Tulihan se sieltä viimein. Luin Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan Valoa valoa valoa (joka oli oikein hyvä ja kaunis) ja itkin. En paljon, mutta kuitenkin. Olen helpottunut. En ole koskaan ymmärtänyt väitettä, että itku parantaa oloa, mutta ainakin se lopettaa hetkeksi odotuksen siitä milloin se tulee.
Olen siis kipeänä, kurkkuun sattuu, kuumetta ja samaan aikaan kramppaa mahassa. Kävin juttelemassa työjutuista (alan ehkä kirjoittaa sanomalehden liitteeseen juttuja), töissä ja kirjastossa, mutta väsyin niistä niin pahasti, että päätin pyhittää illan kulttuurille. Kortepohjan kirjasto on muuten edelleenkin aivan mahtava, hyviä kirjoja tarttui mukaan.
Mutta nyt kiertelen. Luin siis kirjan ja koska se oli koskettava, oli helppo mennä mukaan ja itkeä vähän omiakin asioita. Miten minä voin olla ihminen, joka rikkoo lupauksensa ja lähtee pois? Minä olin sanonut ja vakuuttanut, että olen luona, minuun voi luottaa ja minä pidän huolta. Silti minä lähdin. En voi edes kuvitella miten pahan olon olen aiheuttanut. Minä tiesin tekeväni niin enkä silti välttänyt sitä. Olen vastuussa siitä, että toinen ihminen, ihminen, joka luotti minuun, on nyt yksin ja kokee, että hän ei voi luottaa keneenkään, koska minäkin hänet jätin. Enkä saa häntä ymmärtämään miksi niin tein. Enkä saanut häntä aiemmin ymmärtämään, että miten tilanteen olisi voinut välttää.
On tietysti valhetta, että tilanne olisi täysin minun vastuullani. Parisuhde on kahden ihmisen välinen sopimus tai miksi sitä nyt haluaa sanoa, eikä sitä olisi voinut jatkaa tällä tavoin. Olisin voinut itse pahoin, enkä olisi antanut toiselle tilaa olla ja hengittää. Mutta miksi en pystynyt sanomaan niitä ahdistavia asioita aiemmin tai antamaan nyt aikaa niihin reagoimiseen? Miksi juuri se tilanne lopulta sai minut päättämään, että tämän pitää nyt loppua ainakin toistaiseksi?
Voisin sanoa, että syy oli omassa voimaantumisessani. Olin voimieni tunnossa, muuten elämä meni hyvin, mutta kotitilanne ahdisti. Oli kuitenkin myös kyse siitä, etten nähnyt toisella olevan enää annettavaa minulle, vaikka se kuulostaa itsekkäältä. Meidän välillämme ei ehkä koskaan ollut sellaista tajutonta romanttista intohimoa, vaikka sitä halusinkin siinä nähdä. Meidän olemiselle oli arjen jakamista ja lohduttavaa ja ilahduttavaa läsnäoloa, mutta ehkäpä se ei riittänyt minulle. Aiemmin en uskonut, että muunlaista voisi olla. Ja vaikkei voisikaan, ei kai riitojen tarvitse olla niin pahoja ja yksipuolisia. Tilannetta oli saatava paremmaksi ja tuntui, että jopa yksin oleminen on parempi.
Minä viihdyn yksin. Minä viihdyn itseni kanssa. Minä viihdyn omien tapojeni ja rutiinieni kanssa. Minä viihdyn ystävieni ja jopa sukulaisteni kanssa. Minä en kadu hetkeäkään mitä olin miehen kanssa. Olen todella pahoillani miten pahan olon hänelle tällä aiheutin, mutta toivon hänen ymmärtävän miten pahan olon hän minulle aiheutti itsekin. Luultavasti jos olisimme tavanneet johonkin toiseen aikaan, sitten kun hänen päänsä on paremmassa kunnossa, asiat olisivat voineet olla toisin. Jos olisin jatkanut, olisin pikkuhiljaa ajautunut valehtelemaan sekä itselleni että hänelle, ja oma elämäni ja meidän elämämme olisi eriytynyt koko ajan enemmän. En halunnut sitä. Nyt minun pitää tulla toimeen syyllisyyteni kanssa, eikä minun pidä enää ajatella hänen mietteitään, ellei hän halua minun kanssani ystävyyssuhdetta jatkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti