Hankin toissapäivänä 120 senttisen sängyn ja kadun sitä jo nyt. Sängyn leveys korostaa ikävällä tavalla sitä, miten yksin siinä nukun, vaikka vain yksi yksin nukuttu yö onkin takana...
Olen ärsyyntynyt itseeni. Miksi päädyn/hakeudun tilanteisiin, joissa tiedän saavani vain pahan mielen? Olen aina välillä mystisen itsetuhoinen ihmissuhteissani. Kaava on selvä: hankkiudun tekemisiin ihmisen kanssa, hän alkaa kokea minut hyväksi uskotuksi ja nautti siitä, että minulle voi puhua, pitää minua "älykkäänä ja ihanana ihmisenä", ulottaa heikkona hetkenään luottamuksellisuuden fyysiselle tasolle ja palaa sen jälkeen normaaliin elämäänsä. Oma ajatusketjuni lähinnä menee niin, että koen itseni arvokkaaksi ja hyväksi, kun joku luottaa, vaikka kuormittuisin tai olisin ärsyyntynyt, saan kohtuuttoman paljon iloa siitä, että joku haluaa minua vaikka vain hetkellisesti ja olen todella utelias tietämään miten pitkälle ihmiset menevät. Jälkeenpäin stressaan ja olen liian ankara itselleni. Tällä kertaa olen tosin tyytyväinen siihen, että jätin leikin kesken ennen vakavaa syytä huonolle omalletunnolle. Itsekunnioitus, missä olet?
Ystäväni oli eilen käymässä ja huomautti, miten eri tavalla puhun mies- ja naissuhteistani. Naisista puhe on kuulemma ihastunutta kikattelua, miessuhteeni tilitystä. En ollut ajatellut sitä, mutta ehkäpä se on totta. Naissuhteeni ovat tosin olleet viime aikona huomattavast teoreettisemmalla tasolla, joten stressattavaakaan ei ole ollut. Olen selvästi herkemmin aloitteellinen kevyeen flirttiin naisten kanssa, mutta askel siitä eteenpäin jää ottamatta. Minun, kuten monien muidenkin, helmasynti on päätyä kuuluisalle friend zonelle, sillä siitä eteneminen vaatisi riskin ottamista kohtuullisen varhaisessa vaiheessa, eikä minulla ole pokkaa tehdä niin. Väitän olevani liian vakava. Asioilla on minulle merkitystä, sillä minulla on niistä vain rajallisesti elämänkokemusta, en osaa laittaa niitä kontekstiin. Otan siis itseni liian vakavasti. Toisaalta pidän siitä piirteestä itsessäni. En halua alentaa omaa kokemustani maailmasta ja pidän siitä, että voin puhua tapahtumien taustalla olevista tunteista ja ajatuksista, vaikka tapahtuma itsessään olisi kevyt.
Voisi kuitenkin jossain vaiheessa alkaa olla ottamatta vastuuta toisten ihmisten tekemisistä ja tunteista. Joskus voisin nauttia lievästä moraalittomuudesta ja olla etsimättä taustalta selittäviä tekijöitä. Enhän minä edes ole ollut mitenkään moraaliton, luulen taas itsestäni liikoja. Mitenköhän saisin itseluottamukseni sen verran tasaisemmin jaettua eri elämän osa-alueille, ettei minun tarvitsisi miettiä näitä samoja asioita kerrasta toiseen?
Mutta lopettaakseni positiiviseen sävyyn, voin sanoa nauttineeni viime viikonlopusta Helsingissä tuttavan luona. Hienosti selvisin, vaikka uusia ihmisiä tapasin. Oli todella hauska puhua ihan muista asioista kuin yleensä. Tapasin myös tyypin, joka tarttui viihdyttävän hyvin satunnaisiin heittoihini. Minä sitten niin pidän älykkäistä naisista, vaikka kärsisin alemmuudentunteesta. Olisi ehkä fiksua tehdä irtiottoja usemamminkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti