ihmemaailmaan luultavasti vasta maanantaina.

Suunnitelmallisuus kunniaan!

Se ei nimittäin eilen ollut edes esityslistalla. Olin pyytänyt ja perustellut moneen kertaan, että ennen muuttoa kaikki pitäisi olla pestynä, siis vaatteet, matot ja astiat, niin että voisimme viedä niitä mahdollisimman helposti kasoissa, kun ei ole tarpeeksi muuttolaatikkoja. Voitte arvata, ettei mitään oltu pesty. Olin myös varautunut tähän ja pyysin että voisiko sen muuton ajaksi laittaa ensimmäiset pesukoneelliset tulemaan jo aamusta, mutta ei, aamulla miehellä kai oli parempaa tekemistä (olen ilkeä, tiedän että koko päivän mies purki ja laittoi kamojaan, mutta silti ärrh).

Meitä oli minä ja mies ja kolme poikaa, Touran, Polo ja meidän auto, emmekä silti saaneet kaikkia miehen tavaroita sinne. Miten niin pieneen kämppään mahtuu niin paljon tavaraa? Miehellä on kaikkea; erilaisia lehtiä, joita säilytetään, kirjoja, cd- ja dvd-levyjä, pikku-ukkoja ja niiden maisemia, softausaseita, hapkidopuku, kolme pöytätietokonetta, neljä näyttöä, läppäri, kameroita, piirrustusvehkeitä ja kolmenkymmenen litran sammioita täynnä kotiviiniä. Puhumattakaan siitä isosta hyllyköstä ja työpöydästä. Koin itseni mitättömäksi ja riittämättömäksi sen tavarapaljouden keskellä. Mitä minun mukanani muuttaa? Taulu, sänky, kirjoja, leffoja ja vaatteita. Parit lakanat ja vähän astioita. Taulua ja sänkyä lukuunottamatta kaikki muu mahtuu kahteen pahvilaatikkoon. Tunnenkohan tuota asuntoa kodiksi, kun omat tavarani hukkuvat sinne miehen tavaroiden sekaan?

Onhan siellä sitten tietysti meidän sohva ja meidän pesukone ja meidän eteisen pöytä. Ja myöhemmin sinne tulevat meidän verhot ja toivottavasti meidän matot ja ruokapöytä. Ja meidän paperit keittiönkaappeihin.

Ärsyttää vaan kun tämä kesä on niin sateinen, tosiaan harmittaa ajatus pyöräilystä töihin sateessa joka aamu. Mutta toisaalta haluaisin muuttaa saman tien sinne asuntoon kokonaan, koska muuten mies saa etulyöntiaseman, ehtii laittaa jo kaiken niin kuin Hän haluaa, enkä tunne olevani kotona, vaan Hänen kotonaan. Olisin siksi halunnut muuttaa sellaisena viikonloppuna, että minullakin on aikaa, jotta tekisimme yhdessä kodin. Nyt olen päivät töissä, enkä voi olla siellä kun mies puuhaa. Hän nukkui ensimmäisen yönsä siellä yksin, niin ei ollut edellisessä kämpässä, minä olin siellä alusta lähtien.

En ole tarvinnut kortisonia kuin satunnaisesti koulun loppumisen jälkeen, siihen kun loppui myös pahin stressi. Kärsin siis atooppisesta ihosta, joka pahenee stressistä. Onneksi se ei oirehdi kovin näkyvästi, kaulasta ja ranteista sen joskus näkee.

Nyt parin päivän aikana se on kuitenkin leimahtanut potenssiin kymmenen. Tuntuu erityisen pahalle, koska pitkään se oli aika oireeton, nyt se on taas yht'äkkiä sama kuin kouluaikaan. Se alkoi salakavalasti pienistä kuivista kohdista ranteiden sisäsyrjällä ja nyt sitten kutittaa koko kehoa. Olen niin väsynyt, että vaan ohimennen huomion missä raapimista kaivattaisiin juuri nyt ja tunnen itseni lehmäksi, joka hätistelee hännällään laiskasti kärpäsiä kun ohimennen raapaisen polvitaivetta tai lapaluuta. Tekisi mieli ottaa paita pois, mutta töissä se ei käy päinsä. Ilman ritsikoita tosin voisi kokeilla. Vielä en näytä kovin pahalle, vain toinen sääri on rikki ja maha punatäpläinen, eikä niitä tarvitse näyttää. Olisi vaan ollut kiva olla nätti uuteen asuntoon, vaikka se kuulostaakin lapselliselle.

Keksin toisenkin asian mitä haluaisin tuparilahjaksi, mutten muista enää mitä se oli. Koristetyynyjä täytyy meidän jossain vaiheessa hankkia. Aijoo, kukkia, erityisesti ruukuissa, saa tuoda. Meillä kuitenkin on lasitettu parveke. Mutta siis en odota lahjoja, emmekä sen takia pidä tupareita. Rahaa ei ole meillä kellään liikaa, joten mukavampaa on jos tulette joskus käymään maitopurkin kanssa, niin saadaan lettuja.

Suunnittelin, että voisimme juhlia syyskuun ensimmäinen päivä. Minulla on yo-juhlat sitä edellisenä päivänä, joten saisimme sieltä rääppiäiset ja voisi siis samalla juhlistaa lakkiani, opiskelupaikkaani ja asuntoa.

Nyt täytyy jatkaa töitä.

Teinpä minäkin

Typerää kun vartalonmallia ei voi muokata. Ei siitä ihan näköistä tullut.

Muuttopäivä

...Yksi monista. Tänään mies koittaa saada kämpältään mahdollisimman paljon uuteen asuntoon, pari kaveria sillä varmaan on kaverina. Itse teen taas pidemmän päivän niin pääsen vasta illemmalla toteamaan tuhot. Operaatio on ärsyttävä, sillä on nopeampi kantaa kamat kuin ajaa autolla, sillä kun joutuu tekemään hirvittävän lenkin Kortepohjan kävelykeskustan ympäri. Kottikärry olisi hyvä vaihtoehto, mutta eipä sellaista satu olemaan käsillä.

Ihoni on huonona, kutittaa ja kuivaa. Stressi näkyy siis ulospäin iholta vaikkei ehkä muuten. Voisipa pikakelata tämän kuun loppuun ja nollata yo-juhlinnalla ennen opiskeluja.

Eilen oli oikeasti ihanaa aikaa kahdestaan vaikka aluksi näytti pahalle, pitkästä aikaa kumpikin oli virkeä ja juteltiin jutuista rauhassa. Sovittiin, ettei riidellä vaikka muutto rasittaa.

Tänään ei juttu luista, käsi on kipeä töistä, olen ollut oikeasti ahkera tänään. Miten tuntuu joka päivä nykyään olevan plääh -olo? Odotan vaan että pääsen nukkumaan uuteen asuntoon parisänkyyn. Siihen voi mennä aikaa tosin, kun sataa joka päivä ei innosta viedä kamoja sinne kun joutuisi pyöräilemään sateessa töihin. Kotoa pääsee äidin ja isän kyydillä. Olisi kiva ottaa mopo muutossa mukaan täksi kuuksi, mutta sille ei olisi mitään suojaa, niin ei oikein voi.

Ei luista ajatus, ei.

Parisuhdepohdintaa ja kommunikaatiota

Heti kun aloimme seurustella, päätimme, ettei meidän juttu kaadu kommukaation puutteeseen. Mies on siinä suhteessa vähän vaaratapaus, se velloo päässään asioita kunnes ei enää pysty ajattelemaan mitään muuta ratkaisua kuin omaansa. Olemme uudistaneet tuon päätöksen pariin kertaan yleensä jonkin hölmön riidan jälkeen, mutta silti aina silloin tällöin tuntuu mahdottomalle puhua tarpeellisista asioista.

Ongelma on siinä, ettei mies puhu, varsinkaan tunteistaan (luulisin että miehelle omien tunteidensa tunnistaminen on ongelma, ollut kai aina) ja kun minä puhun, saatan sanoa niin, että mies suuttuu tai loukkaantuu. Ihan oikeasti täysin hypoteettisena esimerkkinä otettakoon vaikkapa tilanne, jossa koen, että minun pitää sanoa, etten pidä jostain mitä mies tekee suudellessaan. Kysyn ensin, että onko mies tyytyväinen tapaan jolla suutelemme; ei vastausta. Jatkan sanomalla, että minusta on tosi kivaa kun mies tekee niin ja niin, mutta se juttu ei tunnu kovinkaan hyvälle. Nyt jos mies on yhtään huonolla tuulella, mies ei sano enää mitään vaan alkaa murjotus. "No ei sitten jos en osaa suudella".

Miten tilanne on ratkaistavissa? Voin vakuuttaa, etten tarkoittanut sitä niin, tai ärsyyntyä lisää ja vuodattaa kaiken muunkin saman tien (tätä en kyllä harrasta). Voin perua koko sanomiseni, mutta se on typerää. Voin sanoa, ettei pitäisi suuttua tai että mies on lapsellinen, mutta se ei toimi. Joskus tilanne ei vaan ratkea mitenkään, vaan se jatkuu ja jatkuu, muuntuu itkuksi ja riidaksi ihan muusta asiasta. Joskus tilanne purkautuu itsestään, tulee toinen ajatus ja edellinen unohtuu, tai hetken päästä asiasta osataan jo puhua.

Minua ärsyttää, kun mies ei suostu kritisoimaan minua. Vain jos Hän on suuttunut, saattaa sanoa jotain kuten "älä enää ikinä koske noihin, kun laitat ne väärin". Miksi ei voi sanoa ennen vihaista tokaisua? Minua ärsyttävät monet asiat ihan niin kuin kaikkia ihmisiä, miksi mies ei voi myöntää että ok, olet hyvä nainen, mutta lopeta jo saakeli vieköön tuon paidan käyttö.

Tämä on taas valitusvuodatus. Nukuin huonosti ja näin tyhmiä unia. Ulkona sataa ja muutto varmaan viivästyy sen takia ja kaikki on tyhmää, MIKSEI MINULLA OLE LOMAA!!! Joudun tekemään ylipitkää työpäivää vaan siksi, että menen tekemään perjantaiksi työtä, josta en edes pidä ja muutto on tuskaa kun ei ole muuttolaatikoita tarpeeksi.

Ja kellokin on perkele vasta noin vähän.

Pitkä viikonloppuni oli kovin lyhyt

Tein pitkiä päiviä kaksi viikkoa, ja miksi? Jotta voisin tehdä vapaaehtoishommaa, josta en oikeastaan pidä.

Kyllä, luitte oikein, en pidä. Tarkemmin ottaen en pidä festarityöstä. Minua ei yksinkertaisesti jaksa kiehtoa se ihmismäärä ja minulle täysin yhdentekevät artistit. Aion käydä vielä eläissäni jollain isolla festarilla, mutta muuten tämä taisi olla tässä.

Puntala ei ollut paha, lauantaiaamuna oli jopa ihan kiinnostavia bändejä Meksikosta ja Venäjältä. Pienellä leirintäalueella oli pari tuhatta punkkaria ja edellisten vuosien tapaan tapahtuma oli leppoisa. Ihmiset oksentelivat paljon, mutteivät tapelleet tai kuolleet ympäriinsä. Sain Aivolävistyksen solistilta (?) niiden levyn, kaipa uusimman. Voisi ehkä kuunnella sen joskus.

Kiinnostavinta reissussa ehdottomasti oli Toyota Hiace, joka meille oli vuokrattu. Se oli älytön lahna autoksi, risteyksessä piti vaihtaa ainakin kolmoselle, että pääsi tarpeeksi nopeaan pois alta ja se nitisi ja natisi abysmaalisesti. Parasta oli kun perjantaina yöllä lähtiessämme festarialueelta Tampereelle nukkumaan, meidän piti tankata. Ajoimme automaatille ja ovelasti päättelimme, että se syö dieseliä. Ongelmaksi muodostui bensatankin kansi. Etsimme käyttöohjeen avulla sitä avaavaa namiskaa ainakin parikymmentä minuuttia, soitimme hiacen omistajalle, eikä silti auennut. Sitä ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Lopulta löysimme minikokoisen mustan vivun mustien metallijuttujen keskeltä ja sitä vetämällä ja yht'aikaa kantta rynkyttämällä se avautui.

Kun lopulta pääsimme tankkaamaan, minun vastaavana pitä maksaa bensa omalta tililtäni, saisin se myöhemmin kuittia vastaan takaisin. Automaatissa ei ollut minkäänlaisia ohjeita, joten oletin, että kone neuvoo. Valitsin katevarauksen ja odotin, että se kysyy tulostaako kuitin. Ei kysynyt. Olisi pitänyt etukäteen osata painaa "setelikuittaus" nappia. Toivon aika kovasti, että saan ne rahat silti.

Muuten meni ihan hyvin. Trablaablaa -bändillä oli kasetillaan niin hyvät sanat eräässä kappaleessa niiden kasetilla, että vaikken pidä "lyriikoiden" postaamisesta, teen niin kuitenkin.

Väite

Joku väitti eilen

Ettei autossa saa pieriä

Hä?

