Selittelyn makua

Tunnen suurta halua selitellä ja puolustella, vaikkei se oikeastaan olisi tarpeen. Lähetin juuri kaikille opettajille heidän henkilökohtaisen palautteensa ja yleiset löpinät ja teki mieli selitellä kovastikin miksi palaute on juuri tuollaista, miksi se ei tullut aikaisemmin ja että olisi opettajia voinut kehuakin persoonina, mutta koitimme pitäytyä ammatillisella tasolla. En kuitenkaan voinut enää käydä muuttamaan mitään allekirjoitetusta versiosta, joten selittelyt jäivät. (Olin ehkä hieman lapsellinen, enkä lähettänyt mitään kahdelle opettajalle, jotka palautteen kävivät läpi. Hehän ovat sen jo lukeneet, tulkoot yllätyksenä että nyt muutkin ovat). Olisi tosin tehnyt mieli lähettää koko palaute kaikista aineista kaikille, mutta valitsin poliittisesti korrektimman vaihtoehdon.

Olen pakonomainen selittelijä. Aina kun teen jotain, mieleni automaattisesti muodostaa selitykseen. Olin lapsena melkeinpä patologinen valehtelija, sillä en ikinä uskonut että se oikea selitys olisi tarpeeksi hyvä. Koulussa kehitin tätä taitoa ja kykenin usein vastaamaan yhtäkkiä heitettyihin kysymyksiin ainakin jotain ("Mitä te siellä supajatte?" "Mehän siis juuri ihan selvästi keskustelemme tästä Neuvostoliiton armeijareformista, josta äsken puhuit. Minulle jäi hieman epäselväksi kuka sen lopulta pani käytäntöön?"). Koen suurta myötähäpeää ihmisiä kohtaan jotka vain jäätyvät. Vaikka selitykseni ontuvat, saan sentään jotain sanottua. En tiedä mistä se johtuu, vaikeneminen kun on kultaa jne.

Asiasta kolmanteen, mutta minussa on toinenkin hyvin hämmentävä piirre. Minun on vaikea tulla toimeen ikäerojen kanssa. Tämä varmaan juontuu lapsuudesta ja naapurin isommista pojista sekä omasta isosiskon asemastani, mutta minun on vaikea tulla toimeen erityisesti nuorempien ihmisten kanssa. Ne ovat niin pieniä! Hämmennyn aina kun minun pitäisi tehdä jotain vaikkapa veljeni ikäisen kanssa, niillähän ei ole vielä mitään elämänkokemusta (jota minulla siis on vaikka muille jakaa). Pahinta on, että jotkut ikäiseni seurustelevat nuorempien kanssa. Sehän on kuin kehdonryöstöä! Blokkaan tehokkaasti mielestäni seikan, että ihan reippaasti asiat onnistuivat minultakin sen ikäisenä. Kun ajattelen itseäni siskoni iässä, on vaikea uskoa, että olisin ollut sellainen kuin näen siskon ja hänen kaveriensa olevan. Siinä iässä olin (tärkeysjärjestyksessä)

a) lukenut Platonin valtion ja Waltarin Sinuhe egyptiläisen,
b) maistanut viinaa ja
c) tajunnut kiinnostuvani tytöistä.

Olinko jotenkin varhaiskypsä? Vai enkö vain näen siskossani ja sen kavereissa sitä vakavuutta joka minussa oli. Oliko se minussakin kätkettynä samalla tavalla? Luulenko vain että olin jotenkin erilainen?
Sairaalloisen kunnioituksen minua vanhempia ihmisiä kohtaan olen sentään jo saanut karkotettua.

Ai niin, eilen tajusin vihdoin katastrofin! En pääse parturimiehelleni ennen juhlia! Olen käynyt samalla tyypillä viisi vuotta ja nyt joku satunnainen naikkonen koskee päähäni. Harmittaa pirusti. Koska olen aina niin tyylitelty ja kauniissa vaatteissa, on minulle tärkeää, että ainakin tukka on hyvin (sen kuukauden parturin jälkeen, kun se ei vielä ole kasvanut omaamaan kykyä liikkua ja ajatella itse). Olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että opiskeluaikana ei ole varaa ainakaan tuohon parturiin, mutta meillä oli parturimiehen kanssa suunnitelma hiuksiani varten. Nyt se uusi ei tiedä yhtään missä mennään ja tekee jonkun väärän kuitenkin. Sitten joudun loppuikäni elämään vääränlaisen yo-kuvan kanssa (opiskelijakorttini kuva on myös aika tyylikäs).

Voi kuinka vaikeaa elämä on! Minun pitäisi myös viedä loput kamani Kortepohjaan viimeistään seuraavalla viikolla. Ehkä koitan jo viikonloppuna. Sateessa pyöräily ei ole kuitenkaan pahinta maailmassa ja haluan mölliä sohvallani iltaisin. Nyt kun mies keksi kuinka tietokoneen saa kiinni telkkariin, voin katsoa leffaa mukavasti.

Kunhan isäni tulisi työmatkaltaan, voisin näyttää tekemääni dokumenttia hänelle ja edetä hommassa. Sitä ennen kuitenkin taidan vaan keskittyä tarkastamaan muotoiluja.