Minun pitäisi ajatella asioita enemmän

Olen taas sairas. Kuten te ahkerina lukijoina voitte huomata, olen kipeä keskimäärin kahdesti vuodessa noin viikon kerrallaan. Tällä kertaa flunssani kuitenkin etenee poikkeavasti, kuumetta ei ole ollut kuin eilen. Yleensä sitä on noin viikon. Vielähän se tosin ehtii nousta, ärsyttää vaan kun tämä räkäpäisyys ja kehosärky vaikeuttavat suomen kielen fono- ja morfologian opiskelua keskiviikon tenttiin (niin siis teille sivistymättömille tenttiini tulee mm. säännöt siitä mitä vokaaleita voi esiintyä samassa sanassa ja millä kohtaa suuta eri konsonantit muodostetaan. Juuri tällä hetkellä muistan tosin vain sen ettei suomessa ole aspiraatiota, jotenkin se kai konsonantteihin liittyy...).

Mutta niin, kuten otsikko kertoo, minun pitää ajatella asioita, jotta saan selville perimmäiset motiivini ja voin kehittyä ihmisenä seuraavalle tasolle. Olen nyt vasta tasolla 23/70.
Ajattelin aloittaa uravalinnastani. Olen nimittäin aika varma, että minun pitäisi pohtia enemmän miksi haluan juuri äikänopeksi.

Muistelin elämääni tässä hetki sitten ja mieleen tuli logiikka jota käytin ala-asteella. Harkitsin jos silloin opettajan ammattia, mutten osannut päättää mitä haluaisin opettaa kun kaikki vaikuttivat kivoille aineille. Lopulta tulin päätökseen, jonka kerroin äidillenikin, eli haluan äidinkielenopettajaksi, sillä ne saavat lukea ja luetuttaa kaikkien alojen kirjoja, eikä tarvitse rajoittua yhteen. Olen siis aina ollut laaja-alaisen sivistyksen kannalla. Tähän väliin voinkin hauskuttaa anekdootilla kuudennelta luokalta: Tapana oli pitää kirjaesitelmiä luokan edessä, niin että ensin esiteltiin kirjailija, sitten kirja ja luettiin lopuksi pätkä kirjasta. Eräs silloinen ystäväni piti esitelmän nuortenkirjasta, joka oli kohtuullisen suosittu porukassamme siihen aikaan, mutta oli niin hermostunut että luki katkelman väärästä kohtaa kirjaa. Oli tarkoitus kertoa kuinka teini-ikäiset pojat ovat illallisella vanhan miehen luona, mutta tulikin kohta jossa pojat työntävät rahaa stripparin alushousuihin. Miesopettajamme otti aikamoiset pultit, muttei kehdannut puhua aiheesta meille, joten luki kirjan ensin itse, sitten vei sen erityisopettajanaisellemme, joka piti meille puhuttelun siitä kuinka kirja ei sovi meidän ikäisillemme. Parastahan oli, että jo edellisenä vuonna olimme hauskuuttaneet toisiamme lukemalla luokassa välitunneilla ääneen pätkiä mm. Katri Mannisen kirjoista (esim. Supersivari), jotka olivat paljon pahempia. (Kysyin joskus myöhemmin siltä tytöltä miksei hän vaan lopettanut lukemista, kun huomasi kohdan olevan väärä. Hän sanoi ettei kehdannut. Kehtasi kuitenkin lukea luokan tirskuessa uhkeasta takamuksesta, joka keinahteli lavalla).

Yläasteella opettajani oli ensin juuri eläkkeelle jäävä hyvin persoonallinen nainen, joka piti nahkahousuja vielä viimeisenä työpäivänään. Monille jäi hänestä hyvin erikoinen muisto, hän muun muassa kirjoitutti _paljon_ aineita siitä miltä tuntuu olla tehosekoitin, mutta olen aika varma että olisin pitänyt hänestä. Hänen jälkeensä jo hyvin alussa tuli nuori naisopettaja, jota symppasin alusta alkaen, koska hän ei pärjännyt luokkamme kanssa kovinkaan hyvin. Lisäksi hänen teatterikerhossaan oli mukavaa. Silloin tosin päätin, että haluan tähdätä korkeammalle kuin opettajaksi ja aloin aina hyvinä päivinä haaveilla poliittisesta urasta. Sieltä minulle on varmaan jäänyt pieni jälki takaraivoon siitä että opettajaksi ryhtyminen on ikään kuin tyytymistä johonkin huonompaan kuin pystyisin, vaikken tietysti oikeasti ole sitä mieltä.

Sanomattakinhan on selvää, että olin ollut aina hyvä koulussa ja erityisesti äikässä. Oletin, että meno muuttuisi jotenkin haastavammaksi lukiossa, ja kyllähän siinä tavallaan niin kävi. Asiat eivät olleet vaikeampia, aikataulu oli. Olin saman opettajan kursseilla koko kolme vuotta, mistä kyllä pidin, sillä koin saavani häneltä hyvää vastinetta, jota äidinkielenopetuksessa tarvitaan. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että ehkä olisi ollut hyvä joskus saada myös muuta näkökulmaa aineen opetukseen, sillä kolme vuotta on pitkä aika, varsinkin ainetta oli niin paljon. Mutta lukio oli suunniteltu niin, että olimme samalla ihmisellä, joten asialle ei voinut mitään.

Tapasin toki noina vuosina myös muita äidinkielen opettajia. Yläasteella olin muistaakseni luovan kirjoittamisen kurssilla, jota piti silloinen historianopettajani, josta myös pidin kovasti. Viestinnänopettajani samaan aikaan oli taas hirvittävin opettaja jonka tiedän, kammotavan ajastaan jäänyt ja pikkumainen, puhumattakaan puolueellisesta. Lukiossa tutustuin paremmin kahteen muuhunkin naisopettajaan, toinen ohjasi oppilaskunnan hallitusta ja toiselle olin näyttämömestarina.

Yhteinen tekijä kuitenkin on se, että olen aina tullut toimeen äikänopettajieni kanssa, olen aina ollut kohtuullisen taitava kyseisten opettajien antamissa tehtävissä ja olen pitänyt heidän äänestään. Kyllä, luitte oikein, melkeipä kaikilla on ollut miellyttävä ääni. Se on minulle hyvin tärkeä asia ihmisessä. Kuinkakohan suuresti se on vaikuttanut ammatinvalintaani? Haluankohan tähän ammattiin vain jotta minullekin mystisesti tulisi mukava puheääni. Se olisi jo aika outo syy. Jostain syystä myös minulla on mielikuva, että äidinkielenopettaja voi heti taideaineiden opettajien jälkeen olla eniten persoonallinen (ellei jotain klassisten kielten omituisia filosofiopettajia oteta huomioon). Olen aina halunnut olla persoonallinen, en vaan ole oikein löytänyt hyvää tapaa. Olen vakiintumassa tähän itselleni hyväksi vakuuttelemaani tapaan olla persoonallinen mahdollisimman anti-persoonallisella tavalla: nautin koti-illoista, pidän ihan oikeasti morfologiaa kiinnostavana ja käytän tasan tavallisia vaatteita tasan tavallisista vaatekaupoista. Ehkä joku päivä repäisen ja kehitän jonkun ihan oman persoonallisen mielipiteen, mistä kaikki voivat sanoa että onpa hyvin sanottu, eikä kukaan varsinaisesti ole eri
mieltä.

Olen aika varma etten tule persoonalliseksi tai miellyttävä-ääniseksi vain jos valmistun äikänopeksi. Olisi silti hienoa antaa jollekin toiselle samat hyvät fillikset kuin mitä äidinkielenopiskelu on minulle antanut. Hämmentävää, mutta minulla on siis omituisen hyväsydäminen syy (eikä vielä pahemmin ammattitaitoa, sillä kirjoitin ensin sydämen kahdella ämmällä). Eiköhän se ole tarpeeksi hyvä syy. Sitä paitsi nykyäänhän kaikkien tulee opiskella keskimäärin kolme ammattia, joten minulla on vielä hyvät mahdollisuudet vaihtaa.

Näihin sekaviin ja pitkiin lauseisiin on pakko lopettaa, koitan jaksaa kirjoittaa useammin.

Ps. Edelliseen postaukseen liittyen, olen edelleen vähän hajalla ja mustasukkainen ja kaikkea, mutta aikuismaisesti päätin olla ajattelematta asiaa ja toivon että se menee pois.
Pps. Kirjoitin novellin! Tai tarinan! Tai ainakin jonkun! Ja se on tosi hyvä. En kuitenkaan kehtaa laittaa linkkiä siihen. Se ei ole sellainen mitä kiltit tytöt kirjoittaa. Kirjoitin sen nimittäin harjoituksena hienoa suunnitelmaani varten ansaita lisärahaa opintojen ohessa kirjoittamalla erilaisiin "miestenlehtiin" :)