Normaalina sunnuntaina minulla olisi tässä vaiheessa pullataikina kohoamassa ja joku koulutyö mielessä, mutta pleikkari auki. Tänään olen ensin päättänyt viettää hedonistisen sänkysunnuntain, sitten kuitenkin lähdin kuitenkin kaupungille shoppailemaan (hame, paita, kosmetiikkaa ja tupla-DVD The Young Ones + Bottom) ja päädyin takaisin sänkyyn vähän levottomampana kuin aamulla. Pullan leipominen on edelleen mielessä, muttei olisi ketään muuta kuin minä syömässä sitä, joten ehkä parempi jättää välistä. Taikinan käsitteleminen on vaan niin rentouttavaa. On todella tyydyttävää tehdä jotain järkevää käsillä, upottaa ne lämpimään ja pehmeään taikinaan ja saada lopputulokseksi rasvaista ja makeaa herkkua. Sen sijaan makaan sängyllä ja katson Ally McBealia.
Asuntoni hyvä puoli on näköala 8. kerroksesta. Tässä maatessa näkee oikeastaan vain puiden latvoja ja taivasta, joka on tänään sateinen ja harmaa. Se ei haittaa, sillä sateinen ja harmaa ilma antaa hyvän mahdollisuuden kokea sateisia ja harmaita tunteita. Ongelma on tietysti taas siinä, että tiedostan tämän asian ja siitä tulee kitchsiä sillä hetkellä, kun kuvittelen itseni olemassa melankolinen sateisena päivänä. Miten ihmiskunta selviää, jos kaikki ajattelevat yhtä paljon kuin minä? Koitan siis olla tekemättä niin ja keskittyä todellisiin, pieniin ja hetkellisiin tunteisiin ja ajatuksiin, ja olla tekemättä tästäkin päivästä liiallista omassa päänsisäisessä maailmassa rypemistä.
Kävin keväällä mindfullnes-kurssin ja olen tutustunut aiemminkin aiheeseen. Olen pitänyt tuollaisia melko hömppinä, mutta ehkäpä niillä onkin enemmän totuuspohjaa kuin kuvittelin. Oman ajattelun tietoinen treenaaminen ja tunteiden hyväksyminen ja sitä kautta käsitteleminen on järkevää. Järkevää, mutta myös rauhoittavaa ja tuntuu tekevän hyvää.
Olin juuri juhannuksen mökillä melko satunnaisessa porukassa, joista tunsin vain yhden. Viihdyin kohtuullisen hyvin ja ymmärsin miten paljon välillä tarvitsee sitä, että voi vaan hengata ja puhua ihan muista asioista kuin yleensä. Tiedän olevani usein seurassa melko nihkeä, mutta olen ehkä mennyt vähän parempaan suuntaan. Tämä kevät on tehnyt hyvää ja on melko vapauttavaa olla ihmisten seurassa ilman takaraivossa painavaa tunnetta siitä, että pitäisi olla jossain muualla, kuten kotona miehelle seurana.
Olen hieman kriiseillyt omassa päässäni ystävyyssuhteistani. Pelkään roikkuvani ihmisissä liikaa ja olevani tukahduttava. Pelko ei ole järin realistinen, mutta huomaan kyllä luovani tyypillisesti sellaisia kaverisuhteita, joissa minä olen se aktiivinen osapuoli ja otan yhteyttä. Se saattaa tietysti johtua siitäkin, että minä vaikutan etäiselle, enkä kannusta ottamaan itseeni yhteyttä. Vaikea sanoa. Eräs tyyppi (kaveri, ystävä?) on saanut minut puhumaan paljon asioista, joista harvoin puhun muuten kuin tietyn etäännyttävän itseironian kautta. Hän myös koskee minua todella helposti, mitä on toisaalta mahtavaa ja toisaalta hieman surullista. Kaipaan tällä hetkellä rentoa läheisyyttä, enkä voi sitä saada. Tiedän, että kyseessä on vieroitusoire parisuhteesta ja se täytyy vain kestää. Tämä tyyppi seurustelee toisen uuden hyvän kaverini kanssa, jonka kanssa olen ollut nyt paljon tekemisissä ja tunnen olevani hieman ylimääräinen, mitä tietyllä tapaa luonnollisesti olenkin. Onneksi kummankin kanssa on helppo puhua ja tilanne on hyvin selvä ja rehellinen, tässä olisi melko traagisen kolmiodraaman aiheet jos alkaisin draamailla. Koitan olla miettimättä liikaa ja nauttia siitä mitä on olemassa, enkä pohtia tapoja saada sitä vituilleen.
Luin tämän blogin alusta lähtien pari iltaa sitten ja nauroin katketakseni itselleni. Järjetöntä myötähäpeää ja todella suurta ihmetystä siitä, että olenko ollut aina tasan tätä samaa. Ilmeisesti, en tunnu muuttuneen yhtään. Ehkä hieman seestynyt ja päässyt pahimmista suorituspaineista opiskelujen ja töiden suhteen, vaikka niiidenkin kanssa tunnistan saman tuskan oletetusta alisuorittamisesta. Kuinkakohan paljon minun pitäisi tehdä ja osata, että olisin itselleni tarpeeksi hyvä? Olen toki välillä kokenut sellaisiakin hetkiä, että olen tehnyt jotain täysillä, esimerkiksi pari kurssia yliopistolla, mutta ne ovat todella harvassa. Kadehdin sellaisia ihmisiä, jotka tuntuvat elävän jotankin enemmän täysillä. En tosin oikeasti usko, että niin tekevät, taitaa olla myytti koko homma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti