Sacher

Ajattelin kiillottaa omaa kilpeäni ja hemmotella teitä kertomalla ohjeen sacher-kakkuuni, joka on ehkä maailman paras täytekakku. Ohje on Kotilieden Suuresta leivontakirjasta, eli en sentään ole ihan itse kehittänyt

Sacher-kakku

• 130g tummaa suklaata
• 130g tomusokeria (noin 2 1/2 desiä)
• 130g vehnäjauhoja (noin 2 desiä)
• 130g voita
• 100g sokeria (reilu 1dl)
• 7 keltuaista
• 6 valkuaista
• 2tl vanilliinisokeria

Huoneenlämpöinen voi ja tomusokeri hierotaan pehmeäksi vaahdoksi (eli vatkataan vaahdoksi tai mitä siitä tuleekaan). Keltuaiset lisätään yksi kerrallaan ja sen jälkeen sulatettu suklaa.
Vaahdota munanvalkuaiset ja sokeri pehmeäksi vaahdoksi, ei liian kovaksi, ja sekoita taikinaan. Lisää lopuksi varovasti jauhot. Muista siivilöidä jauho ja tomusokeri! Jos pelkäät ettei taikina kohoa, laita pari teelusikallista leivinjauhoa. Paista 175-180 asteessa noin tunti, itse pidän leivinpaperia paistaessa päällä, pitäisi kohota tasaisemmin eikä pinta pala.

Kun kakku on kumottu ja jäähtynyt, tai päivänä ennen tarjoilua leikkaa kakku kahteen tai kolmeen kerrokseen, kostuta millä tykkäät (konjakkivettä, mehua, maitoa, vaniljakastiketta...) ja laita väliin aprikoosimarmeladia (rainbown halpa versio sopii hyvin). Itse laitan väliin joskus myös suklaamoussea, liivatteellista versiota ja annan hyytyä sitten tarjoilupäivään kylmässä.

Oikeaoppinen suklaakuorrute

• 3dl sokeria
• 1,2dl vettä
• 250g tummaa suklaata

Keitä sokeri, vesi ja suklaa, kunnes seos sakenee. Tee välillä pisarakoe, eli pudota pisara seosta kylmään veteen ja kun se jähmettyy palloksi, kuorrute on tarpeeksi sakeaa. Oikeaan kakkuun ei tule kermaa kuorrutteeseen vaikka kakku tarjotaan kerman kanssa, mutta jos vaikka sattuu käymään niin ettei kuorrute menekään sivuille ihan tasaisesti, mikään ei estä laittamasta kermaa sivuille.

Nyt on ollut pitkä tauko

Olen ollut kiireinen töissä, selaan listaa ja deletoin tiettyjä rivejä innokkaasti. Töitä on enää viikko! Olen jaksanut hyvin pyöräillä töihin aamuisin ja iltaisin, nyt jopa se suositeltu liikuntamäärä, eli tunti hikiliikuntaa päivässä tulee täyteen. Aamuisin tosin ei viitsi itseään kovin hikeen pyöräillä, kun töissä ei pääse suihkuun. Tai varmaan jossain pääsisi, mutten tiedä missä.

Hartiat ovatkin sitten alkaneet oireilla. Heräsin pitkästä aikaa päänsärkyyn, en edes muista milloin viimeksi niin olisi käynyt. Ne loppuivat melkein kokonaan akupunktioiden jälkeen. Heräsin vielä pari minuuttia ennen kellon soimista, se on aina masentavaa. En halua herätä klo 5 jotain, vaan ihan kello kuuden puolella. Tänään olen muutenkin todella väsynyt, rivit hyppivät silmissä, vaikka olen mennyt viime iltoina ihan nätisti kymmenen aikoihin nukkumaan. Täytyy käydä siellä YTHS:n terveystarkastuksessa ja kysyä, voiko niiltä saada lähettiin pisteltäväksi uudestaan, kun silloin sanottiin, että pitää uusia, jos tuntuu siltä.

Mies aloittaa koulun seuraavalla viikolla kai ja sai jotain kamerahommia yliopistolta. Olen niin iloinen hänen puolestaan, sillä paikallaan olo ei tee hänelle hyvää. Mikään ei luonnistu häneltä kun tarpeeksi kauan on tekemättä mitään säännöllistä. Riitelimme muuten tuosta parisuhdeblogista ja hautasimme sen jo nyt. Tatu yllättyy aina kirjoitetussa muodossa olevasta kritiikistä, vaikka sen olisi aikaisemmin sanonut ääneen. Surullista, ettemme kykene tuollaiseen yhteiseen projektiin, mutta ehkä perhesopu on tärkeämpää.

On alkanut osaltani vähän kitkaisesti tämä yhdessä asuminen. Olen vähän surullinen kun olen poissa kotoa lopullisesti, mutta miehellä on vähän kuiva kausi möllimisen suhteen, eikä hän tule yht'aikaa nukkumaan kanssani. Orpo olo yksin isossa sängyssä. Toissapäivänä ja eilen kuitenkin juttelimme asioista ja mies söpöilee ja piristää minua. Aamulla löysin pöydältä paperin, jossa hän muistutti parista asiasta ja sen ympärille oli aseteltu esineitä paperinarulla koristeltuina. Asetelmassa oli myös karkkeja, jotka auttoivat päänsärkyyn varmaan enemmän kuin lääke. Ilmeisesti tosiaan oli ollut käsillä tekemisen puutetta CSI:tä katsoessa, oli sen verran nähty vaivaa paperinarun kanssa.

Eilen eräs ystäväni kävi katsomassa kanssani elokuvan ja se oli mukavaa. Tunnelma oli hassu kun mies oli myös paikalla, mutta toisaalta, ei häntä poiskaan voi ajaa. Hän nyt vaan sattuu kuulumaan elämääni ja asuu samassa kämpässä. Ja se on mukavaa. Mutta älkää pelätkö, haluan kyllä omaakin aikaa ystävieni kanssa ihan meillä kotona, kyllä miehelläkin menoja on.

Vielä nelisen tuntia töitä. Jos mies lainaisi autoa, voisin pyöräillä kotiin ja hän sitten hakea minut. Viikonloppuna menemme ehkä baariin eräisiin bileisiin edustustehtäviin, saas nähdä jaksammeko. Nyt taas excelin pariin.

Hei, huomatkaa minut!

Kukaan ei epäillyt, että olen kuollut vaikka pidin välipäivän keskellä viikkoa. Olen hyvin pettynyt ja tunnen itseni yksinäiseksi ja epäsuosituksi.

No mutta ei se mitään, tänään on aikaa blogata. Eilen sain nimittäin uuden homman ja se jatkuu varmaan ainakin jonkin aikaa. Eilen cut-pastesin koko päivän innokkaasti, mutta tänään homma maistuu jo puulle.

Nukuin viime yön kotona viimeistä kertaa. Tänään vien sängyn ja muutkin kamat uuteen asuntoon lopullisesti. Jännittää ja hämmentää. Olen ihan varma, että minulle tulee koti-ikävä heti. Onneksi on sentään palkkapäivä kohta niin ei tarvitse olla ruuatta ja ikävissään.

Käytimme eilen uskomattoman määrän rahaa Citymarkettiin. Ostimme nimittäin digiboksin, trendipippurimyllyn ja lihatiskistä pihvit ja merilohta. Hyvä ruoka tulee kaatamaan taloutemme, sano minun sanoneen. Saimme vieläkin isomman telkkarin miehen veljeltä, joka ei tarvitse sitä enää ja nyt meillä on siis kolme telkkaria, joista olemme maksaneet yhteensä 20e.

Itse asiassa nyt ei kirjoittaminen tänne luonnistu, taidan tehdä listan parisuhdeblogiimme.

Suvantovaihe

Työt seisovat hetken, koska minulla ei ole vielä valtuuksia tehdä mitä minulta halutaan. Luultavasti ne saan, mutta jos en, niin suvantovaihe voi olla aika pitkäkin. Onneksi töitä on enää kaksi viikkoa ja yksi päivä, viimeinen työpäivä pitäisi tehdä sisään tässä pikku hiljaa. Uuden ja uljaan opiskelijaelämäni alkuun on siis vain kaksi viikkoa ja neljä päivää ja palkkapäivään on enää kuusi päivää. On siis monia miellyttäviä odotuksen aiheita.

Minun pitäisi ostaa kalenteri. Ihan oikea aikuisten ihmisten kalenteri. Mieluiten ennen syyskuun kolmatta, että voin merkitä kaikki infoajat siihen. Aion olla aktiivinen ja juosta kaikki infot läpi, jotta ei voida syyttää siitä etten olisi itse edes koittanut etsiä tietoa.

Viime yönä ukosti komeasti. Mies tuli nukkumaan kun se alkoi (oli ottanut oikein koneen irti seinästä) ja heräsin siihen. En saanut enää unta kun sade ropisi juuri oikein suuntautuneen tuulen vuoksi todella kovasti ikkunaan ja salamat olivat kunnioitettavan kokoisia. Unenpöpperöisenä tosin aluksi luulin että pesukoneemme olisi mennyt rikki, mutta onneksi ei sentään. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt noin reippaan ukonilman. Se tuntui ihan uskomattomalle, muistin taas kuinka hauskaa lapsena oli juosta alasti ukkosella pihalla. Valitettavasti en sitä kehdannut tehdä enää, pihapiirissä asuu paljon vanhuksia.

Aion käydä tänään kahdesti ulkona syömässä. Ensimmäisen kerran täällä töissä, perunavelliä, ja toisen kerran jotain nopeaa kaupungilla ennen opiskelijaryhmän ensimmäistä tapaamista. En ottanut Tatun tekemää risottoa tällä kertaa evääksi, kun ainoassa oikean kokoisessa astiassa on väärän astian kansi, eikä se pysy kiinni ja toinen vaihtoehto oli eiliset letut, joiden rasvaprosentti oli kuudenkymmenen tietämillä. Olisin muuten kerrankin tehnyt letut täysmaitoon, kun sitä oli kaapissa. Purkin päiväys oli edelliselle päivällä, mutta ajattelin ettei se päivässä avaamaton maito mene pahaksi. Olin väärässä, se oli ihan möykkyistä ja äklöä. Tästä lähtien meidän kämpässä on pelkästään hyla -maitoa vaikkei mies intolerantti olekaan.

Tulisi aurinkoinen viikonloppu niin pesisimme kaikki lakanat. Ne saisi ulos kuivumaan nimittäin. Mietin vaan, että kun eräissä vanhemmissa lakanoissa on aika epäilyttäviä tahroja, jotka eivät lähde irti, että pitäisikö ne pestä tylysti kloriitilla, eli valkaista. En kyllä jäisi kovasti kaipaamaan niiden vaaleansinistä sairaalafiilistä. En jotenkin kehtaisi laittaa niitä ihmisten ilmoille kuivamaan kun ovat kyllä puhtaita, mutta hieman värjääntyneitä. Naapurit katsovat, että eikö nuoripari osaa edes pyykkiä pestä.

Kävin eilen hakemassa kuivakaapin sisältöä miehen vanhasta kämpästä ja taas ärsyynnyin siihen kuinka paljon siellä on vielä kamaa. Ne ovat vielä kaikkea turhaa, minkä voisi vaan jättää sinne. Siellä pitäisi siivotakin. Seuraava viikonloppu olisi hyvä, jos mies innostuisi nyt vihdoin hakemaan loputkin.

Meillä ei ole mukeja (vink, vinki :)). Meillä on kyllä laseja aika paljon, mutta mukeja vain kolme. Lautasiakin on vain kolme, mutta saatan saada niitä yo-lahjaksi, joten ei stressiä. Siitä tulikin mieleen, että pitää isän kanssa lähteä tietsikkakauppaan.

Meillä on siis tuparit ensimmäinen päivä syyskuuta, aion tehdä vaniljapäärynäboolia, jos saan rahaa yo-lahjaksi. Olette lämpimästi tervetulleita neljästä eteenpäin. Tarjolla voipi hyvinkin olla ylijäänyttä sapuskaa edellisen päivän pippaloista ja iltaa saatetaan jatkaa Rentukassa tai keskustassa. Suunnitelmat muotoutukoot paikan päällä. Soitelkaa, niin saatte sen uuden osoitteen. Lahjoja ei tarvitse tuoda, eiköhän niitä tule sukulaisilta.

Selittelyn makua

Tunnen suurta halua selitellä ja puolustella, vaikkei se oikeastaan olisi tarpeen. Lähetin juuri kaikille opettajille heidän henkilökohtaisen palautteensa ja yleiset löpinät ja teki mieli selitellä kovastikin miksi palaute on juuri tuollaista, miksi se ei tullut aikaisemmin ja että olisi opettajia voinut kehuakin persoonina, mutta koitimme pitäytyä ammatillisella tasolla. En kuitenkaan voinut enää käydä muuttamaan mitään allekirjoitetusta versiosta, joten selittelyt jäivät. (Olin ehkä hieman lapsellinen, enkä lähettänyt mitään kahdelle opettajalle, jotka palautteen kävivät läpi. Hehän ovat sen jo lukeneet, tulkoot yllätyksenä että nyt muutkin ovat). Olisi tosin tehnyt mieli lähettää koko palaute kaikista aineista kaikille, mutta valitsin poliittisesti korrektimman vaihtoehdon.

Olen pakonomainen selittelijä. Aina kun teen jotain, mieleni automaattisesti muodostaa selitykseen. Olin lapsena melkeinpä patologinen valehtelija, sillä en ikinä uskonut että se oikea selitys olisi tarpeeksi hyvä. Koulussa kehitin tätä taitoa ja kykenin usein vastaamaan yhtäkkiä heitettyihin kysymyksiin ainakin jotain ("Mitä te siellä supajatte?" "Mehän siis juuri ihan selvästi keskustelemme tästä Neuvostoliiton armeijareformista, josta äsken puhuit. Minulle jäi hieman epäselväksi kuka sen lopulta pani käytäntöön?"). Koen suurta myötähäpeää ihmisiä kohtaan jotka vain jäätyvät. Vaikka selitykseni ontuvat, saan sentään jotain sanottua. En tiedä mistä se johtuu, vaikeneminen kun on kultaa jne.

Asiasta kolmanteen, mutta minussa on toinenkin hyvin hämmentävä piirre. Minun on vaikea tulla toimeen ikäerojen kanssa. Tämä varmaan juontuu lapsuudesta ja naapurin isommista pojista sekä omasta isosiskon asemastani, mutta minun on vaikea tulla toimeen erityisesti nuorempien ihmisten kanssa. Ne ovat niin pieniä! Hämmennyn aina kun minun pitäisi tehdä jotain vaikkapa veljeni ikäisen kanssa, niillähän ei ole vielä mitään elämänkokemusta (jota minulla siis on vaikka muille jakaa). Pahinta on, että jotkut ikäiseni seurustelevat nuorempien kanssa. Sehän on kuin kehdonryöstöä! Blokkaan tehokkaasti mielestäni seikan, että ihan reippaasti asiat onnistuivat minultakin sen ikäisenä. Kun ajattelen itseäni siskoni iässä, on vaikea uskoa, että olisin ollut sellainen kuin näen siskon ja hänen kaveriensa olevan. Siinä iässä olin (tärkeysjärjestyksessä)

a) lukenut Platonin valtion ja Waltarin Sinuhe egyptiläisen,
b) maistanut viinaa ja
c) tajunnut kiinnostuvani tytöistä.

