Minulla on ollut todella suuri tarve kirjoittaa viime aikoina. Olen viestitellyt facebookissa, kirjoittanut novelleja, näpytellyt konetta töissä ja harkinnut jopa gradun kirjoittamista. Olen todella täynnä sanoja, oikeita keskustelunpätkiä ja kuviteltuja skenaarioita, jotka saavat minut välillä hymyilemään idioottimaisesti itsekseni ja välillä tuntemaan järjetöntä häpeää tai itseinhoa. Ehkäpä tämän blogin henkiinherättäminen auttaisi jollain tavalla saamaan ajatuksiani järjestykseen ja mittasuhteisiin.
Tämä on mitä suurimmissa määrin metapostaus. Olen pitänyt tätä blogia, lähintä vastinettani päiväkirjalle, yli 7 vuotta. En aio selata tätä taaksepäin nyt, sillä en halua lukea millä tyylillä ja miten olen aiemmin kirjoittanut. Harkitsin uuden blogin aloittamista, sillä kirjoittaisin mielelläni ajankohtaisista aiheista ja sellaisista yleisistä asioista, joihin minulla on joku mielipide. Uuden blogin aloittaminen tuntuisi kuitenkin jotenkin valheelliselta. Ihan kuin kieltäisin ne asiat, jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Uskon ajallisen perspektiivin jotenkin antavan toivoa, erityisesti jos minussa näkyisi jonkilaista kehitystä (vaikka se onkin hyvin arvolatautunut sana, voisi tietysti käyttää vain sanaa muutos, mutta se taas kieltäisi toiveeni tulla jollain tapaa paremmaksi). Blogin nimi on nykyään ehkä jo ajastaan jäänyt ja liian rauhallisella tavalla hämmentynyt, mutta toisaalta muistuttaa minua ihan mukavalla tavalla teini-iästä.
Pelkään, että tällainen yksityiseen sielunelämääni keskittyvä vuodattaminen lisää pakonomaista tapaani tarkkailla itseäni ja käytöstäni, ja toisaalta ruokkii joitain ihmisiä häiritsevää ekshibitionistista puoltani. On ollut hämmentävä huomata kuinka pitkälti tunnen olevani olemassa vasta kun sanallistan itseäni ja tunteitani, vaikka ne samalla muuttuvat etäisiksi ja ulkoistetuiksi. Tunnistin itseni tästä Ylen nettisivuilta löytyneestä jutusta. Olen tyypillinen y-sukupolven edustaja, joka luo itseään tietoisesti brändiksi ja jonka minäkuva rakentuu enemmän ulkopuolisille nähtäväksi annettavista asiosta kuin "todellisesta" itseymmärryksestä. Ja jo näiden asioiden kirjoittaminen nähtäville on osa samaa prosessia ja saa minut tuntemaan itseni melko ensinnäkin melko tyhjäksi ja toisaalta neuroottiseksi. Silti nautin siitä. En oikeastaan ole epätyytyväinen tilanteeseen. Minä pidän itsestäni itsetietoisena metatason stressaajana, joka sortuu liian helposti kaksimielisiin vitseihin ja miettii jotain yksittäistä keskustelua monta päivää ja on niin stereotyyppinen 24-vuotias nainen kuin olla voi kehokomplekseineen, romanttisen komedian vakiovarusteisiin kuuluvine kavereineen (galleristi puuttuu) ja liiallisine itseen kohdistuvine odotuksineen. Nyt sitten pitäisi vaan oppia hyväksymään se, että pidän itsestäni tällaisena, enkä ole mitään sen ihmeellisempää kuin ketkään muutkaan normaalit ihmiset.
Tämä kaikkihan siis on lähtenyt siitä, että 1) lähdin edarivaaleihin ehdolle ja pääsin ylioppilaskunnan hallitukseen, jossa sain voimaannuttavia ammatilllisia kokemuksia, 2) täytin 24, jota olen pitänyt aina mielessäni aikuisen ikänä ja 3) varmasti osittain näistä johtuen jätin miehen kuukausi seitsemännen vuosipäivämme jälkeen. Aikamoinen kevät oli luottamustoimineen, työkeikkoineen ja parisuhdekriiseineen. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja pitänyt yhteyttä vanhoihin ja huomaan saaneeni mukavan kaveripiirin pikkuhiljaa ympärilleni. Olen käynyt opettamassa äikkää ja historiaa, ja olen melko varma, että osaisin tehdä sitä työkseni. Olen kuitenkin myös ottanut vastaan työpaikan koposihteerinä, mikä vie minut urallani ihan toiseen suuntaan kuin mihin olen kuvitellut. Minusta tulee elokuussa edunvalvonnan ammattilainen, ainakin tavallaan. Aloitan myös opetustoimen hallinnon opinnot ja voin pätevöityä rehtoriksi. Silti olen sama ihminen, joka aloitti tämän blogin pitämisen lukion alussa ja pohti aivan samoin silloinkin, että kuinka valheellista näistä sanoista tulee heti kun pääsevät kirjoitetuiksi (ja kuinka kammottava ja teennäinen tyyli minulla on kirjoittaa). Ei olisi pitänyt käydä sitä kurssia tunnustuksellisuudesta kirjallisuudessa, se ei auttanut asiaa.
Aion kuitenkin sitkeästi nyt elvyttää tätä bloggaamista, vaikka se tuntuu miten hankalalle. En voi jatkaa tämän vuodattamista pahaa-aavistamattomille tuttavilleni kuten olen tehnyt tähän asti. Järkevämpäähän tämä tietyllä tapaa yksityisin puoli minusta on laittaa nettiin kaikkien luettavaksi. Silloin siitä tulee jotenkin vähemmän yksityistä, vähemmän intiimiä ja samalla vähemmän arvokasta. Ja silloin se ei voi olla myöskään niin painavaa. Muutan tällä siis painavat ajatukseni kivasti kepeiksi. Anteeksi tämä hirvittävä teinifilosofointini, mutta yläasteen opinto-ohjaajani mukaan teini-ikä on koettava, tai se iskee sitten kun on 40 ja ostan moottoripyörän ja jätän miehen ja lapset ja karkaan itä-Eurooppaan. Ehkä nyt on hyvä aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti