Marraskuu alkaa olla ohi

Suunnitelmani ei onnistunut. Minun piti ihastua marraskuussa, jotta saan ajateltavaa. Noh, en ihastunut. Voi olla ihan hyväkin. En ole ollut kovin tasapainoinen.

Olen nestepaastolla, mikä tuntuu tässä vaiheessa hyvältä idealta. Viitisen päivää hengen voittoa materiasta. Sen jälkeen on hyvä aloittaa syöminen uudestaan järkevämmältä pohjalta. Viimeksi ainakin oli huomattavasti helpompi pitää pitkään ruoka-aikoja ja nälän tunteen tunnisti paremmin. Tunnen myös jotenkin ansainneeni tämän olon. Olen hieman väsynyt ja nälkäinen, mutta voinpahan keskittyä itseeni ja ruumiiseeni.

Kehoni on minulle hankala asia. Pidän siitä. Se on minun ja minulle sopiva. Pidän melko naisellisesta vartalostani ja lyhyistä hiuksistani ja pienestä nenästäni. En vaan pidä siitä, etten osaa olla siihen tyytyväinen ja liian usein ylenkatson sen huoltamista. Minun pitäisi pitää siitä parempaa huolta ja jos niin tekisin, olisin luultavasti timmimmässä kunnossa, mikä olisi bonus. Minun on vaan hyvin vaikea suhtautua kehooni nyt, kun se on yksin. Tuntuu, että rajat hämärtyvät. Ihmisiin on todella vaikea olla fyysisessä kontaktissa, joskin sitten kun olen, se tuntuu todella luonnolliselle. Positiivista vahvistusta omalle minäkuvalle on vaikea saada, kun on tottunut saamaan sitä intiimissä suhteessa. Nyt se osuus minusta on kuin poisleikattu. Toisin sanoen alkaisi olla aika miettiä kuinka kauan aion jatkaa tätä selibaattia (ihanaa miten sen saa kirjoitettua niin kuin se vaikuttaisi omalle valinnalle).

On klisee, että kauniit naiset haluavat kuulla olevansa älykkäitä ja älykkäät kauniita. Identifioin itseni huomattavasti vahvemmin älykkääksi kuin kauniiksi, mikä toki välillä harmittaa. Olisi jotenkin niin helppoa, jos voisi vaan olla tyytyväinen ilman erityistä kunnianhimoa. Olisi tyytyväinen siihen, mitä on saanut. On hyvin ristiriitaista suhtautua älyllisiin ja sivistyksellisiin päämääriin määrätietoisesti ja pyrkiä toteuttamaan niitä, mutta fyysisiin en ole koskaan sitoutunut samalla tavalla. Haluaisin olla taitavampi tanssija ja pystyä juoksemaan pidemmälle, mutten oikeasti tee niiden asioiden eteen kunnolla mitään.

Tässä iässä (krhm) on pakko kuitenkin miettiä miten kehonsa kanssa haluaa elää. Minun on päästävä tasapainoon tässä asiassa, jotta jaksan tehdä niitä asioita mitä haluan, enkä särje koko ajan jostain. Olen varovaisen positiivinen. Katsotaan mitä kevät tuo tullessaan.

Rehtoriopinnot ja kognitiivinen dissonanssi

Olen juuri tulossa opetustoimen johtamisen opintojen toiselta lähijaksolta. Kohta keskustaan ystävän kanssa syömään kakkua hänen opinnäytetyönsä kunniaksi ja sen jälkeen kanssaopiskelijoiden kanssa illanviettoon ryhmäytymään.

Rehtoriopinnoissa on lähdetty yhtenä osana pohtimaan omaa kognitiivista tyyliä ja päätöksentekopolkua. Asiaa tutkinut opettava proffa pyrkii näillä asioilla hahmottamaan sitä, miten samoista tiedoista päädytään eri lopputuloksiin ja miten organisaatioissa selvitään muutoksista. Teimme asiaan liittyen testin, jonka tulokset eivät yllättäneet minua.

Testissä mitattiin mm. neljää eri kognitiivista tyyliä: analyyttistä, organisoivaa, sosiaalista ja intuitiivista. Pelkäsin saavani hyvinkin analyyttispainotteisen profiilin, mutta itse asiassa se oli melko tasapainoinen. Painotun organisointiin ja sosiaalisuus on vähäisin, mutta ei mitenkään hälyyttävästi. Suosikkikohtiani sanallisesta selityksestä:

haluat usein etsiä esiin tosiasioita ja paneutua niihin, mutta et kuitenkaan niin perusteellisesti, että se olisi olennaisinta tiedonkäsittelytavallesi.

Sinulla on vahvasti taipumusta asioiden pitämiseen järjestyksessä sekä henkilöiden ja

toimintojen organisointiin. Useimmiten haluat keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Samoin sinulle on yleensä ominaista myös hillitty, kontrolloitu käytös sekä menneiden

kokemusten ja perinteiden arvostaminen. Kiinnostuksesi elämän pitämiseen uomissaan on

melko voimakasta.

Omaat tietyssä määrin taipumusta ihmissuhteista huolehtimiseen, ja osallistuminen ryhmiin

on sinusta lähes yhtä kiinnostavaa kuin toiminta yksin.

Työskentelytavassasi ovat esillä myös inhimilliset arvot,mutta niiden vuoksi et yleensä ole halukas poikkeamaan säännöistä ja määräyksistä.

Pystyt yhteistyöhön sekä edistyksellisten että vanhoillisten kanssa, ja etsit omat työskentelytapasi annettujen säännösten ja olosuhteiden puitteissa. Suhtaudut tulevaisuuteen rauhallisen kiinnostuneena ja pyrit osaltasi toimimaan siten, että se olisi parempi kuin nykyisyys.

Hillitystä ja kontrolloidusta käytöksestä voidaan olla montaa mieltä (satunnaiset ylilyönnit tissien näyttämisineen eivät ole kovinkaan tavattomia), mutta  muuten profiili on hyvin kuvaava. Toisaalta pidän sitä lohdullisena, mutta toisaalta olen pettynyt. Tunnenko itseni tosiaan niin hyvin, ettei mikään yllätä? Olenko todella niin tylsä ja persoonaton ihminen, ettei minussa ole mitään särmiä? Tykkään pitää asiat järjestyksessä, mutta miksi olen siinä niin huono, että laskut jäävät maksamatta ja kämppä räjähtää käsiin parin viikon välein?

Mielikuvituksen väittäisin suuremmaksi kuin mitä testi sanoi. Huomaan kyllä sen usein lähtevän hyvin määritellystä lähtökohdasta, joten kaipa organisatorinen puoleni on innovoivaa vahvempi. Olen siis hyvin tarpeellinen ihminen järkevine ominaisuuksineni, mutta olen silti vähän pettynyt. Tämä on krooninen valituksenaiheeni, mutta on vaikea hyväksyä, etten ole millään tavalla kovin erikoinen. En ole ääri-ihminen, en erikoislahjakas millään alalla enkä edes näköjään niin ylitsevuotavan analyyttinen ja sosiaalisesti kyvytön kuin joskus annan ymmärtää. Järjettömän lapsellista ja jonninjoutavaa harmittelua, mutta silti vähän kirvelee. Olen monta vuotta itselleni koittanut sanoa, että ei minun tarvitse olla mitenkään räiskyvä persoonallisuus tai jotenkin erikoinen, mutta paskat, todellakin haluaisin olla. Olettaisin, että olen ihminen, joka kuitenkin jää ihmisten mieleen, mutta olisi kiva tehdä se jollain muulla tavalla kuin olemalla vähän pelottava.

Hirveä halu ja tarve kirjoittaa pitkästä aikaa, mutta nyt on mentävä.

Kerta kiellon päälle

Tulin juuri baarista, maksoin laskuja, palautin myöhässä olleen kirjaston kirjan ja söin jääkaappini jäädyttämistä aineksista kootun tortillan. Elämässäni on jotain todella pahasti vialla. Koen jostain syystä todella vahvaa halua pukea ajatuksiani tekstiksi, eikä mikään estä minua ( vaikka ehkä pitäisi).

"Todella vahvasti" on liioittelua. Suurin osa on ok. Olen vaan todella hukassa aina ajoittain. Yksi suurimmista ongelmista on se, ettei minulla ole väliä kellekään tällä hetkellä. Siis voinhan minä elää näin, pitää kivaa ja käydä töissä. Mutta mitä vitun väliä sillä on? Ennen pystyin puolustamaan olemassaoloani sillä, että pidin huolta toisesta. Tälläkin hetkellä minulla on hyviä ystäviä, mutta jos oikeasti kaatuisin suihkussa, murtaisin lonkkani ja kituisin viisi päivää ennen kuolemista nestehukkaan, kukaan ei huolestuisi. Tai no töistä varmaan soitettaisiin, mutta you get the point. Tiedän, että tämä on turhaa nillitystä, mutta silti. En osaa olla olemassa vain itseäni varten. Vasta nyt alan oikeasti ymmärtää, että tämä ei ole mikään välitila. Minä en mene jossain vaiheessa takaisin vanhaan ja kerro tästä tilanteesta viihdyttäviä anekdootteja. Tämä on tärkeä oivallus. Miksi kukaan ei anna minulle jotain mitalia? Tämä sunnuntai otti selvästi varaslähdön.

Uusi sänky ei tuonut kauniita unia

Hankin toissapäivänä 120 senttisen sängyn ja kadun sitä jo nyt. Sängyn leveys korostaa ikävällä tavalla sitä, miten yksin siinä nukun, vaikka vain yksi yksin nukuttu yö onkin takana...

Olen ärsyyntynyt itseeni. Miksi päädyn/hakeudun tilanteisiin, joissa tiedän saavani vain pahan mielen? Olen aina välillä mystisen itsetuhoinen ihmissuhteissani. Kaava on selvä: hankkiudun tekemisiin ihmisen kanssa, hän alkaa kokea minut hyväksi uskotuksi ja nautti siitä, että minulle voi puhua, pitää minua "älykkäänä ja ihanana ihmisenä", ulottaa heikkona hetkenään luottamuksellisuuden fyysiselle tasolle ja palaa sen jälkeen normaaliin elämäänsä. Oma ajatusketjuni lähinnä menee niin, että koen itseni arvokkaaksi ja hyväksi, kun joku luottaa, vaikka kuormittuisin tai olisin ärsyyntynyt, saan kohtuuttoman paljon iloa siitä, että joku haluaa minua vaikka vain hetkellisesti ja olen todella utelias tietämään miten pitkälle ihmiset menevät. Jälkeenpäin stressaan ja olen liian ankara itselleni. Tällä kertaa olen tosin tyytyväinen siihen, että jätin leikin kesken ennen vakavaa syytä huonolle omalletunnolle. Itsekunnioitus, missä olet?

Ystäväni oli eilen käymässä ja huomautti, miten eri tavalla puhun mies- ja naissuhteistani. Naisista puhe on kuulemma ihastunutta kikattelua, miessuhteeni tilitystä. En ollut ajatellut sitä, mutta ehkäpä se on totta. Naissuhteeni ovat tosin olleet viime aikona huomattavast teoreettisemmalla tasolla, joten stressattavaakaan ei ole ollut. Olen selvästi herkemmin aloitteellinen kevyeen flirttiin naisten kanssa, mutta askel siitä eteenpäin jää ottamatta. Minun, kuten monien muidenkin, helmasynti on päätyä kuuluisalle friend zonelle, sillä siitä eteneminen vaatisi riskin ottamista kohtuullisen  varhaisessa vaiheessa, eikä minulla ole pokkaa tehdä niin. Väitän olevani liian vakava. Asioilla on minulle merkitystä, sillä minulla on niistä vain rajallisesti elämänkokemusta, en osaa laittaa niitä kontekstiin. Otan siis itseni liian vakavasti.  Toisaalta pidän siitä piirteestä itsessäni. En halua alentaa omaa  kokemustani maailmasta ja pidän siitä, että voin puhua tapahtumien taustalla olevista tunteista ja ajatuksista, vaikka tapahtuma itsessään olisi kevyt.

Voisi kuitenkin jossain vaiheessa alkaa olla ottamatta vastuuta toisten ihmisten tekemisistä ja tunteista.  Joskus voisin nauttia lievästä moraalittomuudesta ja olla etsimättä taustalta selittäviä tekijöitä. Enhän minä edes ole ollut mitenkään moraaliton, luulen taas itsestäni liikoja. Mitenköhän saisin itseluottamukseni sen verran tasaisemmin jaettua eri elämän osa-alueille, ettei minun tarvitsisi  miettiä näitä samoja asioita kerrasta toiseen?

Mutta lopettaakseni positiiviseen sävyyn, voin sanoa nauttineeni viime viikonlopusta Helsingissä tuttavan luona. Hienosti selvisin, vaikka uusia ihmisiä tapasin. Oli todella hauska puhua ihan muista asioista kuin yleensä. Tapasin myös tyypin, joka tarttui viihdyttävän hyvin satunnaisiin heittoihini. Minä sitten niin pidän älykkäistä naisista, vaikka kärsisin alemmuudentunteesta. Olisi ehkä fiksua tehdä irtiottoja usemamminkin.

Olen rauhoittunut (ja taas kipeänä)

Melko kunnioitettava tämä minun puolustuskykyni haluttomuus huolehtia hyvinvoinnistani. Torstaina olin väsynyt, perjantaina alkoi tuntua vähän kipeälle ja lauantai meni sairastaessa. Tänään olo on jo vähän kohentunut, eli kivasti voin sitten huomenna mennä töihin, mutta tanssitunti jäänee välistä. Siis seitsemäs kerta vuoden vaihteen jälkeen! Pitäisiköhän mun tehdä asialle jotain, aloittaa avantouinti tai syödä jotain pakurikääpää.

Olen sairastamisen lisäksi rauhoittunut. Kävin Berliinissä ja reissu oli melko hauska. Neljä päivää on maksimi minkä osaan olla ihmisten kanssa noin tiiviisti. Kerrankin suurkaupunki, jossa ei ollut sellainen tunne, että olen väärin pukeutunut tai muuten ihan väärässä paikassa. Suosittelen ja menisin mielelläni itsekin uudestaan.

Sain uuden puhelimen ja tabin ja olen niistä hyvin onnellinen. Materia niin tekee onnelliseksi ihmisen. Nyt voin katsoa teinidraamoja kuten As ifiä ja Misfitsiä helpommin ja tökkiä vaan ruutua sormilla. Ei siis enää mitään syytä nousta sängystä, koskaan. Paitsi kipeä selkä silloin tällöin.

Tanssitunnit ovat elämäni suola tällä hetkellä. Maanantai-iltaisin dancehall ft. reggaeton -tunteja. Tehdään siis koreografiaa ja harjoitellaan tekniikkaa ja ihan kivalla tahdilla, on sellainen olo, että tekeekin jotain. Jos musa ei ole tyylinä tuttu, se tarkoittaa mm. tätä biisiä, johon tehdään sarjaa juuri. Tai no tarkoittaa ja tarkoittaa, puristit voi sanoa ihan muuta, mutta kaupallisessa mielessä tuo on dancehallia. Tanssityylinähän se on ihan törkeää ketkuttamista ja juuri siksi niin riemukasta. Minulla sentään normaalisti elämässä on ehkä vähän enemmän pokkaa kuin monilla muilla, mutta tuolla olen kyllä jo mukavuusrajalla. En ole ennen tanssitunnilla mistään asennosta tai liikkeestä käyttänyt nimitystä 'doggy style'...

Rauhoittumista on tapahtunut. Tunne-elämäni tuntuu vihdoin tasaantuvan. Se tarkoittaa myös yksinäisyyden tunteen pohtimista. Vielä ei ole ehtinyt olla yksinäistä. Eilinen yksin kotona telkkarin ja kutimen kanssa oli aika pitkä, mutta aina on facebook ja irc. Olen siis päässyt hyvin vähällä. On edelleen hankalaa, kun ei ole ketään jolle sanoa hyvää yötä ja kertoa mitä meinaa ostaa kaupasta. Sellainen arkipuhe ja ääneen ajatteleminen tuli niin luonnostaan, nyt puheen määrä on radikaalisti vähentynyt elämässäni. Fyysisen läheisyyden kaipuu on ollut yllättävän vähäistä ja huomaan, että alan jo nyt vähän kammota ajatusta, että sitä olisi kenenkään kanssa. Elämä palautuu siis uomaansa, tätähän se oli ennenkin. Kiireistä, itsenäistä ja välissä niitä päiviä, kun on vaan pakko syödä puoli purkkia vaahtokarkkitahnaa ja katsoa yuotube-videoita. Minä pidin tästä elämästä ennenkin. On aivan mahtava fiilis siitä, että olen saanut itseni jotenkin takaisin. Herännyt unesta tai mitä näitä kielikuvia nyt onkaan. Voinette ovelina lukijoina tehdä tästä tekstikappaleesta omat tulkintanne, mutta tätä on vaikea saada sanoiksi, koska on monisyinen asia.

Syksyn tavoitteet alkavat olla selvillä. Ei surullisia asioita, kuten baarissa notkumista turhaan tai tekemisen puutteen valittelua. Aina on tekemistä, sillä aina on gradu ja aina voi juoda kotona teetä, jos baarit ei tarjoa elämyksiä. Gradu, gradu, gradu. Sitä pitäisi kirjoittaa. En ole vielä aloittanut uudestaan urakkaa, enkä tee sitä huomennakaan, koska näen ystävän töiden jälkeen. Ehkä ylihuomenna?

O tempora o mores!

Voi voi tätä nykymaailmaa ja nykynuorisoa! Sosiaalinen media on kyllä niin saatanallinen keksintö. Siellä retostellaan ties millä ja stalkkaillaan ihan viattomia ihmisiä. Täytyy kyllä pistää eksä pois uutisvirrasta, sillä oli nyt vähän liian suuri shokki tämä parisuhdestatuksen muuttuminen. Siis ihan oikeasti, nyt jotain rotia!

Nauru on nyt ollut päällimmäinen reaktio. Nyt yhtään menemättä siihen onko järkevää miettiä sen tekemisiä näin paljon, on pakko sanoa, että en oikeastaan yllättynyt. Enkä ole yllättynyt siitä, että minä paheksun, enkä voi kuvitella tekeväni samaa.

Te jotka tunnette minut, voitte kuvitella millainen olisin jos kohtaisin tämän uuden naisen (joka varmasti on ihan mukava tyyppi, eikä minulla ole häntä vastaan mitään). Siihen liittyisi todella teennäinen leveä hymy, joka pakottaa poskia, todella asiallinen ja vilpitön kädenpuristus ja se sietämätön äänensävy, jonka opin, kun olin aikoinaan kirkkokuorossa ja luin psalmeja ääneen kirkossa. "Ai sä olet se uusi! Onpa kiva nähdä millainen tyyppi sä olet! Mä olen niin iloinen teidän puolesta! Mä niin toivon, että sun kanssa sillä menee paremmin, mähän kun enää vaan jaksanut. Mut sä varmaan sovitkin sille paljon paremmin, sen tyyppiä on aina olleet just tuollaiset naiset! Usko pois, mähän sen tiedän!"

Minä kyllä ihan oikeasti toivon, että se nainen on sen verran fiksu, ettei kaiva minusta mitään tietoja esiin. Miettikää itse, jos lukisitte tällaista settiä uudesta tyypistänne kuin mitä minä olen kirjoittanut. Melkein hävettää. Tämä kuitenkin löytyy hyvin rajallisillakin hakukonetaidoilla nimelläni. Enkä halua törmätä, en todellakaan. En kestäisi sitä miehen jännittynyttä katseen väistelyä enkä itseäni. Liian vähän aikaa!

Mutta olenko jotenkin outo, kun en kuvittelekaan olevani ok asioiden kanssa ja haluavani uutta suhdetta ehkä vuoteen tai pariin? En todellakaan kuvittele pitäväni itseäni edes avoimena mahdollisuuksille nyt. Ja mun pitää nyt vaan hyväksyä, että minun ja entisen prosessit ovat hyvin erilaiset. Jossain vaiheessa ei varmaan enää kiinnosta.

Ja edetäänpäs sitten tämän surureaktion kanssa

Johan olen ollut huonolla tuulella kaksi päivää. Eilen oli todella kiva aamulla lähteä rauhassa töihin, kun kaveri oli yötä ja toivotti hyvää työpäivää, mutta maanantai muuttui nopeasti hyvin melankoliseksi. Tiistai on ollut täynnä itseinhoa. Olen todella ärsyyntynyt siitä, miten hermona olen. Kädet tärisee ja olen levoton ja itkuherkkä. Tämä ärsyttää vielä enemmän sen takia, että tiesin, että just tätähän tässä on odotettu. Mun täytyy surra ja olla vihainen ja nyt se tulee tämän kesän euforian kanssa. Olen selvästi tarvinnut kesää ladatakseni akkuja, että jaksan alkaa käydä läpi tätä juttua, mutta kuinka vitun kauan tässä tarvitsee saatana rypeä.

Itseinho tulee siitä, että miksen ole vihainen (tai vihaisempi). Mä vältän edelleen ajattelemasta ja sanallistamasta niitä tilanteita, joissa olen tuntenut itseni kaikista nöyryytetyimmäksi ja paskimmaksi. Voin sanoakin niitä tietyllä äänensävyllä ja keveydellä, mutten anna niiden koskettaa itseäni. Minulla on todella jakomielinen olo tämän asian suhteen, sillä en tällä hetkellä pysty tuntemaan niistä tilanteista pahaa oloa. En usko, että olen niin hyvin ne käsitellyt sillä hetkellä, että ei olisi enää tarpeen. Olen ennemminkin ottanut kaiken vastaan ja jemmannut jonnekin, koska minähän olen ihminen, joka kestää kaiken. Haluaisin olla vihainen. Haluaisin olla vihainen siitä, että minulle on huudettu, on uhkailtu, kiristetty, petetty ja epäilty. Mutten voi olla, kun on ikävä sitä, että saan pitää huolta, rakastaa ja olla tarpeellinen. En osaa erottaa onko minulla ikävä omia tunnetilojani ja tekemisiäni toisen kanssa vai onko minulla ikävä sitä toista ihmistä ja sen asioita. Toisaalta onko sillä väliäkään. Minä en saa sitä takaisin, eikä sitä mitä kaipaan oikeasti sellaisena ollut olemassakaan.

Minun pitäisi koittaa vaan olla olematta yhteydessä (emme tosin pahemmin ole olleetkaan), mutta vituttaa kun törmään jotain kautta koko ajan muistuttaviin asioihin. Ja sekin piru vie vituttaa, että miten toinen vaan kehtaa jatkaa elämäänsä näennäisen tyytyväisenä. Ei ole sillä oikeutta tehdä asioita kuten ennen ja alkaa saada uusia ystäviä ja retostella menemään. Olisiko tämä käänne tapahtunut jos olisin jäänyt? En voi koskaan tietää. Joo, en ole niin yksinkertainen, etten ymmärtäisi, että kyse on myös siitä, ettei hän halua näyttää mulle sitä puolta joka kärsii. Mutta mä en voi edes kuvitella, että lähtisin etsimään jotain ihmissuhteita ja hän taas pyrkii ilmeisesti vaan löytämään heti minulle jonkun korvaajan. Hei, ihan niin kuin mua voisi korvata!

Olen oikeasti pahoillani siitä, että olen kuin rikkinäinen levy näiden asioiden kanssa. Ihan näin vahvana tätä hermostunutta vitutusta ei ole aiemmin tullut. Vaikea nyt taas ymmärtää, miksen riitä itselleni. Teen ihan samoja asioita kuin aiemminkin ja joitain asioita enemmänkin.

Mutta käänne! Olen tässä pari tuntia pitänyt tätä tekstiä auki ja sain uusia tietoja juuri ja hermostumiseni laukesi. Hihhihii, miten pienet asiat ja juorut ja epäedustavat valokuvat voivatkaan piristää. Siinähän koittaa minua korvata, hähhähää! Ja vaikka onnistuisikin, niin mitä väliä. Mä löydän niin paljon paremman!

Lapsuuden loppu

Olen varmaan tulossa aikuiseksi. Kävin entisellä asunnolla hakemassa viimeisiä tavaroita, mikä onnistui juuri ja juuri. Ärsyttää kun omat huonoimmat puolet tulevat esiin. Tulen järjettömän ylimielisen käytännöllisen lempeän vittumaiseksi. Vihaisin itsekin itseäni.

Mutta siis siihen aikuisuuteen. Hain lapsuustavaralaatikkoni, mihin äiti on kerännyt aapisesta lähtien kaikkea paperitavaraa lapsuudestani. Sain sen mukaani kun muutin pois kotoa. Nykyään voin nimittäin katsoa noita tavaroita jonkinlaisella hellyydellä. Olen ollut sietämätön lapsi, vielä kamalampi oppilas, mutta voi miten mahtava silti! Olen todellakin ollut suorittaja ja ihan varmaan fiksukin, mutta kaikki mikä olisi vaatinut vaivaa on ollut mielestäni inhottavaa ja typerää ja turhaa. Enkä ole osannut pitää päätäni kiinni, ei mitään sietokykyä hitaammille tai huonommille.

Löysin jopa kuvan minusta balettipuvussa, on siis olemassa todiste siitä, että olen joskus sellaisessa voinut olla. Koulussa kirjoitetut tarinat ovat melko hämmentävää luettavaa, ihme, ettei minua viety keskustelemaan aiheesta ammattilaisten kanssa. Täytynee joskus julkaista joku viihdyttävä.

Kouluaika on jäänyt mieleen todella ristiriitaisena. Olin onnellinen ja joskus todella onneton. Minulla oli kavereita, ystäviäkin, mutta olin myös todella yksinäinen välillä. Pidin kyllä aina koulusta, ei olisi tullut mieleenkään etten olisi mennyt sinne (paitsi ranskan tunneille). Ajoitan pahimman teiniangstini viidennelle ja kuudennelle luokalle, jonka jälkeen vaan kieltäydyin moista viettämästä. Tämä kesä on ehkä ollut sen jälkeen ensimmäinen kerta kun olen ottanut itseni kokonaisuutena käsittelyyn.

Päätin silloin aikoinaan mm. lukea lehden aamuisin (koska pikkuhiljaa minulle kertoisi tietoa vuosien varrella), olla häpeämättä kroppaani (eli vaihtaa vaatteeni kuten normaalit ihmiset pukuhuoneessa liikkatunneille) ja tehdä rohkeasti juuri sitä mitä haluan (vaikka se tarkoittaisi, etten ole niitä ihmisiä, joita kutsutaan bileisiin). Miksiköhän se on jäänyt niin kaihertamaan, ettei minua kutsuttu. Kävinhän minä joissain, mutten kyllä todellakaan monissa. Olimme kyllä parit kerrat yötä jonkun luona ja joimme boolia ja lonkeroa, mutta ne pahimmat teinibileet jäivät minulta puuttumaan. Siitä on jäänyt joku trauma, että ihmisillä on aina paremmat bileet silloin kun en ole paikalla. Se alkaa kyllä nyt jo laimentua.

Huomenna menen hieman satunnaisessa porukassa mökkeilemään ja pitäisi olla jo nukkumassa, unettaakin. Ensimmäinen hallituksen kokous aamulla niin, että minä en ole enää päättämässä asioista. Ehkä selviän.

Uusi sihteeri

Takana on toinen päivä ihan oikeassa työsuhteessa ihan oikeassa työpaikassa. Vakituinen kokopäiväduuni sellaisen asian parissa, mitä olen harrastanut vuosia. Olen asiantuntija nuorekkaassa ja dynaamisessa organisaatiossa... No nyt repesin. Ylioppilaskuntaa jäykempää ja byrokraattisempaa systeemiä on vaikea löytää, mutta sehän ei minua haittaa! Minä tulen hyvin toimeen järjestelmien ja byrokratian kanssa. Ja minä olen varma, että pärjään tässä työssä oikein hyvin. Olen luvannut laittautua sihteeriksi ensimmäiseen valiokuntaan, täytyy jostain hankkia saumasukkikset, jakkupuku löytyy jo.

Minulla on kiva liukuva työaika, oma työhuone ja rullahiiri, voin irkata töissä ja saan lukea työajalla sanomalehdet. Voin myös käyttää kivasti pari tuntia viikossa liikuntaan ja voi lueskella okm:n tiedotteita niin paljon kuin sielu sietää. Huomenna teen jo ihan oikeita töitä ja teen aikataulua koulutuspäivälle.

Tällaista minun elämästäni kai tulee. Käyn töissä, näen jonkun ihmisen tai käyn liikkumassa jossain ja katson illalla telkkaria ja juon teetä. Ostin sitä varten kolmea eri teelajia ja aloitin Battlestar Galactican (uuden version).

En vielä tiedä onko tämä hyvä vai paha. Tiedän rauhoittuvani kesän jäljiltä. Kieltämättä tämä minun krebauskesäni ei vielä ihan kovin riehakkaaksi intoutunut, mutta minun mittapuullani melko levotonta kuitenkin. Pääni on ollut ihan liian täynnä ja selvästi etsinyt asioita, joihin keskittyä, jotta ei tarvitsisi olla itsensä kanssa. Se on ihan normaalia ja hyväksyttävää ja alan olla sinut sen kanssa, että tällaista tämä tulee olemaan. Omia epävarmuuksiani ja heikkouksiani on tullut ruodittua niin paljon, että nyt olisi aika alkaa pitää itsestä ihan oikeasti. Se on helpompaa nyt kun on työ, jolla täyttää päivät ja takana kesä, jonka aikana olen huomannut että a) elämä ei lopukaan vaikken ole kellekään erityisen tarpeellinen ja b) minulla on ystäviä ja tuttuja, jotka viihtyvät seurassani vaikka olen levoton (ja itse asiassa paremmin nyt kun en angstaa asioita, joille voi tehdä jotain).

Edelleen harmittaa moni asia, kuten se, että emme ole olleet yhteyksissä kesän alun jälkeen ja minua kaihertaa ikävä ihmiseen, jota pidin parhaana ystävänäni. Minua myös ärsyttää, kun kaikkia asioita ei ole hoidettu loppuun ja tavaroita pitäisi vielä vaihtaa ristiin. Mietityttää miten käy yhteisten tuttujen kanssa ja keneen tulee pidettyä yhteyttä ja keneen ei. Näistä asioista pääsee yli. Mä pistän nyt uskoni siihen, että voin vuoden päästä lukea näitä tekstejä ja onnitella itseäni kun niin hienosti ennustin saaneeni tarpeeksi etäisyyttä vuodessa. Nyt täytyy vaan antaa itselle lupa velloa siihen asti, että tulee uusia tapoja ajatella ja uutta sisältöä. Työ on hyvä alku.

Ristiriitaisten tunnetilojen blogipostaus

Voihan syksy. Kampuksella taas kauniit värit ja ruumiissa pieni vilu, mutta samaan aikaan rauha, jota ei ole kesäisin. On vasta elokuun alku, mutta silti kesä on kiistämättä ohi. Tulen juuri vakkarista ja kuuntelen Pariisin kevään kappaletta Kesäyö. Melankoliaa, kuten odottaa saattaa.

Aloitetaan kuitenkin alusta, eli ajallisesti aikaisemmasta tunnetilasta. Minähän olen ihmisenä ihan mahtava. Siis nyt ollaan päästy taas siihen, että huh huh miten paljon pidänkään itsestäni. Olen hauska, kaunis, ihana, älykäs, sosiaalinen, sopivan riehakas ja hyvä ystävä. Minulla on hyviä ystäviä, kiva kämppä, uusi työpaikka ja varmasti ihan mahtava syksy tulossa. Minä pidän siitä, että olen verbaalisesti lahjakas, hieman rivo, väsyneenä äkäinen, suihkussa liian pitkään, aina ensisijaisesti käytännöllinen ja nopea neulomaan kaulahuivia.

Tänään muodostin sanoiksi ystävälle sitä, mistä olen pitänyt todella paljon tänä kesänä. Minulla ei ole kertaakaan ollut sellaista kuristavaa ahdistuksen ja pelon tunnetta, jota minulla oli välillä ennen. En ole tuntenut, etteivätkö asiat olisi olleet minun hallinnassani tai minun ei olisi turvallista olla kotona. En ole joutunut muuttamaan suunnitelmaa toisen ihmisen tunnetilojen muutoksen takia, tai jättämään jotain minulle tärkeää välistä. Kukaan ei ole huutanut minulle, ei ole syyttänyt minua mistään, ei ole tarvinnut minulta apua tai tuottanut minulle pettymystä.

Minun piti jatkaa tästä siihen, että on ristiriitainen olo siitä, että onko tämäkään hyvä, mutta kun luin juuri kirjoittamani, tulin siihen tulokseen, että on. Ei olekaan ristiriitainen olo, vaan kaikki on hyvin. On takaraivossa piileviä epävarmuuksia ja ihmettelyjä, mutta ne eivät ole oikeasti kyllä kovinkaan tärkeitä. Elämähän on hyvää näin, erityisesti jos antaisin itseni olla miettimättä liikaa. Vau, oivallus oli tämä.

Naamoilta selvinneenä

Kyllä, minä tein sen! Festareilla olin ja hengissä selvisin, vaikka ihan asiakkaana pyörin. Ihan yötäkin olin teltassa, mutta lähdin kotiin siskon kyydillä toisena yönä jo melko aikaisin. Vältyin siis epämiellyttävältä sateelta ja mahdolliselta ahdistumiselta, joka usein seuraa liian pitkää ilonpitoa.

Ihan kokonaan en tosin välttynyt, sillä sunnuntai on taas mennyt lievässä darra-ahdistuksessa. Väsymys alkoi ottaa osaansa, mutta mukava seura ja tarpeeksi tuhti ruoka helpottivat hieman. Onneksi kohta alkaa arki, eikä tarvitse enää riekkua. Muuten ei olekaan ollut pahasti läheisyydenkaipuinen olo, mutta tällaiset väsyneet päivät kuluvat paremmin toisten ihmisten kanssa.

Tämä kaupunki on todella pieni. Sitä on saanut taas kauhistella tässä viikon, kun ei ilmeisesti ole mahdollista välttyä kuulemasta kuulumisia silloinkin kun voisi olla parempi olla niitä kuulematta. Ärsyttää olla niin ennalta-arvattava. Tiesin, että juuri tämä fiilis tulee, kun kuulen miten elämä jatkuu. Siinä on myös jotain lohdullista, tunnen selvästi itseni hyvin ja negatiivisistakin tunteista voi välillä nauttia. Onpahan sentään selvästi jotain tunne-elämää minullakin. Nyt pitää vaan erottaa mitä asioita kaipaan ja mitä en oikeasti enää halua, tai mitä ei ole ollutkaan. Vituttaa se, että toisella näyttää menevän hyvin, koska se tarkoittaa sitä, että minä olin osa ongelmaa. Kun minä poistuin yhtälöstä, toinen voi paremmin. Vaikka minähän olen täydellinen!

Nyt ovat olleet ensimmäiset yöt, kun hermostuttaa nukkua yksin. Totuttuja tapoja on vaikea muuttaa, kun ensihuuma tästä kaikesta alkaa kulua pois. Minulla ei ole mitään muistikuvaa mitä tein viimeksi kun asuin yksin. Pitkät sateiset syysillat eivät ajatuksena houkuta juuri nyt, mutta paluu arkeen tekee luultavasti hyvää. Työt alkavat viikon päästä ja sitten voin rauhoittua opettelemaan uusia töitä, uusia rutiineja ja uusia harrastuksia.

Minulla on luottavainen tunne tästä syksystä, vaikka voin olla hieman raskasta seuraa. Toisaalta minun pitäisi lopettaa anteeksipyytely siitä mitä minä olen tai en ole. Kerron itsestäni tarinaa tylsänä ja kuivana ihmisenä, vaikka olenhan myös hauska, ajankohtainen ja joskus älykäskin. Ihan normaali nuori aikuinen minä olen.

Sunnuntai + joku kielikuva matalapaineesta tjsp.

Nyt on sellainen sunnuntai, että pakko fiilistellä vähän angstilistaa. Sillä on 11 kappaletta, eli noin 40 minuuttia musiikkia, se riittänee. Alkaa Peltoniemen Hintriikan surumarssilla ja päättyy Stairway to Heaveniin. En ole kovinkaan kekseliäs näiden kanssa.

Olen edelleen sairas, koska en missään vaiheessa rauhoittunut sairastamaan, vaan olen huidellut ympäriinsä totuttuun tapaan. Kävin eilen katsomassa tanssiteatteri Krampin Romeon ja Julian ja olin täysin myyty. Liikekieli on todella kaunista, pääosapari oli mahtava ja olen niin kateellinen, että jotkut saavat tehdä tuollaista! Näytelmässä erityisesti teini-ihastumisen esittäminen ilman katsojan myötähäpeää oli aivan ihastuttavaa. Olen ollut myös illat humputtelemassa, toissapäivänä hallituksen kokous pidettiin veneellä ja eilen fiilisteltiin millaista oli olla 18-vuotias opiskelukaverin synttäreillä. Omassa olemisessani ei ole tapahtunut kovinkaan suuria muutoksia, kuten voitte tätä blogia vuoteen 2006 selaamalla todeta. Suurin ero lienee se, että olen reilummin iloinen ja ylpeä omista saavutuksistani.

Miksi pitikään herätä niin aikaisin? Heräsin jo ennen kymmentä, eli tämä sunnuntai on ainakin pari tuntia pidempi kuin mitä se tarvitsisi olla. Nukkuminen ei enää onnistunut, koska olen räkäinen ja nuhjuinen ja yskin.  Olen myös kehittänyt melko vakuuttavan matalan äänen, onneksi se ei lähtenyt kokonaan. Ihoni on kipeä ja koska lahjoitin kortisonini veljelleni, en saa sitä kuntoon. Nyt kaipaisin päänsilittelyä jos koskaan olen sellaista kaivannut.

Tänään on flunssan lisäksi ikäväpäivä, vaikka realistina voinkin aina saman tien kumota kaipuuni kultaiseen menneeseen. Sain eilen kuulla, että eksälläni on tänään treffit jonkun tyypin kanssa. Tiesin, että ero tuntuisi jotenkin konkreettisemmalle sitten, kun hän löytäisi jotain muuta seuraa, joten nyt en oikein tiedä mitä tunnen. Tunnenko vähän pahaa mieltä siitä, että meidän väliltämme asiat ovat ohi ja hän alkaa tapailla muita? Vai luulenko, että tuntisin niin ja nyt vaan oletan itseni niin tekevän? Onpa taas hankalaa näin sunnuntain kunniaksi. Joka tapauksessa olen mieli maassa, eikä kukaan ole sosiaalinen sunnuntaina ennen puolta päivää.

On itse asiassa kyllä ihan hyvä olla yksin kotona hiljaisuuden vallitessa sängyssä väsyneen raukeana. Tai no nyt.fi:n innoittamana Bad Romancea kuunnellen, jaksoin angstilistaa vain kolmen kappaleen ajan. Epäilen liioittelevani sosiaalisen elämän tarvettani. Epäilen kaikkea näköjään tänään. Sen siitä saa, kun ei ole mitään mikä laittaisi asiat mittasuhteeseen. Sue Townsendin Adrian Mole -kirjat eivät auta, vaikka hauskoja ovatkin. Tämä satunnaisest poikkoileva ajatuksenvirta on nyt katkaistava ennen kuin menetän kokonaan toivoni.

Kipuilua

Tulihan se sieltä viimein. Luin Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan Valoa valoa valoa (joka oli oikein hyvä ja kaunis) ja itkin. En paljon, mutta kuitenkin. Olen helpottunut. En ole koskaan ymmärtänyt väitettä, että itku parantaa oloa, mutta ainakin se lopettaa hetkeksi odotuksen siitä milloin se tulee.

Olen siis kipeänä, kurkkuun sattuu, kuumetta ja samaan aikaan kramppaa mahassa. Kävin juttelemassa työjutuista (alan ehkä kirjoittaa sanomalehden liitteeseen juttuja), töissä ja kirjastossa, mutta väsyin niistä niin pahasti, että päätin pyhittää illan kulttuurille. Kortepohjan kirjasto on muuten edelleenkin aivan mahtava, hyviä kirjoja tarttui mukaan.

Mutta nyt kiertelen. Luin siis kirjan ja koska se oli koskettava, oli helppo mennä mukaan ja itkeä vähän omiakin asioita. Miten minä voin olla ihminen, joka rikkoo lupauksensa ja lähtee pois? Minä olin sanonut ja vakuuttanut, että olen luona, minuun voi luottaa ja minä pidän huolta. Silti minä lähdin. En voi edes kuvitella miten pahan olon olen aiheuttanut. Minä tiesin tekeväni niin enkä silti välttänyt sitä. Olen vastuussa siitä, että toinen ihminen, ihminen, joka luotti minuun, on nyt yksin ja kokee, että hän ei voi luottaa keneenkään, koska minäkin hänet jätin. Enkä saa häntä ymmärtämään miksi niin tein. Enkä saanut häntä aiemmin ymmärtämään, että miten tilanteen olisi voinut välttää.

On tietysti valhetta, että tilanne olisi täysin minun vastuullani. Parisuhde on kahden ihmisen välinen sopimus tai miksi sitä nyt haluaa sanoa, eikä sitä olisi voinut jatkaa tällä tavoin. Olisin voinut itse pahoin, enkä olisi antanut toiselle tilaa olla ja hengittää. Mutta miksi en pystynyt sanomaan niitä ahdistavia asioita aiemmin tai antamaan nyt aikaa niihin reagoimiseen? Miksi juuri se tilanne lopulta sai minut päättämään, että tämän pitää nyt loppua ainakin toistaiseksi?

Voisin sanoa, että syy oli omassa voimaantumisessani. Olin voimieni tunnossa, muuten elämä meni hyvin, mutta kotitilanne ahdisti. Oli kuitenkin myös kyse siitä, etten nähnyt toisella olevan enää annettavaa minulle, vaikka se kuulostaa itsekkäältä. Meidän välillämme ei ehkä koskaan ollut sellaista tajutonta romanttista intohimoa, vaikka sitä halusinkin siinä nähdä. Meidän olemiselle oli arjen jakamista ja lohduttavaa ja ilahduttavaa läsnäoloa, mutta ehkäpä se ei riittänyt minulle. Aiemmin en uskonut, että muunlaista voisi olla. Ja vaikkei voisikaan, ei kai riitojen tarvitse olla niin pahoja ja yksipuolisia. Tilannetta oli saatava paremmaksi ja tuntui, että jopa yksin oleminen on parempi.

Minä viihdyn yksin. Minä viihdyn itseni kanssa. Minä viihdyn omien tapojeni ja rutiinieni kanssa. Minä viihdyn ystävieni ja jopa sukulaisteni kanssa. Minä en kadu hetkeäkään mitä olin miehen kanssa. Olen todella pahoillani miten pahan olon hänelle tällä aiheutin, mutta toivon hänen ymmärtävän miten pahan olon hän minulle aiheutti itsekin. Luultavasti jos olisimme tavanneet johonkin toiseen aikaan, sitten kun hänen päänsä on paremmassa kunnossa, asiat olisivat voineet olla toisin. Jos olisin jatkanut, olisin pikkuhiljaa ajautunut valehtelemaan sekä itselleni että hänelle, ja oma elämäni ja meidän elämämme olisi eriytynyt koko ajan enemmän. En halunnut sitä. Nyt minun pitää tulla toimeen syyllisyyteni kanssa, eikä minun pidä enää ajatella hänen mietteitään, ellei hän halua minun kanssani ystävyyssuhdetta jatkaa.

Oi ihana heinäkuu!

Minulla on sellainen mielikuva, että heinäkuu sopii minulle. Viimeiset seitsemän vuotta olen käyttänyt heinäkuun toisen viikon festarilla vapaaehtoisena ja se on oikein mukavaa. On tarpeellinen ja sosiaalinen olo ja saa yleensä nähdä hienoja esityksiä ja kuunnella hyvää musiikkia. Puhumattakaan siitä, että lounaat nautitaan Figarossa, mikä on kyllä aivan mahtava henkilökuntaetu. Tämä viikko onkin helppo olla tervehenkinen, ellei sitten innostu jatkamaan iltaa jonnekin... Äskeinen keikka oli aivan todella hyvää jammailumusaa, onkin hieman vaikea rauhoittua nukkumaan. Lauantainakin oli niin hauskaa tanssia. Sitä kyllä pitäisi harrastaa useammin.

Koko päivä oli kyllä melko levoton. On sellaista positiivista levotonta kutinaa. Paljastunee pms-oireiksi tai vastaavaksi parin päivän sisään, mutta on otettava ilo irti siitä mitä saa. Eilinen alkoi onnettomasti melkein itkuisissa tunnelmissa, kun näin hyvin epämiellyttäviä unia ja tunne oli melko hankala karistaa. Onneksi työt, sauna ja Doctor Who helpottivat. Tänään olenkin kuunnellut ihan käsittämätöntä musaa, joka tekee minut riehakkaaksi ja hyväntuuliseksi vastoin kaikkia ennakko-oletuksia. Tällä hetkellä maailmassa tuntuu olevan paljon musiikkia, mitä olen kyllä kuullut aiemminkin, mutten ole sietänyt yhtään. Olen ehkä muuttunut rennommaksi asian suhteen nyt kun voin paremmin säännöstellä sitä.

Mutta levottomuudesta. Tässä on riskejä. Saatan ensinnäkin olla helposti riehas ja kesken kaiken tajuta sen ja olla hyvin hämmentynyt ja hieman häpeissäni. Toiseksi saatan ymmärtää väärin mistä levottomuus johtuu ja tehdä jotain väärin. Kolmanneksi en ehkä ottaa osaa levottomuutta tarpeeksi rennosti ja nauttia siitä positiivisena, energiaa antavana tunteena. Saatan siis pyrkiä siitä eroon, mikä on usein virhe. Olen myös ilmeisesti ollut hieman hävytön, missä sinänsä ei ole mitään uutta, kaikki eivät vaan ole ehkä käsittäneet hävyttömyyteni laajuutta aiemmin. Olin melko hämmentynyt kommentista, että minä joskus "hehkun rivoutta". Panettelua, ikinä en ole rivo ollut! Irkkiä ei lasketa, eihän se minun vikani ole, että siellä nyt kiertää ties mitä linkkejä ja juttujen taso on mitä on. (Niin siis edelleen irkkaan. Vähänkö on vanha olo.)

Tämä olisi otollinen aika kesäheilastelulle. Mielentila olisi oikea, varsinaisia esteitä ei ole ja mikäs sen kivempaa. Paitsi että ei. Olin melko yllättynyt, että minua varovaisesti lähestyttiin baarissa, sillä kuten varmasti tiedätte, minulle ei niin vaan koskaan käy. Johtunee uusista shortseista, jotka ovat aiheuttaneet nyt myös jo kaksi kertaa huorittelua keskellä päivää. Lienevät siis tosiaankin liian lyhyet aikuisen ihmisen päälle. Teini-ikä ei koskaan palaa, olisinpa käyttänyt sen paremmin.

Tiedän kuitenkin, etten kestäisi itseäni, jos alkaisin nyt pokailla jotain satunnaisia tyyppejä. Otan itseni liian vakavasti ja varon venyttämästä itseäni liian ohueksi juuri kun olen aloittamassa kokoamisen. Itsestään antaa kuitenkin aina jotain, kun on tietyntyyppisessä kanssakäymisessä jonkun kanssa, enkä pidä siitä ajatuksesta, että ties kuka tietää minusta sellaisia asioita, mitä siinä saa selville. Sanoinpas tuon kierrellen, yllätin itsenikin. Suoremmin sanottuna tarkoitan siis sitä, etten halua paneskella ympäriinsä, koska koen paljastavani omasta luonteestani, olemuksestani ja ajatusmaailmastani paljon tuollaisissa tilanteissa, enkä tällä hetkellä kestä sitä ajatusta. En tiedä miksi se on minulle niin epämiellyttävä ajatus tai miksi otan sen niin vakavasti. En kai ole kovin moderni. On toisaalta tervettä suojella itseään epämiellyttäviltä asioilta. Satunnaiset pokailut eivät toki täytä positiivisen levottomuuden käsittelyn kriteerejä. Tarvitsisi ennemminkin sellaisen kaukaisen, mutta mahdollisuuksen rajoissa olevan tuomitun ihastuksen. Vähän jo oli sellainen fiilis, mutta meni ohi. On tosin riski edelleen, mutten usko, että kovin suuri. Lähinnä koska sen ylläpitäminen vaatii energiaa, enkä vaan ole niin kiinnostunut. Satunnainen päänsilittely ja poukkoileva keskustelu kyllä kelpaa. Minulla ei myöskään ole tällä hetkellä enempää tarjottavana itsellänikään.

Pelkäsin paljon sitä miten kestän ilman totuttua läheisyyttä, mutta tähän mennessä itse asiassa on mennyt todella hyvin. Ehkä se kaipuu tulee joskus sitten myöhemmin tai sitten vaan olen yliarvioinut sen tarpeen. Nuorempana muistan kyllä tulleeni mainiosti toimeen ilman, erityisesti jopa vältellen. En minä nyt ihan täysin ilman fyysisiä ihmiskontakteja ole ollut, ja ehkä se nyt riittää, vaikkei samalla tavalla syvällä tasolla olekaan. Jospa viime vuodet olivatkin poikkeus?

Vielä ajatus tuosta itseni paljastamisesta. Olen aikoinaan kirjoittanut tänne, että minulla on puolen vuoden sääntö: jos tyyppi on vielä puolen vuoden päästä kuvioissa, voi harkita käyttääkö seuraavan puoli vuotta oikeasti ystävystymiseen/ suhteen syventämiseen. Se on itse asiassa aika hyvä sääntö, harmi, etten ole noudattanut sitä. On ollut todella mahtavaa saada uusia ystäviä (kavereita, ystäviä, ymmärtänette problematiikan) ja olen nauttinut siitä paljon. Minun on kuitenkin vaikea luottaa siihen, että asiantila olisi pysyvä tai hyväksyä se, ettei se ole pysyvää. En oikein tällä hetkellä kestä ajatusta siitä, että kiinnyn ihmisiin ja olen heidän seurassaan todella oikeasti rento, koska en kykene luottamaan siihen, että olisin tarpeeksi hyvä ihminen, että he jäisivät elämääni. "Hyvä" on nyt yllättävä sana, mutta sisältää ehkä silti oikeita merkityksiä. Pahan vastakohta,  ja pahahan on kaikkea inhottavaa ja ikävää. Diippiä shittiä näin hyväntuuliseksi illaksi. Hyväksyn tämän lapsellisen epävarmuuden pakollisena osana ihmiseloa.

Pakko laittaa tännekin talteen aivan mahtava linkki, juomapeli ylianalyyttiselle ihmiselle. Ensinnäkin mahtavaa, että se on suunniteltu yksinpeliksi ja toiseksi siis aivan törkeän osuvaa tekstiä. Vaikea mainita noista kohdista suosikkia, sillä jokainen toimii, mutta tämä on aika hyvä:
If you can’t tell whether you are an overly-strict person with inappropriate guilt about normal human self-moderation behavior or an avoidant adult child making excuses for your poor coping, drink.


Toinen mainio yksinkertaisuudessaan:
Drink when ambivalence haunts you. 

Tuo peli tekisi minusta alkoholistin viikossa.

Aatehistoriaa

Turku oli kaunis kesäkaupunki, tulin juuri yhden yön reissusta bussilla kotiin. Bussifirmalla oli tarjous viiden euron lipuista, sillä hinnalla jo kannatti istua viisi tuntia. Kävimme melkein koko perheen voimin kesäteatterissa (Housut pois, en voi kehua) ja pyörimässä kaupungilla. Reissu oli oikein elähdyttävä, olisihan siellä voinut olla vähän pidempäänkin. Huomenna vaan on tentti, joten jäi hieman tyngäksi road trip tällä kertaa.

Huomenna siis aatehistorian tentti, ensimmäinen historian aineopinnoistani. Olen todella hermostunut. Olen lukenut hieman huonosti, koska olen ollut laiska ja vasta tänään saanut kummankin kirjan melkein loppuun. Sunnuntaina olin jo varannut koko päivän lukemista varten, olin käynyt aamulenkillä ja kaikkea, ja päädyin viettämään koko päivän kaverin seurana telkkarin edessä. Ihan tyydyttävää, muttei varsinaisesti avannut käsitteiden historian tutkimista minulle. Jotain muuta ehkä kyllä, ainakin melko hyväntuulinen ja astetta rennompi maanantai oli.

Opiskelu on tässä vaiheessa yliopistouraa jo melko tyydyttävää, koska voin seuloa tenttikirjoista minulle oleellisen materiaalin ja keskittyä siihen. Olen silti melko hermostunut siitä, että onko osaamiseni liian yleisellä tasolla. Kaikki tauot opiskelussa ovat pahaksi, sillä minusta tuntuu, että hävitän kykyni muodostaa sujuvia tekstikokonaisuuksia. Ei myöskään ole ehkä hyväksi, että suhtaudun tentteihin enemmänkin kuin kirjoitusharjoituksiin sisällön pohtimisen sijaan. Luotan siihen, että sujuva esitystapa korvaa sisällölliset puutteet ja niinhän se usein tekeekin. Tiettyjä fraaseja voi usein käyttää tiedon puutteen naamiointiin ja ilmaista hataria muistikuvia ikään kuin ne olisivat vain jäävuoren huippu. Sitä on vaikea kuitenkaan opettaa oppilaille koulussa, vaikka moni hyötyisi tästä taidosta. Toimii myös politiikassa.


Oma aatehistoriani on kyllä melko monipolvinen. Olin lapsena hippi, kommunisti, natsi  ja liberitarianisti peräkkäin hyvin nopealla aikataululla. Nyt olen pohtinut paljon puolueeseen liittymistä, mutta sain eilen kuulla joitain hyviä argumentteja sitä vastaan. Vasemmistoliittohan minulle lähin olisi, mutta se on melkoisessa hajaannuksessa. Olisi tietysti tilaa mitä ottaa, jos sellaista haluaisi, mutta toisaalta voi päätyä tilanteeseen, jossa asiakysymyksissä ollaankin ihan eri mieltä. Marginaalipuolueeseen ja vielä vasemmistolaiseen sellaiseen kuuluminen voi myös vaikeuttaa uraa muuten myöhemmin. Toisaalta itse ainakin arvostan sitä, että ihmisellä on arvoja ja hän tuo niitä esiin elämässään. Yhteiskuntaa tulisi haluta kehittää tavalla tai toisella, puoluepolitiikka on siihen ihan yhtä jees keino kuin muutkin. Kaikki eivät tosi ajattele samoin. Ahdistavaa.

Krapulasta ja opiskelusta

Saan helposti huonon omatunnon, erityisesti liittyen edellisen postaukseni tyyppisiin suoritustilanteisiin. Krapula on erittäin hankala asia elämässäni. Näin ehkäisevää huumetyötä tekevänä kukkahattutätinä alkoholiin (ja muihin aineisiin) liittyvää pohdiskelua on saanut käydä jonkin verran itsensä kanssa. Antaako alkoholi jotain lisäarvoa tilanteisiin? Yhtä innokkaasti tanssisin tai nauttisin olostani selvin päin, mutta silti silloin tällöin juon. Se on toki sosiaalisesti hyväksytty tapa olla vähän normaalia riehakkaampi. Samanlaisia kokemuksia olen kuitenkin saanut ihan ilman viinaakin. Oman kokemukseni mukaan tämän asian liian pitkällinen pohtiminen johtaa vain suurempiin ongelmiin. Jos teen tästä itselleni ongelman, päädyn vaan vetämään kahta kovemmin silloin kun siihen "sorrun".

Joka tapauksessa eilen alkoholia nautin ja tänään saan elää seurausten kanssa. Monet tuntuvat käyttävän krapulaa tekosyynä löysäilyyn, pakottaahan se ottamaan rennosti. Itsehän en kuitenkaan tähän normaaliin suhtautumiseen kykene, vaan minun on pakonomaisesti puuhailtava kaikkea. Tänäänkin kävin kirpparilla, tein ruokaa, siivosin vähän, saunoin ja nyt olen aloittamassa tenttiin lukemista. Osittain tämä johtunee tarpeesta uskotella itselle, että ihan normaalistihan minä kykenen toimimaan vaikka vähän päätä särkee. Osa on varmaan sitäkin, etten vaan jaksa makoilla kipuilevan ihon, pään ja mahan kanssa (jotka vaanivat aina heti kun ajattelenkin alkoholipitoisia juomia) ja mielummin teen jotain pientä.

Yksin on huomattavasti vaikeampi olla tekemättä ihan mitään. Toisen kanssa voi helpoimmillaan vaan maata, yksin pikkuhiljaa seinät alkavat kaatua päälle. Toisaalta viime vuosien aikana olen ehkä maannut hiljaa paikallani ihan tarpeeksi varastoon tulevaisuudenkin varalle. Silloin kun on oikeasti ollut paska fiilis kotona tai itselläni, olen vaan maannut ja nukahdellut usein melkein kokonaisia päiviä. On ollut helpompi nukkua kuin jaksaa, puhumattakaan muiden ihmisten tapaamisesta, ja kun nukkuminen oli varsinkin yksiössä mahdotonta kun toinen kuuntelee jotain tai pitää itse meteliä, on vaan maattava. En aio enää tehdä niin. Mielummin puuhailen täällä pieniä asioitani kuin vietän iltoja ja öitä sängyssä vain miettimässä milloin on sellainen hetki, että kannattaa yrittää taas.

Opiskelustahan minun piti myös kirjoittaa. Tänään työn alla on aatehistorian tenttikirja valistusajasta. Sain historian aineopinto-oikeuden keväällä ja ilmoittauduin kahteen tenttiin optimistina. On totta, että varsinkin aluksi olin melko pettynyt yliopisto-opiskeluun. Odotin jotain jännempää ja odotin jotain hienompaa itseltäni. Vaatimustasoni on kyllä vuosien varrella skaalautunut järkevämmäksi ja tunnistan paremmin milloin teen hyvää työtä. Hyvää kirjallisuudenopiskelijaa minusta ei ole tullut. Olisin luultavasti ollut enemmän omiani kasvatustieteilijäksi, historiaan tai luonnontieteisiin, taloustiedekin olisi voinut mennä. Kirjallisuuden opiskeluun onnistuneesti ja hyvin vaaditaan erilaista kiinnostusta kuin mitä minulla on. Olen liian käytännöllinen ja suurten linjojen ihminen. Minulla ei ole paloa keskittyä niin spesifeihin asioihin, mitä kirjallisuudentutkiminen edellyttää. Haluan ongelman, joka ratkaistaan, en osaa tutkia vain tutkimisen vuoksi. Siksikin gradun tekeminen maistuu tällä hetkellä aika pahasti puulta.

Elämäni on suorittamista, eikä asia muutu suorittamalla paremmin

Esikoislapset, erityisesti -tyttäret, ovat usein tunnollisia suorittajia. He ottavat vastuuta ja pitävät huolta muistakin. Heille kehittyy naistenlehdissä niin usein mainittu kiltin tytön syndrooma, joka kai tarkoittaa sitä, että laitetaan toisten tarpeet omien edelle ja kehitetään neurooseja tukahduttamalla omaa tunne-elämää.

Muistan jossain esiteini-iässä pohtineeni tätä, että sain eniten kehuja aina siitä, että minä olin niin itsenäinen ja fiksu ja osasin asiat omatoimisesti. Se voi hyvinkin olla pohja terveemmälle itsetunnolle kuin vaikkapa ulkonäöstä tai koulumenestyksestä kehuminen. Se silti johtaa siihen, että saadakseni niitä kehuja ja samalla itselleni hyvää mieltä, minun on pitänyt olla mahdollisimman itsenäinen ja pikkuvanha. Tässä vaiheessa elämää se hieman alkaa painaa, kun ymmärtää, että sen takia ei ole pyytänyt apua tai tukea silloinkaan kun olisi tarvinnut ja suhtautunut ihmissuhteisiin pyrkien välttämään liiallista sitoutumista, ettei tulisi riippuvaiseksi kenestäkään muusta.

Olen kyllä tiedostanut haluni toimia martyyrimaisesti ja saanut siitä tyydytystä, että minä se vaan jaksan ja suoritan, ja samalla kuitenkin sanonut itselleni, että saanhan minä siitä oikeaakin tyydytystä. (Oikeaa? Onko olemassa oikeaa ja jotenkin valheellista tyydytystä? Mikä ero niillä on? Onko sillä erolla väliä?) Asiat eivät ole aina yksinkertaisia. Ristiriita sen välillä, että koen tärkeäksi suorittaa ja pärjätä itse, mutta toisaalta kaipaan läheisiä ihmissuhteita ja tunnetasolla tärkeitä hyväksytyksi ja hoivatuksi tulemisen kokemuksia aiheuttaa minulle välillä melko suurta kognitiivista dissonanssia (olen tosi pahoillani, en todellakaan osaa ilmaista sitä muuten). Näin keittiöpsykologiaa soveltaen voin tästä helposti päätellä, että tapani etäännyttää itseni johtuu muun muassa tästä ristiriidasta.

Keskustelin tänään erään kanssa aiheesta. Olemme viettäneet aikaa lähiaikoina melko paljon ja se on ollut mukavaa, ja tässä vaiheessa oli järkevä ja mukavakin käydä hieman metakeskustelua ja selventää asioita. Hän sanoi, että huomaa kyllä, että minulla on tapana suhtautua itseeni jonkinlaisena irrallisena luotuna henkilönä. Tämä piirre ei hänen sanojensa mukaan kuitenkaan häntä ainakaan haittaa ja viihtyy silti seurassani, mikä oli mukava kuulla.

Tämä piirre on kuitenkin melko häiritsevä omasta mielestäni, varsinkin tällaisessa elämänvaiheessa, missä mielelläni aloittaisin asioita puhtaalta pöydältä, tutustuisin itseeni jne. Tämä jako luotuun julkiseen persoonaan ja ns. todelliseen minääni haittaa lähinnä silloin kun tiedän itsekin kohtelevani itseäni huonosti. Sitä fiktiivistä minää on paljon helpompi kohdella jonkinlaisena testinä siitä, miten ihmiset reagoivat eri asioihin mitä teen, sanon tai annan ymmärtää.

On toki sellaisiakin hetkiä, kun tunnen olevani yhtenäinen. Harmi, että viimeksi sellainen tilanne oli se kun jätin miehen. Kun kuulin itseni sanovat, että minä en enää jaksa ja aion lähteä mielummin pois, maailma ikään kuin rysähti paikalleen. Yhtäkkiä se olinkin minä, oikeasti minä, joka sanoi ne sanat ja se tilanne oli minun aiheuttamani ja valitsemani. Minä aiheutin niin paljon tuskaa toiselle ihmiselle ottamalla vastuun ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistani. Sillä hetkellä minä en miettinyt miltä tilanne näyttäisi ulkopuolisen silmin (mitä mietin melkeinpä aina) tai mitä siinä tapahtuisi jos se olisi kirja tai elokuva. Itkin yhden illan ystävän luona kun asia oli vihdoin selvä itselleni ja lähdin yhteisestä kodistamme. Itkin niin kovaa, etten jaksanut enää ja oli pakko nauraa. Sen jälkeen en ole itkenyt. Ja tunne yhtenäisyydestä hävisi yhtä nopeasti kuin tulikin. Uskon, että voin saada sen takaisin pikkuhiljaa, kunhan annan itselleni aikaa jäsentää mitä kaikkea minulle on tapahtunut ja millainen ihminen minusta on tullut.

Se ei vaan ole helppoa, kun siihen suhtautuu suorituksena, asiana, joka pitää ratkaista. On muuten hassua, että usein retoriikkani on sellaista, että minulle vaan tapahtuu asioita, erityisesti toisiin ihmisiin liittyviä, mutta tunne-elämäni sanasto käsittää vain tietoista tekemistä. Ei liene sattumaa.

Päässäni pyörii nyt jotain ystävyyssuhteiden luomiseen tai syntymiseen liittyvää settiä, mutta kirjoitan siitä joku toinen kerta, nyt se on jotenkin liian lähellä.

Kesämaanantait eivät ole työntekoa varten

Tämä on nyt kolmas maanantai, jolloin en tee töitä vaan jotain ihan muuta. Se ei ole välttämättä paha. Ihan samahan se on minä päivänä niitä teen, kun kerta minulle on annettu vapaus valita. Vietin tänään päivän Muuratsalossa satunnaisella porukalla opiskelututtavia ja oli todella hauskaa. Fiilistelimme arkkitehtuuria, valheellista nostalgiaa ja jääkauden luomia jylhiä maisemia. Päivä oli mahtavan kevyt, iloinen ja spontaani. Voimme suositella sekä Railin kahvilaa että puista pöytää, joista kummastakin saimme erittäin hyvää palvelua, vaikkakin täysin toisistaan poikkeavalla tavalla ja poikkeavassa miljöössä.

Pidän Alvar Aallon arkkitehtuurista, pakko se on myöntää. Pidän siitä vaikka olen käynyt niissä minivessoissa, kironnut järjettömiä puuttuvia portaita tai niiden järjetöntä liiallisuutta ja eksynyt täysin epäloogisissa liian kapeissa käytävissä. Aallon taloissa on sekä mahtipontisuutta että maanläheisyyttä ja ne sopivat usein ympäristöihinsä erittäin kauniisti. Pidän myös suurista ikkunoista ja taivutetusta puusta ja tiilistä ja luentosaleista, joissa ei todellakaan näe kaikkialta taululle. Niissä on visiota, harmi vaan, ettei niitä saa käyttää järkevästi. Täytyisihän niitä saada muuttaa nykyisiä käyttötarpeita vastaaviksi, kaipa meiltä asiantuntijoita löytyy niiden visiota kunnioittamaan muutoksia suunnitellessakin.

Jaloissani on nyt rakkoja, koska laitoin uuden hameen, jonka kanssa piti laittaa nätit kengät, jotka eivät todellakaan ole suunnitellut metsäkävelyyn. Hienosti kopisin silokallioilla. Olen koittanut nähdä vaivaa pukeutumiseni eteen, mutta se on tuskallista. Minulla ei ole mitään omaa tyyliä. Haluaisin pukeutua niin, että koen oloni itsevarmaksi ja vaatteeni kertoisivat jotain minusta. Se on vaan helvetin hankalaa, kun ei ole mitään silmää tällaisille asioille ja tuntuu, että kopioin jonkun muun ulkomuotoa. Viihdyin oikeasti kaikista parhaiten joko jakkupuvussa tai farkuissa ja hupparissa. Voisiko niissä olla aina? Paitsi että hameet on kivoja. Miksi niiden kanssa on niin vaikea löytää kivoja paitoja? Vaikeaa on elämä.

Jäin juttelemaan kaverin kanssa vielä päivän päätteeksi ja se oli mukavaa ja vapauttavaakin. Hauskaa, että muillakin on joskus yhtä typeriä ajatuskuvioita ja järkevyyttä laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin ainakin silloin tällöin. Minun pitäisi alkaa ottaa elämä oikeasti rennommin vaikka se tuntuukin melko epäluontevalle. Eikä ehkä pitäisi ruokkia itsessä huonoja piirteitä vaan ilmaista nämä asiat positiivisen kautta. Niin kuin lapsia tai koiria kouluttaessa. Eli aina kun teen jotain hyvin tai mietin jotenkin erityisen kivasti, minun pitäisi palkita siitä itseäni ja kehua itseäni. Jos ostaisi huomenna vaikkapa rasian hyviä pastilleja ja alkaisi toteuttaa tätä strategiaa.

Sunnuntai ja sadetta

Normaalina sunnuntaina minulla olisi tässä vaiheessa pullataikina kohoamassa ja joku koulutyö mielessä, mutta pleikkari auki. Tänään olen ensin päättänyt viettää hedonistisen sänkysunnuntain, sitten kuitenkin lähdin kuitenkin kaupungille shoppailemaan (hame, paita, kosmetiikkaa ja tupla-DVD The Young Ones + Bottom) ja päädyin takaisin sänkyyn vähän levottomampana kuin aamulla. Pullan leipominen on edelleen mielessä, muttei olisi ketään muuta kuin minä syömässä sitä, joten ehkä parempi jättää välistä. Taikinan käsitteleminen on vaan niin rentouttavaa. On todella tyydyttävää tehdä jotain järkevää käsillä, upottaa ne lämpimään ja pehmeään taikinaan ja saada lopputulokseksi rasvaista ja makeaa herkkua. Sen sijaan makaan sängyllä ja katson Ally McBealia.

Asuntoni hyvä puoli on näköala 8. kerroksesta. Tässä maatessa näkee oikeastaan vain puiden latvoja ja taivasta, joka on tänään sateinen ja harmaa. Se ei haittaa, sillä sateinen ja harmaa ilma antaa hyvän mahdollisuuden kokea sateisia ja harmaita tunteita. Ongelma on tietysti taas siinä, että tiedostan tämän asian ja siitä tulee kitchsiä sillä hetkellä, kun kuvittelen itseni olemassa melankolinen sateisena päivänä. Miten ihmiskunta selviää, jos kaikki ajattelevat yhtä paljon kuin minä? Koitan siis olla tekemättä niin ja keskittyä todellisiin, pieniin ja hetkellisiin tunteisiin ja ajatuksiin, ja olla tekemättä tästäkin päivästä liiallista omassa päänsisäisessä maailmassa rypemistä.

Kävin keväällä mindfullnes-kurssin ja olen tutustunut aiemminkin aiheeseen. Olen pitänyt tuollaisia melko hömppinä, mutta ehkäpä niillä onkin enemmän totuuspohjaa kuin kuvittelin. Oman ajattelun tietoinen treenaaminen ja tunteiden hyväksyminen ja sitä kautta käsitteleminen on järkevää. Järkevää, mutta myös rauhoittavaa ja tuntuu tekevän hyvää.

Olin juuri juhannuksen mökillä melko satunnaisessa porukassa, joista tunsin vain yhden. Viihdyin kohtuullisen hyvin ja ymmärsin miten paljon välillä tarvitsee sitä, että voi vaan hengata ja puhua ihan muista asioista kuin yleensä. Tiedän olevani usein seurassa melko nihkeä, mutta olen ehkä mennyt vähän parempaan suuntaan. Tämä kevät on tehnyt hyvää ja on melko vapauttavaa olla ihmisten seurassa ilman takaraivossa painavaa tunnetta siitä, että pitäisi olla jossain muualla, kuten kotona miehelle seurana.

Olen hieman kriiseillyt omassa päässäni ystävyyssuhteistani. Pelkään roikkuvani ihmisissä liikaa ja olevani tukahduttava. Pelko ei ole järin realistinen, mutta huomaan kyllä luovani tyypillisesti sellaisia kaverisuhteita, joissa minä olen se aktiivinen osapuoli ja otan yhteyttä. Se saattaa tietysti johtua siitäkin, että minä vaikutan etäiselle, enkä kannusta ottamaan itseeni yhteyttä. Vaikea sanoa. Eräs tyyppi (kaveri, ystävä?) on saanut minut puhumaan paljon asioista, joista harvoin puhun muuten kuin tietyn etäännyttävän itseironian kautta. Hän myös koskee minua todella helposti, mitä on toisaalta mahtavaa ja toisaalta hieman surullista. Kaipaan tällä hetkellä rentoa läheisyyttä, enkä voi sitä saada. Tiedän, että kyseessä on vieroitusoire parisuhteesta ja se täytyy vain kestää. Tämä tyyppi seurustelee toisen uuden hyvän kaverini kanssa, jonka kanssa olen ollut nyt paljon tekemisissä ja tunnen olevani hieman ylimääräinen, mitä tietyllä tapaa luonnollisesti olenkin. Onneksi kummankin kanssa on helppo puhua ja tilanne on hyvin selvä ja rehellinen, tässä olisi melko traagisen kolmiodraaman aiheet jos alkaisin draamailla. Koitan olla miettimättä liikaa ja nauttia siitä mitä on olemassa, enkä pohtia tapoja saada sitä vituilleen.

Luin tämän blogin alusta lähtien pari iltaa sitten ja nauroin katketakseni itselleni. Järjetöntä myötähäpeää ja todella suurta ihmetystä siitä, että olenko ollut aina tasan tätä samaa. Ilmeisesti, en tunnu muuttuneen yhtään. Ehkä hieman seestynyt ja päässyt pahimmista suorituspaineista opiskelujen ja töiden suhteen, vaikka niiidenkin kanssa tunnistan saman tuskan oletetusta alisuorittamisesta. Kuinkakohan paljon minun pitäisi tehdä ja osata, että olisin itselleni tarpeeksi hyvä? Olen toki välillä kokenut sellaisiakin hetkiä, että olen tehnyt jotain täysillä, esimerkiksi pari kurssia yliopistolla, mutta ne ovat todella harvassa. Kadehdin sellaisia ihmisiä, jotka tuntuvat elävän jotankin enemmän täysillä. En tosin oikeasti usko, että niin tekevät, taitaa olla myytti koko homma.

Uudesta elämästä, joka hämäävällä tavalla muistuttaa vanhaa

Minulla on ollut todella suuri tarve kirjoittaa viime aikoina. Olen viestitellyt facebookissa, kirjoittanut novelleja, näpytellyt konetta töissä ja harkinnut jopa gradun kirjoittamista. Olen todella täynnä sanoja, oikeita keskustelunpätkiä ja kuviteltuja skenaarioita, jotka saavat minut välillä hymyilemään idioottimaisesti itsekseni ja välillä tuntemaan järjetöntä häpeää tai itseinhoa. Ehkäpä tämän blogin henkiinherättäminen auttaisi jollain tavalla saamaan ajatuksiani järjestykseen ja mittasuhteisiin.

Tämä on mitä suurimmissa määrin metapostaus. Olen pitänyt tätä blogia, lähintä vastinettani päiväkirjalle, yli 7 vuotta. En aio selata tätä taaksepäin nyt, sillä en halua lukea millä tyylillä ja miten olen aiemmin kirjoittanut. Harkitsin uuden blogin aloittamista, sillä kirjoittaisin mielelläni ajankohtaisista aiheista ja sellaisista yleisistä asioista, joihin minulla on joku mielipide. Uuden blogin aloittaminen tuntuisi kuitenkin jotenkin valheelliselta. Ihan kuin kieltäisin ne asiat, jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Uskon ajallisen perspektiivin jotenkin antavan toivoa, erityisesti jos minussa näkyisi jonkilaista kehitystä (vaikka se onkin hyvin arvolatautunut sana, voisi tietysti käyttää vain sanaa muutos, mutta se taas kieltäisi toiveeni tulla jollain tapaa paremmaksi). Blogin nimi on nykyään ehkä jo ajastaan jäänyt ja liian rauhallisella tavalla hämmentynyt, mutta toisaalta muistuttaa minua ihan mukavalla tavalla teini-iästä.

Pelkään, että tällainen yksityiseen sielunelämääni keskittyvä vuodattaminen lisää pakonomaista tapaani tarkkailla itseäni ja käytöstäni, ja toisaalta ruokkii joitain ihmisiä häiritsevää ekshibitionistista puoltani. On ollut hämmentävä huomata kuinka pitkälti tunnen olevani olemassa vasta kun sanallistan itseäni ja tunteitani, vaikka ne samalla muuttuvat etäisiksi ja ulkoistetuiksi. Tunnistin itseni tästä Ylen nettisivuilta löytyneestä jutusta. Olen tyypillinen y-sukupolven edustaja, joka luo itseään tietoisesti brändiksi ja jonka minäkuva rakentuu enemmän ulkopuolisille nähtäväksi annettavista asiosta kuin "todellisesta" itseymmärryksestä. Ja jo näiden asioiden kirjoittaminen nähtäville on osa samaa prosessia ja saa minut tuntemaan itseni melko ensinnäkin melko tyhjäksi ja toisaalta neuroottiseksi. Silti nautin siitä. En oikeastaan ole epätyytyväinen tilanteeseen. Minä pidän itsestäni itsetietoisena metatason stressaajana, joka sortuu liian helposti kaksimielisiin vitseihin ja miettii jotain yksittäistä keskustelua monta päivää ja on niin stereotyyppinen 24-vuotias nainen kuin olla voi kehokomplekseineen, romanttisen komedian vakiovarusteisiin kuuluvine kavereineen (galleristi puuttuu) ja liiallisine itseen kohdistuvine odotuksineen. Nyt sitten pitäisi vaan oppia hyväksymään se, että pidän itsestäni tällaisena, enkä ole mitään sen ihmeellisempää kuin ketkään muutkaan normaalit ihmiset.

Tämä kaikkihan siis on lähtenyt siitä, että 1) lähdin edarivaaleihin ehdolle ja pääsin ylioppilaskunnan hallitukseen, jossa sain voimaannuttavia ammatilllisia kokemuksia, 2) täytin 24, jota olen pitänyt aina mielessäni aikuisen ikänä ja 3) varmasti osittain näistä johtuen jätin miehen kuukausi seitsemännen vuosipäivämme jälkeen. Aikamoinen kevät oli luottamustoimineen, työkeikkoineen ja parisuhdekriiseineen. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja pitänyt yhteyttä vanhoihin ja huomaan saaneeni mukavan kaveripiirin pikkuhiljaa ympärilleni. Olen käynyt opettamassa äikkää ja historiaa, ja olen melko varma, että osaisin tehdä sitä työkseni. Olen kuitenkin myös ottanut vastaan työpaikan koposihteerinä, mikä vie minut urallani ihan toiseen suuntaan kuin mihin olen kuvitellut. Minusta tulee elokuussa edunvalvonnan ammattilainen, ainakin tavallaan. Aloitan myös opetustoimen hallinnon opinnot ja voin pätevöityä rehtoriksi. Silti olen sama ihminen, joka aloitti tämän blogin pitämisen lukion alussa ja pohti aivan samoin silloinkin, että kuinka valheellista näistä sanoista tulee heti kun pääsevät kirjoitetuiksi (ja kuinka kammottava ja teennäinen tyyli minulla on kirjoittaa). Ei olisi pitänyt käydä sitä kurssia tunnustuksellisuudesta kirjallisuudessa, se ei auttanut asiaa.

Aion kuitenkin sitkeästi nyt elvyttää tätä bloggaamista, vaikka se tuntuu miten hankalalle. En voi jatkaa tämän vuodattamista pahaa-aavistamattomille tuttavilleni kuten olen tehnyt tähän asti. Järkevämpäähän tämä tietyllä tapaa yksityisin puoli minusta on laittaa nettiin kaikkien luettavaksi. Silloin siitä tulee jotenkin vähemmän yksityistä, vähemmän intiimiä ja samalla vähemmän arvokasta. Ja silloin se ei voi olla myöskään niin painavaa. Muutan tällä siis painavat ajatukseni kivasti kepeiksi. Anteeksi tämä hirvittävä teinifilosofointini, mutta yläasteen opinto-ohjaajani mukaan teini-ikä on koettava, tai se iskee sitten kun on 40 ja ostan moottoripyörän ja jätän miehen ja lapset ja karkaan itä-Eurooppaan. Ehkä nyt on hyvä aika.