Samaiselta bändiltä ovat klassikkokappaleet Irc nössöt hiiteen, Lutkuttajien kaupunki (Tampere) ja Huono riffi, paska biisi. Tämän kasetin kuuntelun jälkeen koen melkein ymmärtäväni mikä punkissa viehättää.

Pelasimme paljon erilaisia pelejä matkalla. En ole koskaan -peli on vähän tylsä, joten kannattaa kokeilla Olen tehnyt -peliä. Pitää olla tehnyt jotain, mitä muut eivät ole tehneet. Jostain syystä ensimmäisenä ihmiset ajattelevat ties mitä rivouksia, vaikka varmasti voi sanoa ihan vaikka töihin liittyviä asioita. Lisäsimme säännön, ettei saa sanoa paikkoja kuin yhden pelin aikana per kategoria. Eli jos sanon että olen käynyt Thaimaassa, en saa sanoa seuraavalla kierroksella, että olen käynyt Pariisissa. Tämä pätee kaikkiin asioihin, työpaikkoihin, paikkoihin, missä on vetänyt käteen ja niin edelleen.

Isä kävi avustamassa asunnon kanssa. Nyt on olkkarissa ja makkarissa lamput ja pesukone seinässä. Löytyi onneksi vanhojen asukkaiden putkea, jolla jatkaa pesukoneen vesiputkia, niin saimme sen kiinni sekä sähköön että veteen. Anne ja Lilli kävivät auttamassa ikkunoiden ja lattioiden pesussa, ettei muuton jälkeen tarvitse pestä vanhojakin likoja. Nyt vaan siis kamat sinne.

ps. tämä ei suostu ilmestymään, täytyy säätää

Huoh, etten paremmin sanoisi

Päivä matelee. Find and replace on ahkerassa käytössä. Minulla on paketillinen rusinoita. Poskeni ovat pulleat ja laiskat. Appelsiiniesanssi lääkkeissä ärsyttää.

Miksi hitossa aspirin zippin pitää maistua appelsiinille? Mikä on tämä logiikka? Eikö se voisi olla sitä pirun piparminttua mitä on kaikkissa muissakin, tulisi edes jotenkin raikas olo. Opin vihaamaan appelsiiniesanssia pienenä kun söin appelsiinin makuisia kalkkitabletteja. Pitäisi niitä kai syödä edelleen, mutta mielummin kärsin osteoporoosista kuin syön niitä. Ja vastahan julkaistiin tutkimuksia, ettei sillä kalsiumin saannilla sittenkään ole ehkä niin väliä.

Alan saakeli kuunnella ihan vaan ärsyttääkseni itseäni kaikkia melankolisia teinibändejä (en käytä sanaa emo, koska se ärsyttää vielä enemmän), joiden soittamiseen Ylex tuntuu olevan erikoistunut. Minusta tulisi rasittava ihminen, joka saa aikaan noloja hiljaisuuksia sanomalla asioita kuten "Kyllähän kuitenkin My Chemical Romance tuo siis hyvin esiin tosi monia tärkeitä asioita maailmanpolitiikasta". Voi niitä sääliviä katseita kun poistuu seurasta, "Onhan se nyt vähän noloa kun tuon ikäinen ei erota musiikkia ja Musiikkia".

En tiedä mistä tämä halu johtuu. Ehkä siitä, että jotkut melankoliset teinibändien kappaleet on ihan ok, mutta niistä ei saa tykätä vahingossakaan. Elänkö vaan jossain hassuissa piireissä kun ei ole ok tykätä 30 seconds to Marsista? Kuitenkin sitäkin myydään kuin häkää, joten ei sitä voida kaikkialla paheksua. Paheksun kyllä itsekin aina joskus sitä, sillä en pidä siitä, etteivät ihmiset opi normaalia tunneilmaisua, vaan valitsevat vaan sopivan kappaleen.

Puh. Luin sen edellisen Harry Potterin, ja se oli huono. Haa, sanoin sen, se oli huono! Pahinta siinä oli, että tarina pakotetaan siihen lukuvuosimuottiin, vaikka se olisi täysin tarpeetonta, ja tämä täysin epäuskottava Ginny -juttu. Se vaan heitetään lukijalle ja toivotaan, että iskee kohdalle. Osa huonoudesta saattaa johtua siitä, että sarjan luonne on muuttunut lastenkirjasta nuortenkirjaksi. Käännösratkaisut on tehty ensimmäisessä kirjassa ja se oli lapsenomainen. Nyt kun kirjat eivät enää ole lapsenomaisia, käännös ei kuitenkaan pysty enää muuttumaan nuorten kirjaan sopivaksi. En tiedä johtuuko se kääntäjän taidottomuudesta vai mistä, mutta itselle tuollainen fiilis on tullut, kun olen ne kummallakin kielellä lukenut.

Pitäisi melkein perua viikonlopun reissu, kun kuume ei ole vielä laskenut. Sinne ei kuitenkaan ole oikein muita mahdollisia tilalleni, joten pakko kai se on mennä.

Eilen muuten melkein onnistuimme riitelemään, muttemme kunnolla. Kävimme uudessa asunnossa mittailemassa mahtuisiko pakastin vaatehuoneeseen ja joku pöytä eteiseen. Meillä oli erimielisyyttä siitä miten asennamme sen saakelin pesukoneen. Miestä on alkanut rasittaa jo nyt tässä vaiheessa kuinka paljon työtä sinne muuttaminen teettää ja ettei se kämppä siis ole mikään kovin hyväkuntoinen. Mitä tarkemmin katsoo, sitä enemmän näkee kuinka kulunut se on. Mutta toisaalta, kumpikin meistä tietää, että tuolla hinnalla ei voi olettaa saavansa kovin hyväkuntoista kämppää tuolla etäisyydellä keskustasta. Olisi vaan kiva tietää, kuinka paljon asunnon omistajan nettoavat vuokrastamme. Maksamme siis 470€ 46,5 neliöstä. Vastike varmaan on korkeintaan jonkun sen 200€, eli jää heille varmaan jotain muuta kuin luu käteen. Mietin vaan, että jos asumme tuossa pidempään ja esim. tapetoisimme eteisen ja maalaisimme ikkunanpokat, niin haluaisivatkohan he huomioida sen vaikka joidenkin kuiden vuokrassa... No, katsoo sitä sitten.

Minulla on ikävä ihmisiä. Haluan jo muuttaa ja kutsua ihmisiä käymään, tai vaan istua punaisella sohvalla ja katsoa Simpsoneita. Hei, muutosta puheenollen, tuparilahjaksi olisi aika kiva sellainen joku viltti/torkkupeitto, ihan vaan vinkkinä...

Ei ollenkaan kivaa

Olen nyt sitten kipeä, niin kuin eilen ajattelinkin. Illalla oli kuumetta se 37,1, mikä aiheuttaa minulle jo aina epämiellyttävän olon. Olen kuitenkin flunssalääkkeen voimalla töissä, koska täytyy tehdä niitä tunteja sisään. Voisin melkein lyödä vetoa, ettei tämä kuume laske, enkä pääse edes sinne festareille. Noh, jos niin käy, niin otan sairasvapaata kuitenkin sen perjantain, että voin potea vähän pidemmän viikonlopun. Vaikuttaakohan se epäilyttävälle, että ottaa juuri perjantain vapaaksi? Toivottavasti ei, ja jos kuitenkin menen maanantaina töihin tai annan todistuksen, niin ei kai siinä mitään.

Äidilläni taitaa sittenkin olla ihan intoa ajaa minut kotoa. Hän toi minulle jo yhden pahvilaatikonkin ja sanoi, että olisi helppoa pakata kaikki yläkaappikamat siihen. Yläkaappi sisältää kaiken mitä olen saanut lahjaksi omaan kotiin. Pakkasin siis pari kattilaa, ruokailuvälineet, sähkövatkaimen, mummolta saadut kaitaliinat, ja sekalaisia muita tavaroita isoon laatikkoon. Kaikki DVD:ni ovat siellä, osa kirjoistani ja melkeipä suurin osa muusta irtaimistosta. Voisin väittää, että selviäisin toisen samankokoisen pahvilaatikon kanssa kaikkine kamoineni, jos sänkyä ei lasketa. Minulla on hämmentävän vähän tavaraa.

Sunnuntaina ajattelin mennä pesemään uutta asuntoa ja oli minulla hieno suunnitelma myös päällystää niitä hyllyjä. En ole vaan löytänyt vielä paperia tai vahakangasta. Olisi vaan niin helppoa tehdä se ennen tavaroiden laittamista.

Pesukone tuli eilen ja kävi ilmi, että asia ei olekaan niin yksikertainen. Oletimme, että keskellä kylpyhuonetta olevat putkenpäät olisivat poismenevälle vedelle ja tulevalle vedelle. Eivät taida olla. Ja jos kone on sillä paikalle mille suunnittelimme, se ei yltä sähköön, mutta jos se on paikalla mistä ylttää sähköön, se ei yltä veteen. Ne miehet, jotka toivat sen olivat hieman ihmeissään, että mikä nero sen kylppärin on suunnitellut. Pitää varmaan ottaa isä mukaan ja miettiä sen kanssa asiaa, ettemme tee mitään idioottimaista. Olen nimittäin ihan varma, että se toinen putki on sille poistuvalle vedelle...

Oli mukava kun mies oli eilen minun kotonani käymässä ja katsottiin vaan ihan turhia telkkariohjelmia ja syötiin sipsiä. Minä aioin laihtua kun muutamme yhteen ja taidan pakottaa miehen samoille ruuille, ettei ole ikävää yksin. Paljon kasviksia, niitä mitkä on halpoja nyt, jos niitä on olemassa. Rahaa tulee menemään aika paljon nyt, eikä minulla sitä ole tuhlattavaksi asti, joten muistakaa tuoda maitoa mukana jos haluatte sitä kahviin! Eipä sen ostaminen meidän huushollissa ole rahasta kiinni, kumpikaan vaan ei juo maitoa pahemmin.

Tyhmä päivä

Oli tarkoitus pitää välipäivä blogista, mutta onkin niin höhlä olo, että täytyy valittaa. Taidan tulla kipeäksi, kun nenä vuotaa, keho tuntee kaikki pienetkin epämukavuudet ja on kovin kylmä. En haluaisi tulla nyt kuumeeseen, en ensinnäkään ole ihan selvillä miten sairaspäivien kanssa toimitaan ja viikonloppuna olisi infopistekeikka Lempäälään eräälle punkfestarille.

Ilmeisesti jos olen vain yhden päivän kipeänä voin vaan soittaa esimiehelle ja se on sillä selvä. Jos olen pidempään, täytyy olla todistus. Niiltä päiviltä en saa palkkaa kai tietenkään, mikä nyt ei toisaalta ihan kamala menetys olisi. Esimies vaan on lomalla, pitääköhän sille silti uskaltaa soittaa... Katsotaan nyt tulenko oikeasti kipeäksi.

Olimme eilen nopeita ja alle tunnissa ostimme sohvan ja pesukoneen. Pesukone ilmestyy tänään asunnolle, miehen vastuulla on pestä kunnolla kylpyhuone ennen kun se asennetaan. Saas nähdä miten käy. Sohvan saanti menee elokuun puoliväliin, mutta sen jälkeen olette tervetulleita yöpymään vuodesohvassamme. Meillä ei vaan tällä hetkellä ole oikean kokoisia lakanoita, eikä ylimääräisiä peittoja, mutta ei kai tuo nyt iso ongelma ole. On sitä ennenkin nukuttu mitä erikoisimmissa puitteissa.

Kehittelen tuota seksuaalisuusmeemiä, ehkä saan sen hiottua käyttökelpoiseksi.

"No ihan vissiin pitäisin parempaa seksiblogia!"

Myöntäkää pois, kuka teistä ei olisi tylsyyksissään etsinyt epäilyttävää materiaalia sokkona, tai klikannut sitä "seksi"-tagia blogilistalla. Internet antaa mainion mahdollisuuden tirkistelyyn ja mahdollisuuteen etsiä sitä tunnetta, että on normaali, tai että ainakin joku toinen tekee samaa. Mutta miksi hitossa seksiblogit, -keskustelupalstat ja tietysti itse asiasivustot ovat niin pirun tylsiä?

Tyttöjen pukuhuone poikkeaa blogeista positiivisesti asiallisen suhtautumisensa ansiosta. Siellä ei ainakaan vielä pyöri häiriköitä, jotka käyvät dissaamassa jokaista suunsa avannutta (kuten Rakel Liekin blogin kommentoijat, puolet käyvät vain paheksumassa tai vittuilemassa). Moni myös kehdatessaan toimii "nimellään", ainakin sillä millä itse kirjoittaa blogia tms., siellä toki kaikki eivät ole tunnistettavissa. Tyttöjen pukuhuone on kuitenkin aika nuori ja voi vaan toivoa, että siellä saataisiin asiallista keskutelua aikaiseksi myös "erikoisemmista" asioista. Vaikka joillekin voi olla kovinkin vapauttavaa vihdoin reilusti tunnustaa, että on maannut viiden miehen kanssa elämänsä aikana ja tuntea ylemmyydentunnetta, kun jotkut ovatkin vielä kevytkenkäisempiä, en usko, että enemmistö kuitenkaan kokee suurta tarvetta asian käsitelyyn. Eiköhän meillä jokaisella ole joku "pimeämpi" salaisuus, josta puhuminen saattaisi hyvinkin viedä mahdolliset epäilyt tai häpeän pois.

Itse en jaksa hävetä, mutta vaikka blogeja lukiessa iskeekin paha kilpailuvietti, en kai kuitenkaan voi alkaa itse käsitellä asioita altruistisesti netissä, jotta samassa tilanteessa olevat eivät kokisi olevansa epänormaaleja. Ensinnäkin aika moneen asiaan aiheesta liittyy kumppani (tai kumppaneita...) enkä ole ihan varma olisiko se korrektia kertoa asioita hänestäkin, varsinkin koska hänenkään identiteettinsä ei ole mikään salaisuus.
Toisekseen, haluanko olla ihminen, josta tiedetään "juttuja"? "Tuossa se nyt menee, luitsä sen blogista, että se tykkää naida pieniä eläimiä?". Minulla on kuitenkin suuria suunnitelmia ja maine itsensäpaljastajana ei ehkä edistäisi asiaa.
Kolmanneksi pieni epäilys siitä, että saattaisin menettää jotain jos kertoisin noista asioista, varsinkin parisuhdejutuista. Eikö jonkin osan elämää kuulu olla vain kahden välistä? (Ja kun ymmärtää tämän samoin kuin minä, kahdenkeskistä sekin on, että naamatusten puhuu siitä jonkun toisen kanssa, eikö totta?)

Voisinhan tietysti kirjoittaa anonyyminä. Tai vain yleisluontoisesti. Yleisluontoinen on siitä huono, että se ei aja asiaa millään tavoin. "Kuulinpa tässä huhua, että seksikkäät alusvaatteet voisivat olla kivoja ja päädyinkin täysin hypoteettiiseen tilanteeseen...". Anonyymisyys taas ei sovi minulle. Mitä ideaa siinä sitten on jos kerta kukaan ei tiedä, että se oli juuri minä ja voin saada siitä jotain henkilökohtaista palautetta. Ja olen ihan varma, että pitäisin parempaa ja ainakin hauskempaa blogia kuin monet, niin haluaisin tietysti saada siitä myös ne kreditit.

Taidan jättää välistä siis internetin tirkistelymahdollisuudet ja keskittyä ihan oikeaan elämään. Jatkan kuitenkin henkilökohtaista ristiretkeäni avoimemman maailman puolesta (te, jotka nyt uskovat, että olen vaan katsonut liikaa sinkkuelämää, olette väärässä. En pidä kyseisestä sarjasta, ja henkilöiden suhtautuminen tiettyihin asioihin on suorastaan kammottava. En halua maailmaa, jossa on normaalia elää niin kuin he).

PS. Minua ei koskaan haasteta vastaamaan näihin "meemeihin", joita blogit ovat pullollaan. Ideoin oman meemini aiheeseen liittyen, mutta se voi olla liian kova pala ihmisille. Mitä mieltä olette jos haastaisimme ihmiset kertomaan ensinnäkin että missä ovat hyviä seksissä ja seksin merkityksen omassa elämässä prosentteina? Mielestäni jokaisen olisi seksuaaliterveytensä takia hyvä miettiä kyseisiä asioita, eivätkä kysymykset välttämättä ole liian intiimejä. Vastaan itse jos olette samaa mieltä, että kerrankin kyseessä olisi mielekäs meemi, olisihan se noloa olla ainut, josta tiedetään "juttuja".

Häistä selvinneenä ja hieman riita-asiaa

Viikonloppuna teimme miehen perheen kanssa matkan Turkuun heidän serkkunsa häihin. Ihan hyvät häät, mainiota ruokaa, mutta nuhjuinen hotelliyö. Reissu antaa hyvän mahdollisuuden hieman valottaa sitä, kuinka meidän "perheessä" riidellään.

Ensinnäkin, mies ei olisi halunnut lähteä koko reissulle, joten minun vastuullani oli tehdä reissusta mahdollisimman siedettävä ja erityisesti reissuun lähdöstä kitkaton. Kaikki oli jo menossa hyvin; uusi puku oli ostettu jo keväällä, olin maininnut jo pari viikkoa aikaisemmin, että pesee valmiiksi paitansa ja sukkansa, ja kaikin puolin on koittanut tehdä tästä mahdollisimman kivutonta. Perjantaina kuitenkin lähdimme huonekaluostoksille, josta minulla oli huonoja aavistuksia jo ennen koko kauppoja.