Olinko jotenkin varhaiskypsä? Vai enkö vain näen siskossani ja sen kavereissa sitä vakavuutta joka minussa oli. Oliko se minussakin kätkettynä samalla tavalla? Luulenko vain että olin jotenkin erilainen?
Sairaalloisen kunnioituksen minua vanhempia ihmisiä kohtaan olen sentään jo saanut karkotettua.

Ai niin, eilen tajusin vihdoin katastrofin! En pääse parturimiehelleni ennen juhlia! Olen käynyt samalla tyypillä viisi vuotta ja nyt joku satunnainen naikkonen koskee päähäni. Harmittaa pirusti. Koska olen aina niin tyylitelty ja kauniissa vaatteissa, on minulle tärkeää, että ainakin tukka on hyvin (sen kuukauden parturin jälkeen, kun se ei vielä ole kasvanut omaamaan kykyä liikkua ja ajatella itse). Olin jo henkisesti valmistautunut siihen, että opiskeluaikana ei ole varaa ainakaan tuohon parturiin, mutta meillä oli parturimiehen kanssa suunnitelma hiuksiani varten. Nyt se uusi ei tiedä yhtään missä mennään ja tekee jonkun väärän kuitenkin. Sitten joudun loppuikäni elämään vääränlaisen yo-kuvan kanssa (opiskelijakorttini kuva on myös aika tyylikäs).

Voi kuinka vaikeaa elämä on! Minun pitäisi myös viedä loput kamani Kortepohjaan viimeistään seuraavalla viikolla. Ehkä koitan jo viikonloppuna. Sateessa pyöräily ei ole kuitenkaan pahinta maailmassa ja haluan mölliä sohvallani iltaisin. Nyt kun mies keksi kuinka tietokoneen saa kiinni telkkariin, voin katsoa leffaa mukavasti.

Kunhan isäni tulisi työmatkaltaan, voisin näyttää tekemääni dokumenttia hänelle ja edetä hommassa. Sitä ennen kuitenkin taidan vaan keskittyä tarkastamaan muotoiluja.

Perjantai mielessäin, jo nyt

Maanantai, viikonpäivien marraskuu.

Viikonloppu meni, lauantaina oli Pellavarock, ihan jees. Parasta oli, että pääesiintyjä, eli viimeinen bändi aloitti jo 19.35 eli pääsimme lähtemään silloin ajamaan kotiin. Näin pitäisi olla kaikkialla! Suomen festarinjärjestäjät, kuulkaa tämä neuvo, pääesiintyjä viimeistään kymmeneltä!

Askartelin sunnuntaina kutsut yo-juhliin sukulaisille. Liimasin punaiselle pahville hopeiset tarrat ja printatut laput ja kirosin kun laput menivät vinoon ja kaikkialla oli liimaa. Koska kirjoitin kuitenkin englanniksi, laitoin etusivulle hienon lainauksen Aristoteleeltä:
"The roots of education are bitter, but the fruit is sweet" ja sama suomeksi, koska sukulaiset eivät ole kieli-ihmisiä. Oli muuten viimeiset kortit mitä askartelen pariin vuoteen.

Kiinnostavinta ja hauskinta kuitenkin oli tavata lukioni psykologian opettaja perjantaina kaupungilla. Hän ei siis edes opettanut minua, mutta IB on pieni, joten tulimme tutuiksi kuitenkin. Oli hauska kuulla näin jälkeenpäin tiettyjä asioita, joita silloin ei kuullut opettajilta ääneen vaikka tavallaan tiesimmekin ne ja oli myös kiinnostava kuulla kuinka kävi tälle palautteelle, jonka annoimme opettajakunnalle luokkana kun koulu loppui. Se ei ikinä mennyt perille kuin parille henkilölle. Tekisi niin mieli tässä vaiheessa printata se ja viedä lyseolle kaikkien opettajien lokeroihin. Minusta aikuisten ihmisten on kestettävä kritiikkiä, varsinkin kun suurin osa niistä asioita on yleisessä tiedossa muutenkin. IB-koordinaattorimme ja ohjaava opettajamme olivat kuitenkin päättäneet, että siitä olisi tullut liian paha mieli, joten he eivät jakaneet sitä asianomaisille opettajille. Minusta tuo on törkeää suoraan sanoen. Meiltä pyydettiin palautetta ja kirjoitimme sen, pyrimme vielä jättämään kaiken henkilökohtaisuuden pois, kertomaan vain opetuksesta. Lähetin meiliä luokkalaisillemme, että onko se enää meidän asiamme kuinka juttu edistyy, lähetetäänkö palaute kaikille opettajille vielä näin jälkeenpäin.

Olen nyt niin väsy koko elämääni, koska maha väsyttää aina kun kipuilee, että taidan koittaa tehdä töitä hetken. Ehkä iltapäivällä lisää juttua.

Perjantai mielessäin eli mieli maassa

Eilisestä jäi vähän paha maku. Olin iloinen ja innostunut siihen asti kun pääsin kotiin ja melkein heti saman tien lähdin miehen kanssa ruokakauppaan. Ostimme aikuisten ihmisten asioita, eli vihanneksia. Minua ärsytti pikkuisen miehen halu tehdä vain vähän ostoksia, itse haluaisin ostaa kaikki viikon ruuat kerralla. Säästimme kuitenkin plussakortin ansiosta 80 snt ostaessamme kahdeksan jogurttia. Kaupasta matka jatkui Fantasiapeleihin (jogurtit unohdimme täysin, ne olivat autossa koko illan), jossa oli Vampire -korttipeli-ilta, johon suostuin lähtemään, koska mies sanoi opettavansa säännöt. Ei opettanut. Istuin huonossa asennossa selkänojattomassa tuolissa lukien melkein kolme tuntia.

Kun peli viimein loppui, Tatu sentään huomasi, että olen allapäin ja osti meille kamalan kallista jäätelöä, missä oli suklaajäätelön seassa vaahtokarkkia, toffeeta ja kalanmuotoisia suklaapaloja. Kun söimme sitä, saimme käskyn käydä kaupassa Tatun veljen puolesta, eli jouduimme kiireessä ajamaan markettiin, josta tarvittavia asioita sai (ja käymme ihan liian usein Tatun veljen puolesta kaupassa, ainakin minun mielestäni. Tatu keskeyttää aina hommansa sen takia). Oli jo hieman piristynyt jäätelöstä ja siitä, että mies lupasi seuraavalla kerralla opettaa ensin säännöt ennen kuin menemme minnekään missä on muita, mutta sitten kun ajoimme minua kotiin, mies suuttui bemarikuskille, joka ensin ohitti normaalivauhdissa ja sitten kun mies näytti keskisormea, painoi jarrut pohjaan moottoritiellä (kuinka lapsellisia miehet ovatkaan ratissa). Minua ärsytti ja kun pääsin kotiin, äiti alkoi marmattaa kun en ole vielä tehnyt kutsukortteja juhliin. Ärsyynnyin äitiin vielä enemmän, kun sille ei olisi kelvannut selitykseksi, että halusin teeskennellä että minulla on lomaa, ja menin ärsyyntyneenä nukkumaan. Nukuin huonosti heräillen ajattelemaan niitä kortteja.

Miksi kerron tämän? Koska mielestäni me ansaitsemme tietää, että muillakin ihmisillä on typeriä päiviä, joissa ei ole varsinaisesti mitään vikaa, mutta kaikki menee silti vähän huonosti. Tänään on sitten pakko ajaa keskustaan pyörällä ja ostaa jotkut korttipohjat ja ehkä jotain koristejuttua. Olen pahoillani, mutta ystäväni aion kutsua vain suullisesti, sillä en muista osoitteitanne, enkä jaksa askarella yhtään korttia enempää kuin on pakko. Kiitoskortit saatte, älkää pelätkö.

Saimme kuin saimmekin sen sohvan, joten on minun käytävä sitä katsomassa, vaikken aikonut tänään mennä Kortepohjaan. Tiedän, että jos menen, en tule kotiin ennen kuin sunnuntaina. Voisimme periaattessa nukkua siinä sohvassa kokeilunilosta, mutta pitäisi ostaa lakana joka sopii siihen. Se nyt toisaalta on ostettava kuitenkin, ehkä ostan sen jo tänään.

Riitelin miehen kanssa irkissä tänään aamulla, oli kanavalla tosin muitakin. Hänen mielestään esim. vakinaisten työntekijöiden irtisanomista pitää helpottaa, minä taas olin eri mieltä (ah, kuika syvällisiä ja tärkeitä asioita. Parasta on, että me uskomme niihin kaikella tällä nuoruuden innolla). Hän syytti, että minulla on "raivostuttavan naiivi näkökanta" kun olen sitä mieltä, että yrityksellä on vastuu työntekijälle hänen antamastaan panoksesta myös silloin kun yrityksellä on suvantovaihe. Vakinainen työ mielestäni tarkoittaa työntekijältä velvoitetta toimia työnantajan hyväksi ja työnantajalla on vastuu käyttää hyväkseen työntekijän osaamista, ei käyttää vain hyväksi. Ihmistä ei voi vaan viskata pois. Täytyy siitä palkita jotenkin että antaa koko panoksensa yritykselle. Määräaikaisella on aina toinen jalka oven raossa. Mies on siis sitä mieltä, että työnantajamaksut ovat liian korkeat ja ihmisiä on liian vaikea irtisanoa. Olemme ottaneet yhteen tästä kerran jos toisenkin, enkä voi ymmärtää kuinka kyvytön mies on ajattelemaan tätä minun puoleltani. Minä kyllä voisin argumentoida, jos pakko, hänen näkökantansa kautta, mutta hän ei ikinä minun.

Onneksi hän sentään tajuaa nykyään olla vaatimatta, että työttömien pitäisi pakolla ottaa vastaan mitä tahansa työtä koulutuksesta huolimatta, koska hänellähän olisi ollut viime keväänä tuolla systeemillä pakko mennä halveksimiinsa "paskaduuneihin". Tai ei halveksimiinsa, hän ei vaan halua puhuakaan vaihtoehdosta, jossa hän tekisi muuta kuin koulutustaan (jota siis ei pahemmin ole) vastaavaa työtä. Minä ajattelin kyllä seuraavaksi kesäksi pyrkiä pikaruokapaikkaan tai vastaavaan, jotta töitä olisi edes joskus talvellakin.

Kuten huomata saattaa, olen väsy ja ärsyyntynyt. Mielialat ovat taas luonnon armoilla, kun en voi syödä aina liuskoja peräkkäin. Voisin lähteä ajoissa ja ostaa ihan yksikseni jäätelön kaupungilla.

Hyvä riffi, paska biisi

Olen pirteä pirteä pirteä ja tänään on hyvä hyvä hyvä päivä! Pyöräilin tänään töihin sen about kymmenen kilometriä ja vielä mainiosti tavoiteaikaan, 35 min, koska en halunnut hikoilla. Heräsin tosin tätä varten kuudelta, mutta ei se mitään, silloin vielä oli tarpeeksi viileä pyöräilyyn. Eilen sain massiivisen päänsäryn kun neljän maissa puuskutin Kortepohjaan, en ikinä opi, etten voi pyöräillä helteessä.

Kuuntelen radiota ja olen niin hyvällä tuulella, että jammailen täällä nurkassa yksikseni huonoille kappaleille. Näin käy aina joskus ja joka kerta häpeän itseäni aivan kuin lapsena kun leikki leluilla, joilla ei olisi enää saanut iän tai muodin takia. Tällä kertaa en kuitenkaan kuuntele emorokkia, joka siis kai pitää minulle edelleen pimentoon jääneen syyn takia kirota alimpaan helvettiin, vaan ihan peruspoppista, mitä Yleisradion ah, niin nuorekas nuorisokanava minulle tarjoilee. Näissä kappaleissa on yllättävän hyviä koukkuja, vaikka ne kokonaisuudessaan ovatkin aikamoista huttua. Tästä tulikin mieleen, että mikä kappale tulee mieleen My Chemical Romacen Teenagers -kappaleen kertosäkeestä? Se on joku vanhempi kappale, jossa on ihan sama kuvio, mutten saa sitä mieleeni. Koko kappale vaikuttaa hämmentävän tutulle, ei kai se ole cover?

Eipä asia minua itse asiassa kiinnosta. Olen liian hyvällä tuulella. Keskittymiskykyni on aina surkea kun olen iloinen tai kovin alamaissa, minulla pitäisi aina olla sellainen perusvitutus, jotta olen tuottava. Toivottavasti perusvitutus ei synny eväänä olevasta miehen tekemästä risotosta. En epäile, etteikö mies olisi tehnyt siitä hyvää, mutta kun meillä on vähän eri käsitys hyvästä. Erityisesti maustamisen suhteen. Olen kuitenkin niin nälkäinen, että söisin mitä vain.

Lauantaipäivä menee Lammilla Pellavarockissa, joka on metalliaiheinen festari Lammilla (älä kysy). Meitä lähtee sinne hyvin pieni porukka, mutta selviämme varmasti. Porukassa vaan ei taida olla ketään toista ajokykyistä, joten vaikkei matka ole pitkä, täytyy varmaan torkkua ennen paluumatkaa. Eipä sielläkään ole mitään kiinnostavia bändejä. Stam1na oli ihan jees aikaisemmin, mutta likainen parketti!? En kykene edes sanomaan siitä mitään. Viisi laukausta päähän on kanssa niin kammottavan rautalangasta väännetty "kannanotto", että pahaa tekee.

Pitkästä aikaa voisin sanoa jotain lukuharrastuksestani. Kesän alussahan päätin, että luen vain kaikkea täysin yhdentekevää, mutta Anne Ricen Lestat vahingoitti mieltäni niin pahasti, että palasin ihan kirjallisuuden pariin. Luin uudestaan Pasi Jääskeläisen kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta (ei kukaan muuten haluaisi kyseistä kirjaa, kirjahyllyjen yhdistämisestä johtuen meillä on niitä kaksi) ja pidin siitä edelleen. Peter Süskindin Parfyymi, joka ilmestyi teattereihin männä vuonna, ei ollut ihan niin hyvä kuin oletin. Kerrankin elokuva oli mielestäni parempi, joskin kirjassa päähenkilö on epämiellyttävämpi. Tällä hetkellä luen Simon Iggsin Rautakalan kaupunkia, jonka olen senkin lukenut aiemmin ja joka teki vaikutuksen. Toivon uudestaan lukemalla keksiväni mikä se vaikutus on ja mistä se johtui.

Viimeisin lukemani kirja on kuitenkin niin paha pahe, etten ajatellut ensin edes kertoa sitä. Jostain syystä olen kiintynyt kyseiseen nuortenkirjasarjaan, vaikka ehkä aloitin lukemisen jo vähän liian vanhana. Löysin sattumalta uusimman osan kirjastosta, kun olin lainaamassa edellistä siskolleni. Kyseessä on siis Louise Rennisonin Georgia Nicolsonin salatut elämät. Ne ovat täysin tavallista englantilaista nuorisohuttua, päiväkirjamuotoon kirjoitettua komediaa, mutta nauroin silti. Samantyyppistä, joskin ehkä vähän "parempilaatuista" kirjallisuutta tekee/teki Sue Townsend ainakin Hadrianus -sarjallaan. Mutta en ota tuonkaan sarjan lukemisesta stressiä, minulla on oikeus lukea näitä, koska jotkut lukevat Harlekiinejä (näissä on sentään kovat kannet).

Harkitsen vakavasti kuntosalikortin hankkimista. Kuusi kuukautta salia ja ohjattuja liikuntatunteja olisi 305e eräässä paikassa, jota harkitsen. Olen kuitenkin skeptinen sen suhteen jaksaisinko käydä salilla, vaikka ryhmäliikkumassa kävisinkin. Tätä täytyy pohtia. Yliopistoliikunnalla vaan on pirusti muitakin ihmisiä, ja firmalla olisi ehkä vähän eri aikoihin mahdollista käydä tunneilla. Ehkä katson jos saan rahaa yo-lahjaksi niin paljon että on varaa ihan oikeasti maksaa tuollainen summa siitä minkä voisi tavoittaa ilmaiseksi lenkkeilemällä ja hyppypomppimalla itsekseen.

Koukussa

Olen vaan kohtuullisen koukussa tähän kirjoittamiseen. Päivittäin vietetty aika tietokoneella tekee minulle pahaa; ennen irkkasin kaikki illat, nykyään bloggaan ja stalkkaan kaikki päivät (siis töiden ohella). Eilen ystäväni soitti ja sanoi, että kirjoitustyylini on kehittynyt, enkä oikeastaan ihmettele, sillä en tiedä milloin olisin kirjoittanut näin paljon ja säännöllisesti elämäni aikana. Tämä voi olla hyväkin, pysympähän vireessä syksyä varten.

Jyväskylän yliopisto tarjoaa paljon kirjoittamiskoulutusta, on jopa erillinen ohjelma aiheesta. Pohdin jossain vaiheessa, että haluaisinko hioa taitojani ohjatusti, voisinhan vaikka kirjoittaa ajatukseni runoiksi tai näytelmiksi. Olen kuitenkin alkanut kallistua sille suunnalle, etten ole tarpeeksi luova luodakseni täysin uutta. Jos olette ikinä lukeneet niitä paria novellia, jotka olen raapinut kasaan kalloni sisäpinnalta, olette ehkä huomanneet, että vaikka olen ilmiömäisen hyvä ja taitava kirjoittaja, sisältö on aika heikkoa. Näen kaunokirjallisuuden metaforana tai vertauksena, kirja välittää jonkin viestin kuviensa kautta, enkä minä ole hyvä piirtämään. Pakinoiden tai vastaavien kirjoittaminen taas on aivan eri juttu. Niissä saa kirjoittaa niin kuin näkee maailman, eikä tarvitse koittaa kätkeä näkemystään mihinkään höpsöön juoneen. Voisin pyrkiä tietokirjailijaksi paljon mielummin kuin kaunokirjailijaksi.

Tämä loogisesti on yksi syy miksi hain opiskelemaan kirjallisuutta. Olen aina lukenut paljon ja nopeasti ja jotkut kirjat ovat jääneet mieleeni ja tyydyttäneet haluni paljon paremmin kuin toiset. Haluan saada selville mikä se on se juju, joka tekee kirjasta niin tenhoavan. Haluan myöskin tietää, että miksi tietty kaava tulee esiin kaikissa maailman myyteissä ja myöhemmin kirjoissa, haluan tietää miksi ihminen saa niin suurta lohtua jumalan kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Ei minulla siis kuitenkaan mitään suuria toiveita ole opetuksen suhteen.

Olen niin satavarma, että petyn kirjallisuuden opiskeluun ja meinaan vetää itseni kiikkuun sen Suomen ison kieliopin kanssa. Elämässäni ei voi mennä kaikki hyvin, en voi uskoa, että ala, jonka valitsin ihan oikeasti olisi oikea. Minähän hei jo kuudennella luokalla sanoin, että minusta tulee äikänope! Sitä ennen halusin olla luokanopettaja, koska ajattelin, että ne saavat opiskella kaikkea, kun en osannut päättää mistä aineesta tykkäisin eniten. Äidinkielenopettajaksi ryhtyminen oli silloin vähän samalla pohjalla, äikänopet saa lukea kaikkia kirjoja kaikilta aloilta ja saavat päättää mitä koulussa luetaan. Minulla kun oli silloin paljon parempia ehdotuksia kuin opella.

Mikäköhän tämä pakkomielteeni koulumaailmaan on? Olenko vain pelokas, enkä tahdo lähteä tuntemattomaan markkinatalouteen, joten päätän jäädä kouluun loppuelämäksi? Enhän edes lopulta tule niin hyvin toimeen koulussa kuin luulen, en saa paljoa ystäviä, enkä loista pahemmin missään aineessa (paitsi äidinkielessä olen ihan hyvä, luonnollisesti). Olisin kyllä luultavasti onnellinen opiskellessani mitä tahansa alaa, kunhan vaan ei tarvitsisi lopulta tehdä niitä töitä. En halua myydä, enkä erityisemmin markkinoida, en saisi kovin suurta tyydytystä jos päivästä toiseen tekisin samaa hommaa käsilläni enkä jaksaisi pitää huolta toisista henk. koht. koko aikaa. Hallinnolliset ammatit kyllä kiehtovat, mutta minulla on sairas harhaluulo siitä, että on parempi ensin hankkia kunnollinen ammatti ja vasta sitten pyrkiä edustamaan palkansaajia. Äidinkielenopettaja ammattina herättää luottamusta ja kuin huomaamattanne äänestätte minut kunnallishallintoon (milläköhän ajalla siellä istuisin. Olisin koulun suositun opettaja kun en ikinä laittaisi koko luokkaa kerralla tekemään kirjoitushommia).

Olen kai vaan koukussa kouluun, niin sairaalta kun se kuulostaakin.

Uu hei, meille muuten saattaa tulla se sohva jo tämän viikon lopulla! Sitten se koti tuntuisi kodille. Tänään aion pyöräillä sinne töistä uudella pyörälläni, eli mummon entisellä, joka oli sitä ennen äitini pyörä. Koitan huomenna aamulla siis ensimmäistä kertaa pyöräillä töihin niin kaukaa.

Nyt töitä, laiska nainen!

Painavaa asiaa (ehkä)

Taas yksi päivä toisten joukossa. En jaksa kaivaa rikkinäisiä kuulokkeitani laukusta, että kuulisin ylex:n aamua, joten palelen vain omassa hiljaisuudessani. Tämän päivän voi erottaa muista sillä, että ajattelin käydä syömässä ruokalassa. Tulin töihin jo vaille seitsemään, enkä jaksanut ottaa niin paljon eväitä mukaan, että selviäisin koko päivän. Siellä olisi joko lohikeittoa, á 3e tai lihapullia 4,3e. Vaikea valinta, mutta taidan ottaa halvemman.

En ole enää yhtään miinuksella työajassa, joten nyt täytyy tehdä pitkiä päiviä ihan vaan jotta saisin vapaata joskus. Joskin pohdin, että olisiko itse asiassa parempi pitää nyt tavallisia työpäiviä, kun ulkona on niin kiva ilma. Jos kärsin pitkää päivää, on vapaapäiväni kuitenkin sateinen ja inhottava kaikin puolin.

Ajattelin blogata tänään jostain vakavasta ja isosta asiasta. Tietysti te lukijat vakuuttuisitte kannastani, ihailisitte kirjoituksen luettuanne kykyäni viiltävään analyysiin ja tarkkaan tulkintaan ja lopulta maailma olisi parempi paikka. Koitin lukea uutisiakin sillä silmällä, että löytäisin jotain kommentoitavaa, mutta päivä on tylsä. Ainut mikä pisti silmään on tämä Madeleine, siis nelivuotias joka katosi hotellihuoneesta. Maailmassa varmasti katoaa nelivuotiaita useita päivässä ja jokainen on vanhemmilleen rakas, mutta silti me kuulemme vain tästä yhdestä tapauksesta, johon jopa kaikkien meidän ah, niin rakastama J.K. Rowling työnsi nenänsä. Nyt on käynyt ilmi, että hotellihuoneessa on verijälkiä, joita on koitettu siivota ja että Madeleine olisikin kuollut siellä tapaturmaisesti (?). Siis mitä? Miten on mahdollista, että vasta nyt löytyy jotain verijälkiä? Missä vanhemmat olivat jos kerta Madeleinen ruumis oli huoneessa kuten uutinen sanoo ainakin pari tuntia säilössä? Vaikka aluksi boikotoin noiden uutisten lukemista ihan vaan sen takia, että ne vievät palstatilaa uutisilta, jotka ihan oikeasti vaikuttavat meihin, on juttua pakko seurata. Kyynisenä ihmisenä odotan, että vanhemmat paljastuvat lapsensa murhaajiksi, tai "vahinkotappajiksi".

J.K. Rowlingin "hyväntekeväisyydestä" tulikin mieleen Oprahin kuuluisa jakso, jossa hän seuraa mitä ihmiset tekevät kun heille annetaan tonni ja käsketään auttaa tuntematonta. Moni ihminen liikuttui varmasti kaikista niistä hyvistä teoista, mutta itse kiristelin hampaitani. Siinä tuli niin ilmi ihmisten (amerikkalaisten) kyvyttömyys nähdä ongelmia. Esim.

• Kaksi naista käyttivät sen rahan yksinhuoltajaäidin make-overiin ja hänen lastensa talvikenkiin. Talvikengät ok, mutta make-over?! Tajuaisin kyllä uudet vaatteet, jotta näyttää hyvälle työhaastattelussa tms. tai vaikka hemmotteluillan ravintolassa kun lapsille on kerrankin hoitaja, mutta ei, useampi satanen käytettiin tuosta rahasta kosmetologiin ja parturiin.
• Eräät lähettivät Irakiin sotilaille paketteja, joissa oli leffoja ja popkornia. Tarvitseeko minun sanoa lisää?
• Yksinhuoltajaäidille annettiin se raha lahjakorttina Toys'r'usiin, jotta lapsilla olisi kivempi joulu. Olisiko ehkä ollut fiksumpaa antaa se kauppaan mistä saa tavaroita joita ihan oikeastikin tarvitaan? Rahasta olisi hyvin riittänyt kivoihin lahjoihin JA uusiin vaatteisiin.

Miksiköhän niitä ei ohjelmassa näytetty, jotka lahjoittivat rahan Punaiselle ristille tai Pelastusarmeijalle? Katsomossa varmasti oli niitäkin, jotka eivät keksineet mitään kyyneitä kirvoittavaa, vaan pohtivat missä raha tulisi varmasti käyttöön. Ovathan tuollaiset ylläluetellutkin asiat hienoja tavallaan, mutta omassa prioriteettilistassa ne ovat aika alhaalla. Jollekin pienelle järjestöllekin tonni on aika iso raha, sillä saisi vaikka lasten iltapäiväkerhoon aika mukavan määrän askartelutarpeita tai pelejä, ellei keksisi huutavampaa tarvetta. (Oli ohjelmassa fiksujakin lahjoituksia; kenkiä vähävaraisille lapsille, vaatteita kodittomille yms.)

Asiaan tavallaan liittyen, voitte moittia kyyniseksi, mutta minä näen kokonaisuuden yksilöä tärkeämpänä. Jossain oli määritelmä hyviksistä ja pahiksista, että pahikset ovat niitä jotka suosiolla uhraavat yhden, jotta kokonaisuus säilyy, mutta hyviksen pelastavat sen yhden laittaen kokonaisuuden likoon. Minä olisin suurimassa osassa tapauksia pahis. Ainakin yhteiskunnallisissa asioissa, vaikken ehkä yksityiselämässä. Se voi tuntua vaikka kuinka pahalle nähdä kerjääviä ihmisiä kadulla, mutta kuljen ohi antamatta mitään, sillä uskon että varani ja energiani tulevat parempaan käyttöön kokonaisuutta parantamalla. Uskon vakaasti siihen, että sitä voi parantaa. En ehkä tällä hetkellä tee niin paljoa asian eteen kun ihminen voisi, mutta teen kuitenkin järjestötyön kautta jotain, eivätkä kaikki tee sitäkään. Jotkut tyydyttävät huonon omatuntonsa vaan ostamalla Reilun kaupan banaaneja, koska uskovat että näin maailma pelastuu, eivätkä ota selvää tapahtuuko niin todellakin (Reilun kaupan kohdalla oikeastaan ei, kuuntele vaikkapa tämä radio-ohjelma). En sano, että kaikkien tulisi elää tietyllä tavalla, koska uskon myös siihen, että jos ihmiset elävät rauhassa ja selvittävät vain oman elämänsä, on sekin poissa koko maailman sotkuista. Itse haluan vaikuttaa ympäristööni, vain vaikka siihen mikä on ihan vaan näköpiirissä.

Puh, tulipas nyt kyyninen ja kukkahattutätiolo yhtä aikaa. Kirjoitan sekavasti, koska olen väsy, mutta antakaa anteeksi. Tämä siitä saa kun koittaa keksimällä keksiä painavaa asiaa sanottavaksi.

Sitten kevyempiin aiheisiin: Minun pitää laihtua. Olen lihonut useamman kilon joulusta ja tunnen itseni sen verran hyvin, että paino on saatava laskusuhdanteeseen, jottei se jämähdä. miehen pitäisi laihtua myös, joten nyt syksyllä tämän pitäisi onnistua helposti, voin alkaa käydä siellä yliopistoliikunnan tunneillakin. Minua pitää sitten kannustaa, jotta jaksan, olen kärttyinen jos en voi syödä aina kun tekee mieli.

Mitäs muuta... Näin unta ekasta koulupäivästä, se oli kivaa muuten, mutta hukkasin laukkuni ja eräs ihminen, josta en kovasti välitä oli jostain syystä siellä myös ja minun oli pakko olla mukava. Odotan oikeasti lapsellisella innolla kuun vaihdetta!

Maanantaiaamuna on kylmä ja ikävä

Maanantaifiilis tosiaankin, ulkona paistaa vihdoin aurinko ja minä palelen täällä koneen ääressä. Joudun rehellisesti puhaltelemaan sormiini etteivät ne jähmety kouristuksen omaisiin asentoihin näppikselle. Pahemmin ei sentään nukuta.

Minulla oli hieno idea hyödyntää suuria vaatehuoneitamme. Pöllin idean bigbrotherista ja eräästä satunnaisesta blogista. Olisin halunnut laittaa miehen videokameran jalustalleen ja nauhoitusvalmiiksi, niin että aina kun olisi kivaa tai vituttaisi, voisi käydä juttelemassa kameralle. Mies ei tietenkään innostunut ajatuksesta, ihan liian vaivalloista ja kallista nauhoineen ja editoimisineen, mutta ehdotti itse blogin pystyyn laittamista. Nyt meillä sitten on avoliittoblogi, jonka löydätte ehkä profiilini kautta tai jostain. Ei mies tosin vielä saanut aikaiseksi sinne mitään kirjoittaa, minä vaan aloitin.

Pitäisi käydä näöntarkastuksessa, silmät taitavat olla muutakin kuin väsyneet. Pitäisi käydä myös keskussa ostamassa kutsukortiaineksia, joihin printtailla.

Ai niin, mies tapasi uuden naishenkilön! Hän oli kavereidensa ja niiden kavereiden kanssa ihan perinteisellä pussikaljalla pitkästä aikaa, lähti vielä ihan ex tempore, ja seuraavana päivänä varmisteli, että on ihan ok, että vaihtoi yhteystietoja porukassa olleen tytön kanssa. Minulle asia tietysti oli ok, siihen asti kun mies itse manasi esiin menneisyyden haamuja ja sanoi, että haluaa tehdä minulle selväksi, ettei tämä tyttö ole mikään nörttityttö#2 (nörttityttö oli se jota mies yritti ollessamme erossa). En ollut edes ajatellut asiaa, ennen kuin hän sanoi sen ääneen ja sitten tietenkin iski paha aavistus. No mutta joo, ei ole mikään iso asia, enkä epäile mitään sen kummempaa, koska tunnen miehen ja tiedän että jostain syystä hän ystävystyy tietynlaisten ihmisten kanssa. Se on vaan hassua, että en olisi edes miettinyt asiaa sen enempää, ellei mies olisi itse vakuutellut niin kovasti.

Juttelimme miehen kanssa minun hyvin vähästä mustasukkaisuudestani ja kysyin häneltä onko hän mustasukkainen minusta. Häntä on edelleen jäänyt kaihertamaan se ainut kerta kun oli jotain muuta, eli juuri ennen kuin palasimme yhteen. Olemme siitäkin puhuneet useampaan kertaan, enkä tiedä voinko sitä mustasukkaisuutta miehestä poistaa. Toivottavasti se ei kuitenkaan häntä pahasti kaiverra.

Nyt iski paha väsy, taidan tuijottaa hetken vaan ruutua ja palella.

Uudessa asunnossa

Tämä ruutu on aivan liian kirkas. Bloggaan ensimmäistä kertaa uudessa asunnossa, yksin ja kauheassa päänsäryssä. Olin kolmesta tähän asti töissä, seisten koko päivän ja hartiani ja oikean ravinnon puute saivat minut ihanan väsyksi, voin vaan kohta kaatua sänkyyn ja koomata kylmässä makuuhuoneessa hyvällä omatunnolla. Sain kuitenkin ihan kivan rahan kahdesta vajaasta päivästä, reilusti yli oma osani pakastimesta.

Ovelana tyttötä ratkaisin sohvan puutteen kasaamalla edelleen säilytyskasseissaan olevista uudesta peitosta ja päiväpeitosta pienen pesän telkkaria vastapäätä. Taidan vetäytyä takaisin sinne ja odottaa miestä kotiin, se kai aikoi tuoda thairuokaa mukanaan. Ei vaan tee yhtään mieli pikaruuan keskellä päivän viettäneenä ja sämpylöitä metvurstilla täyttäneenä, mutta haluan seuraa ennen nukkumaanmenoa.

Ninninnii

Uskomatonta, teen kahta työtä samana päivänä. Millä hetkellä tahansa eno voi soittaa ja hälyttää avuksi sinne huoltsikalle, mutta ajattelin olla siihen asti oikeissa töissä, etteivät tunnit mene pahasti miinukselle. Jostain syystä juuri nämä työpäivän alut ja loput ovat kaikista tuottavampia, niiden aikana teenkin eniten hommaa, vaikka yht'aikaa tarkistan meilit ja luen uutiset.

Saimme eilen kasattua hyllyt, eli nyt kyse on vaan asioiden paikalleen asettelusta. Hyllyjen kasaaminen rassasi selvästi miehen mieltä, koko ajan olin tiellä, tai nostin väärin, mutta olemme kehittyneet, sillä emme riidelleet. Hyllyt eivät kyllä kestä enää uutta muuttoa. Niihin on joku fiksu ruotsalainen insinööri suunnitellut nauloilla kiinnitettävät takalevyt, jotka on pakko irroittaa aina muutossa, joten takalevyt ovat sen näköisetkin, että niistä on revitty nauloja useampaan kertaan.

Olisi todellakin ollut hyvä idea pestä matot ennen muuttoa. Ne ovat niin paskaiset suoraan sanoen, että ärsyttää. Mutta jos tässä nyt vihdoin alkaisi olla paremmat ilmat, niin voisi käydä mattolaiturilla ja tuoda talon pihaan kuivumaan.

Ihottuma on mystinen juttu. Tänään se ei ole ollenkaan niin paha kuin eilen, joskin aamulla laitoin keskivahvaa steroidivoidettani.

Tänään on lyhyiden kappaleiden päivä.

Tänään koittaisin päästä nukkumaan uuteen kotiin, jos vaan mahdollista. Olisi myös rapujuhlat sukulaisissa, mutta en välttämättä ehdi sieltä töistä. Miehellä taas ei ole puhtaita vaatteita, niin veikkaan ettei sekään ole innostunut. Minusta on omituista, ettei hän pidä ravuista. Hänen mielestään on typerää nähdä niin suuri vaiva niin vähän ruuan takia, ja kai hän pelkää näyttävänsä typerälle kuoriessaan niitä, vaikka olen selittänyt, että jokaisella saa olla oma tyyli.

Olen ihan innoissani elämästäni. Voisinkin listata tässä puuskassa kaikki esineet mitä haluan kotiini, mutta joita ei ole:

• suihkuverho
• Sellainen pieni lautanen-ja-pidike, mihin laitetaan kauha kattilasta, ettei pöytä likaannu
• keittiönkaappien paperit
• viltti
• koristetyynyt
• taulu olohuoneeseen
• peili makuuhuoneeseen (ja ehkä eteiseen)
• avaimenripustusjuttu eteiseen
• sellainen stopperi olohuoneen oveen, että se pysyy auki
• jonkinlainen maustekori/teline. Mausteita on pakko pitää kaapissa, mutta olisi kivempi jos niille olisi joku yhteinen sijoituspaikka
• (nätti ruokapöytä, miehen ostama on ruma kuin mikä)
• kattolamppu keittiöön
• jossain vaiheessa lipasto pienille vaatteille makuuhuoneeseen, mutta se ei ole pakollinen
• verhot
• pakastin

Ei minulla ehkä muuta... Parasta on, että kun katsoo listaa ja tietää, että kaiken voi jossain vaiheessa hankkia. Mikään ei ole mahdottoman kallista tai omituista.

Kämppässämme muuten on Elisan netti, en tiedä muistinko sanoa siitä. Uudesta firmasta soitetaan sitten kun se on kytketty, mutta toivottavasti aloittavat laskutuksenkin vasta sitten. Lähettääköhön Elisa meille laskua, vaikka se liittymä ei ole meidän, vaan luultavasti vaan jäänne edellisiltä asiakkailta? Emme kyllä suostu maksamaan, kun emme sitä ole tilanneet.

Ajatus pomppii nyt siihen malliin, että palaan internetin ihmemaailmaan luultavasti vasta maanantaina.

Suunnitelmallisuus kunniaan!

Se ei nimittäin eilen ollut edes esityslistalla. Olin pyytänyt ja perustellut moneen kertaan, että ennen muuttoa kaikki pitäisi olla pestynä, siis vaatteet, matot ja astiat, niin että voisimme viedä niitä mahdollisimman helposti kasoissa, kun ei ole tarpeeksi muuttolaatikkoja. Voitte arvata, ettei mitään oltu pesty. Olin myös varautunut tähän ja pyysin että voisiko sen muuton ajaksi laittaa ensimmäiset pesukoneelliset tulemaan jo aamusta, mutta ei, aamulla miehellä kai oli parempaa tekemistä (olen ilkeä, tiedän että koko päivän mies purki ja laittoi kamojaan, mutta silti ärrh).

Meitä oli minä ja mies ja kolme poikaa, Touran, Polo ja meidän auto, emmekä silti saaneet kaikkia miehen tavaroita sinne. Miten niin pieneen kämppään mahtuu niin paljon tavaraa? Miehellä on kaikkea; erilaisia lehtiä, joita säilytetään, kirjoja, cd- ja dvd-levyjä, pikku-ukkoja ja niiden maisemia, softausaseita, hapkidopuku, kolme pöytätietokonetta, neljä näyttöä, läppäri, kameroita, piirrustusvehkeitä ja kolmenkymmenen litran sammioita täynnä kotiviiniä. Puhumattakaan siitä isosta hyllyköstä ja työpöydästä. Koin itseni mitättömäksi ja riittämättömäksi sen tavarapaljouden keskellä. Mitä minun mukanani muuttaa? Taulu, sänky, kirjoja, leffoja ja vaatteita. Parit lakanat ja vähän astioita. Taulua ja sänkyä lukuunottamatta kaikki muu mahtuu kahteen pahvilaatikkoon. Tunnenkohan tuota asuntoa kodiksi, kun omat tavarani hukkuvat sinne miehen tavaroiden sekaan?

Onhan siellä sitten tietysti meidän sohva ja meidän pesukone ja meidän eteisen pöytä. Ja myöhemmin sinne tulevat meidän verhot ja toivottavasti meidän matot ja ruokapöytä. Ja meidän paperit keittiönkaappeihin.

Ärsyttää vaan kun tämä kesä on niin sateinen, tosiaan harmittaa ajatus pyöräilystä töihin sateessa joka aamu. Mutta toisaalta haluaisin muuttaa saman tien sinne asuntoon kokonaan, koska muuten mies saa etulyöntiaseman, ehtii laittaa jo kaiken niin kuin Hän haluaa, enkä tunne olevani kotona, vaan Hänen kotonaan. Olisin siksi halunnut muuttaa sellaisena viikonloppuna, että minullakin on aikaa, jotta tekisimme yhdessä kodin. Nyt olen päivät töissä, enkä voi olla siellä kun mies puuhaa. Hän nukkui ensimmäisen yönsä siellä yksin, niin ei ollut edellisessä kämpässä, minä olin siellä alusta lähtien.

En ole tarvinnut kortisonia kuin satunnaisesti koulun loppumisen jälkeen, siihen kun loppui myös pahin stressi. Kärsin siis atooppisesta ihosta, joka pahenee stressistä. Onneksi se ei oirehdi kovin näkyvästi, kaulasta ja ranteista sen joskus näkee.

Nyt parin päivän aikana se on kuitenkin leimahtanut potenssiin kymmenen. Tuntuu erityisen pahalle, koska pitkään se oli aika oireeton, nyt se on taas yht'äkkiä sama kuin kouluaikaan. Se alkoi salakavalasti pienistä kuivista kohdista ranteiden sisäsyrjällä ja nyt sitten kutittaa koko kehoa. Olen niin väsynyt, että vaan ohimennen huomion missä raapimista kaivattaisiin juuri nyt ja tunnen itseni lehmäksi, joka hätistelee hännällään laiskasti kärpäsiä kun ohimennen raapaisen polvitaivetta tai lapaluuta. Tekisi mieli ottaa paita pois, mutta töissä se ei käy päinsä. Ilman ritsikoita tosin voisi kokeilla. Vielä en näytä kovin pahalle, vain toinen sääri on rikki ja maha punatäpläinen, eikä niitä tarvitse näyttää. Olisi vaan ollut kiva olla nätti uuteen asuntoon, vaikka se kuulostaakin lapselliselle.

Keksin toisenkin asian mitä haluaisin tuparilahjaksi, mutten muista enää mitä se oli. Koristetyynyjä täytyy meidän jossain vaiheessa hankkia. Aijoo, kukkia, erityisesti ruukuissa, saa tuoda. Meillä kuitenkin on lasitettu parveke. Mutta siis en odota lahjoja, emmekä sen takia pidä tupareita. Rahaa ei ole meillä kellään liikaa, joten mukavampaa on jos tulette joskus käymään maitopurkin kanssa, niin saadaan lettuja.

Suunnittelin, että voisimme juhlia syyskuun ensimmäinen päivä. Minulla on yo-juhlat sitä edellisenä päivänä, joten saisimme sieltä rääppiäiset ja voisi siis samalla juhlistaa lakkiani, opiskelupaikkaani ja asuntoa.

Nyt täytyy jatkaa töitä.

Teinpä minäkin

Typerää kun vartalonmallia ei voi muokata. Ei siitä ihan näköistä tullut.

Muuttopäivä

...Yksi monista. Tänään mies koittaa saada kämpältään mahdollisimman paljon uuteen asuntoon, pari kaveria sillä varmaan on kaverina. Itse teen taas pidemmän päivän niin pääsen vasta illemmalla toteamaan tuhot. Operaatio on ärsyttävä, sillä on nopeampi kantaa kamat kuin ajaa autolla, sillä kun joutuu tekemään hirvittävän lenkin Kortepohjan kävelykeskustan ympäri. Kottikärry olisi hyvä vaihtoehto, mutta eipä sellaista satu olemaan käsillä.

Ihoni on huonona, kutittaa ja kuivaa. Stressi näkyy siis ulospäin iholta vaikkei ehkä muuten. Voisipa pikakelata tämän kuun loppuun ja nollata yo-juhlinnalla ennen opiskeluja.

Eilen oli oikeasti ihanaa aikaa kahdestaan vaikka aluksi näytti pahalle, pitkästä aikaa kumpikin oli virkeä ja juteltiin jutuista rauhassa. Sovittiin, ettei riidellä vaikka muutto rasittaa.

Tänään ei juttu luista, käsi on kipeä töistä, olen ollut oikeasti ahkera tänään. Miten tuntuu joka päivä nykyään olevan plääh -olo? Odotan vaan että pääsen nukkumaan uuteen asuntoon parisänkyyn. Siihen voi mennä aikaa tosin, kun sataa joka päivä ei innosta viedä kamoja sinne kun joutuisi pyöräilemään sateessa töihin. Kotoa pääsee äidin ja isän kyydillä. Olisi kiva ottaa mopo muutossa mukaan täksi kuuksi, mutta sille ei olisi mitään suojaa, niin ei oikein voi.

Ei luista ajatus, ei.