Esikoislapset, erityisesti -tyttäret, ovat usein tunnollisia suorittajia. He ottavat vastuuta ja pitävät huolta muistakin. Heille kehittyy naistenlehdissä niin usein mainittu kiltin tytön syndrooma, joka kai tarkoittaa sitä, että laitetaan toisten tarpeet omien edelle ja kehitetään neurooseja tukahduttamalla omaa tunne-elämää.
Muistan jossain esiteini-iässä pohtineeni tätä, että sain eniten kehuja aina siitä, että minä olin niin itsenäinen ja fiksu ja osasin asiat omatoimisesti. Se voi hyvinkin olla pohja terveemmälle itsetunnolle kuin vaikkapa ulkonäöstä tai koulumenestyksestä kehuminen. Se silti johtaa siihen, että saadakseni niitä kehuja ja samalla itselleni hyvää mieltä, minun on pitänyt olla mahdollisimman itsenäinen ja pikkuvanha. Tässä vaiheessa elämää se hieman alkaa painaa, kun ymmärtää, että sen takia ei ole pyytänyt apua tai tukea silloinkaan kun olisi tarvinnut ja suhtautunut ihmissuhteisiin pyrkien välttämään liiallista sitoutumista, ettei tulisi riippuvaiseksi kenestäkään muusta.
Olen kyllä tiedostanut haluni toimia martyyrimaisesti ja saanut siitä tyydytystä, että minä se vaan jaksan ja suoritan, ja samalla kuitenkin sanonut itselleni, että saanhan minä siitä oikeaakin tyydytystä. (Oikeaa? Onko olemassa oikeaa ja jotenkin valheellista tyydytystä? Mikä ero niillä on? Onko sillä erolla väliä?) Asiat eivät ole aina yksinkertaisia. Ristiriita sen välillä, että koen tärkeäksi suorittaa ja pärjätä itse, mutta toisaalta kaipaan läheisiä ihmissuhteita ja tunnetasolla tärkeitä hyväksytyksi ja hoivatuksi tulemisen kokemuksia aiheuttaa minulle välillä melko suurta kognitiivista dissonanssia (olen tosi pahoillani, en todellakaan osaa ilmaista sitä muuten). Näin keittiöpsykologiaa soveltaen voin tästä helposti päätellä, että tapani etäännyttää itseni johtuu muun muassa tästä ristiriidasta.
Keskustelin tänään erään kanssa aiheesta. Olemme viettäneet aikaa lähiaikoina melko paljon ja se on ollut mukavaa, ja tässä vaiheessa oli järkevä ja mukavakin käydä hieman metakeskustelua ja selventää asioita. Hän sanoi, että huomaa kyllä, että minulla on tapana suhtautua itseeni jonkinlaisena irrallisena luotuna henkilönä. Tämä piirre ei hänen sanojensa mukaan kuitenkaan häntä ainakaan haittaa ja viihtyy silti seurassani, mikä oli mukava kuulla.
Tämä piirre on kuitenkin melko häiritsevä omasta mielestäni, varsinkin tällaisessa elämänvaiheessa, missä mielelläni aloittaisin asioita puhtaalta pöydältä, tutustuisin itseeni jne. Tämä jako luotuun julkiseen persoonaan ja ns. todelliseen minääni haittaa lähinnä silloin kun tiedän itsekin kohtelevani itseäni huonosti. Sitä fiktiivistä minää on paljon helpompi kohdella jonkinlaisena testinä siitä, miten ihmiset reagoivat eri asioihin mitä teen, sanon tai annan ymmärtää.
On toki sellaisiakin hetkiä, kun tunnen olevani yhtenäinen. Harmi, että viimeksi sellainen tilanne oli se kun jätin miehen. Kun kuulin itseni sanovat, että minä en enää jaksa ja aion lähteä mielummin pois, maailma ikään kuin rysähti paikalleen. Yhtäkkiä se olinkin minä, oikeasti minä, joka sanoi ne sanat ja se tilanne oli minun aiheuttamani ja valitsemani. Minä aiheutin niin paljon tuskaa toiselle ihmiselle ottamalla vastuun ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistani. Sillä hetkellä minä en miettinyt miltä tilanne näyttäisi ulkopuolisen silmin (mitä mietin melkeinpä aina) tai mitä siinä tapahtuisi jos se olisi kirja tai elokuva. Itkin yhden illan ystävän luona kun asia oli vihdoin selvä itselleni ja lähdin yhteisestä kodistamme. Itkin niin kovaa, etten jaksanut enää ja oli pakko nauraa. Sen jälkeen en ole itkenyt. Ja tunne yhtenäisyydestä hävisi yhtä nopeasti kuin tulikin. Uskon, että voin saada sen takaisin pikkuhiljaa, kunhan annan itselleni aikaa jäsentää mitä kaikkea minulle on tapahtunut ja millainen ihminen minusta on tullut.
Se ei vaan ole helppoa, kun siihen suhtautuu suorituksena, asiana, joka pitää ratkaista. On muuten hassua, että usein retoriikkani on sellaista, että minulle vaan tapahtuu asioita, erityisesti toisiin ihmisiin liittyviä, mutta tunne-elämäni sanasto käsittää vain tietoista tekemistä. Ei liene sattumaa.
Päässäni pyörii nyt jotain ystävyyssuhteiden luomiseen tai syntymiseen liittyvää settiä, mutta kirjoitan siitä joku toinen kerta, nyt se on jotenkin liian lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti