Voihan syksy. Kampuksella taas kauniit värit ja ruumiissa pieni vilu, mutta samaan aikaan rauha, jota ei ole kesäisin. On vasta elokuun alku, mutta silti kesä on kiistämättä ohi. Tulen juuri vakkarista ja kuuntelen Pariisin kevään kappaletta Kesäyö. Melankoliaa, kuten odottaa saattaa.
Aloitetaan kuitenkin alusta, eli ajallisesti aikaisemmasta tunnetilasta. Minähän olen ihmisenä ihan mahtava. Siis nyt ollaan päästy taas siihen, että huh huh miten paljon pidänkään itsestäni. Olen hauska, kaunis, ihana, älykäs, sosiaalinen, sopivan riehakas ja hyvä ystävä. Minulla on hyviä ystäviä, kiva kämppä, uusi työpaikka ja varmasti ihan mahtava syksy tulossa. Minä pidän siitä, että olen verbaalisesti lahjakas, hieman rivo, väsyneenä äkäinen, suihkussa liian pitkään, aina ensisijaisesti käytännöllinen ja nopea neulomaan kaulahuivia.
Tänään muodostin sanoiksi ystävälle sitä, mistä olen pitänyt todella paljon tänä kesänä. Minulla ei ole kertaakaan ollut sellaista kuristavaa ahdistuksen ja pelon tunnetta, jota minulla oli välillä ennen. En ole tuntenut, etteivätkö asiat olisi olleet minun hallinnassani tai minun ei olisi turvallista olla kotona. En ole joutunut muuttamaan suunnitelmaa toisen ihmisen tunnetilojen muutoksen takia, tai jättämään jotain minulle tärkeää välistä. Kukaan ei ole huutanut minulle, ei ole syyttänyt minua mistään, ei ole tarvinnut minulta apua tai tuottanut minulle pettymystä.
Minun piti jatkaa tästä siihen, että on ristiriitainen olo siitä, että onko tämäkään hyvä, mutta kun luin juuri kirjoittamani, tulin siihen tulokseen, että on. Ei olekaan ristiriitainen olo, vaan kaikki on hyvin. On takaraivossa piileviä epävarmuuksia ja ihmettelyjä, mutta ne eivät ole oikeasti kyllä kovinkaan tärkeitä. Elämähän on hyvää näin, erityisesti jos antaisin itseni olla miettimättä liikaa. Vau, oivallus oli tämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti