Koukussa

Olen vaan kohtuullisen koukussa tähän kirjoittamiseen. Päivittäin vietetty aika tietokoneella tekee minulle pahaa; ennen irkkasin kaikki illat, nykyään bloggaan ja stalkkaan kaikki päivät (siis töiden ohella). Eilen ystäväni soitti ja sanoi, että kirjoitustyylini on kehittynyt, enkä oikeastaan ihmettele, sillä en tiedä milloin olisin kirjoittanut näin paljon ja säännöllisesti elämäni aikana. Tämä voi olla hyväkin, pysympähän vireessä syksyä varten.

Jyväskylän yliopisto tarjoaa paljon kirjoittamiskoulutusta, on jopa erillinen ohjelma aiheesta. Pohdin jossain vaiheessa, että haluaisinko hioa taitojani ohjatusti, voisinhan vaikka kirjoittaa ajatukseni runoiksi tai näytelmiksi. Olen kuitenkin alkanut kallistua sille suunnalle, etten ole tarpeeksi luova luodakseni täysin uutta. Jos olette ikinä lukeneet niitä paria novellia, jotka olen raapinut kasaan kalloni sisäpinnalta, olette ehkä huomanneet, että vaikka olen ilmiömäisen hyvä ja taitava kirjoittaja, sisältö on aika heikkoa. Näen kaunokirjallisuuden metaforana tai vertauksena, kirja välittää jonkin viestin kuviensa kautta, enkä minä ole hyvä piirtämään. Pakinoiden tai vastaavien kirjoittaminen taas on aivan eri juttu. Niissä saa kirjoittaa niin kuin näkee maailman, eikä tarvitse koittaa kätkeä näkemystään mihinkään höpsöön juoneen. Voisin pyrkiä tietokirjailijaksi paljon mielummin kuin kaunokirjailijaksi.

Tämä loogisesti on yksi syy miksi hain opiskelemaan kirjallisuutta. Olen aina lukenut paljon ja nopeasti ja jotkut kirjat ovat jääneet mieleeni ja tyydyttäneet haluni paljon paremmin kuin toiset. Haluan saada selville mikä se on se juju, joka tekee kirjasta niin tenhoavan. Haluan myöskin tietää, että miksi tietty kaava tulee esiin kaikissa maailman myyteissä ja myöhemmin kirjoissa, haluan tietää miksi ihminen saa niin suurta lohtua jumalan kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Ei minulla siis kuitenkaan mitään suuria toiveita ole opetuksen suhteen.

Olen niin satavarma, että petyn kirjallisuuden opiskeluun ja meinaan vetää itseni kiikkuun sen Suomen ison kieliopin kanssa. Elämässäni ei voi mennä kaikki hyvin, en voi uskoa, että ala, jonka valitsin ihan oikeasti olisi oikea. Minähän hei jo kuudennella luokalla sanoin, että minusta tulee äikänope! Sitä ennen halusin olla luokanopettaja, koska ajattelin, että ne saavat opiskella kaikkea, kun en osannut päättää mistä aineesta tykkäisin eniten. Äidinkielenopettajaksi ryhtyminen oli silloin vähän samalla pohjalla, äikänopet saa lukea kaikkia kirjoja kaikilta aloilta ja saavat päättää mitä koulussa luetaan. Minulla kun oli silloin paljon parempia ehdotuksia kuin opella.

Mikäköhän tämä pakkomielteeni koulumaailmaan on? Olenko vain pelokas, enkä tahdo lähteä tuntemattomaan markkinatalouteen, joten päätän jäädä kouluun loppuelämäksi? Enhän edes lopulta tule niin hyvin toimeen koulussa kuin luulen, en saa paljoa ystäviä, enkä loista pahemmin missään aineessa (paitsi äidinkielessä olen ihan hyvä, luonnollisesti). Olisin kyllä luultavasti onnellinen opiskellessani mitä tahansa alaa, kunhan vaan ei tarvitsisi lopulta tehdä niitä töitä. En halua myydä, enkä erityisemmin markkinoida, en saisi kovin suurta tyydytystä jos päivästä toiseen tekisin samaa hommaa käsilläni enkä jaksaisi pitää huolta toisista henk. koht. koko aikaa. Hallinnolliset ammatit kyllä kiehtovat, mutta minulla on sairas harhaluulo siitä, että on parempi ensin hankkia kunnollinen ammatti ja vasta sitten pyrkiä edustamaan palkansaajia. Äidinkielenopettaja ammattina herättää luottamusta ja kuin huomaamattanne äänestätte minut kunnallishallintoon (milläköhän ajalla siellä istuisin. Olisin koulun suositun opettaja kun en ikinä laittaisi koko luokkaa kerralla tekemään kirjoitushommia).

Olen kai vaan koukussa kouluun, niin sairaalta kun se kuulostaakin.

Uu hei, meille muuten saattaa tulla se sohva jo tämän viikon lopulla! Sitten se koti tuntuisi kodille. Tänään aion pyöräillä sinne töistä uudella pyörälläni, eli mummon entisellä, joka oli sitä ennen äitini pyörä. Koitan huomenna aamulla siis ensimmäistä kertaa pyöräillä töihin niin kaukaa.

Nyt töitä, laiska nainen!