Koitimme etsiä sohvaa ja löysimmekin eräästä kaupasta ihan livenä aohvan jota olimme katsoneet netissä. Paikan päällä katsoessa sohva kuitenkin mielestäni oli ihan liian suuri ja kun tästä huomautin, näin kuinka hyvä tuuli pyyhkiytyi miehen kasvoilta. Hän hyökkäsi kysymällä ylenkatseellisesti, että miten minä sitten aioin mahduttaa eteenpäin avautuvat sohvan kämppään. Koitin puolustautua ja vedota siihen, että olin piirtänyt hänelle kuvankin. Tässä tilanteessa riidan välttäminen olisi vielä ollut mahdollista.

Hän ei sitä ollut katsonut, koska se ei kuitenkaan ollut mittakaavassa ja sormellaan piirsi mitä oli itse tarkoittanut. Kuuntelin tarkkaan (kerrankin) ja kysyin, että aikooko hän tosiaan, että hyllyjä mahtuisi koko seinälle kuten hän oli sanonut, seinästä oviseinään asti. Silloinhan ovi ei mahtuisi aukeamaan. Emme kumpikaan ymmärtäneet mitä toinen tarkoitti ja kun kysyin toiste, mies veti herneen nenään ja lähti kävelemään. Väitin kuulemma tahallani vastaan, vain idiootti ei ymmärrä mitä hän tarkoittaa ja hän ei mihinkään häihin lähde.

Tästä selvisimme pienellä itkulla, miehen murjotuskohtauksella ja jatkamalla reissua. Pääsimme aamulla lähtemään, kun olin koko illan vaatinut miestä laittamaan kaiken valmiiksi matkalaukkuun ja oletinkin, että kaikki oli hyvin. Aamulla autossa iso riita miehen ja veljen kanssa vältettiin vain hiuksenhienosti, mutta pahin tapahtui hotellissa, kun valmistauduimme itse juhlaan. Mukana oli vanha, liian pieni puku. Olin ihan varma, että olin laittanut matkalaukkuun sen puvun, minkä mies antoi, eli tämä ei voinut olla minun vikani. Mutta miehen logiikalla juuri sitä tämä oli. Olin laittanut hänen uuden pukunsa hämäävästi kaappiin ja hän otti tietysti sen joka oli etualalla, koska se toinen näytti siltä, ettei sitä ole hetkeen käytetty. No anteeksi perkeleesti, että joskus on ollut pakko siivota sitä vitun huonetta! Aikaa oli viisi minuuttia, ennen kuin kyyti tulee ja mies sanoo, ettei lähde. Jos lähtee on vain tasan ruuan, ei sekunttiakaan pitempään. Lähdimme kuitenkin ja mieskin leppyi illan aikana, ja itse tilaisuus meni hyvin. Kirkossa emme olleet, se on miehelle periaatteen asia.

Että tällaista. Miehellä on siis paha tapa reagoida vahvasti (se on sitä temperamenttiä, eihän sille voi mitään...) ja syyttää aina muita. Ihan mistä tahansa voi syyttää muita. Minun tekisi vaan niin kovasti mieli joskus vaan huutaa täysilaidallinen suoraan päin naamaa. Kaikista pahin on se, että mies on hiljaa. Hän voi olla sanomatta mitään parikin tuntia, sitä pidempää en anna. Minulle jo viisi minuuttia on liikaa. Miksi minä aina annan periksi riitatilanteessa (joskin myöhemmin saan yleensä tahtoni läpi)? Minä olen aina se, joka pyytää anteeksi. Nyt kesällä emme ole riidelleen kunnolla ollenkaan, nämä olivat ainoat pahat riidat pitkään aikaan. Se on pitemmän päälle niin rasittavaa aina ottaa syy niskoilleen, vaikka jälkeenpäin toinen pyytäisi anteeksi.

Katkera vuodatus siis tällä kertaa. Joskus on jopa tullut mieleen, että riidelleessä mies tahallaan agitoi, jotta saisi minut tekemään päätöksen, jota en halua. "Tässä tämä vitun rengas takaisin, jos muu ei sinua onnelliseksi tee". Silloinhan se ei olisi hänen syynsä, vaan minun, joka itse teon teki. Tämä ajatus kuitenkin käy mielessä vain niinä huonoina hetkinä, joita ei ole paljon.

Joskus kuitenkin toivoisi vähän pienempää määrää sitä temperamenttia, puhumattakaan kirosanoista.