Ei, minulla ei ole perinteistä jouluahdistusta, mikä tapaa talossa ja puutarhassa, vaan ihan yleinen vain.
Siis minähän elän parisuhteessa, right? Ja haluan tehdä niin koska, noh, enhän muuten olisi ottanut Häntä takaisin.
Hän ei pidä ihmisjoukoista. Hän suuttuu niin inhottavalla tavalla, etten edes usko korviani. Hän vihaa ihmisiä. Argh! En osaa sanoa sitä mitä tarkoitan. Me olemme perustavalla tavalla erilaisia ja pelkään, että joskus 45-vuotiaana tajuan lukiessani Sofian Sohvaa Iltalehdestä, että minullakin on mahdollisuus johonkin muuhun. Tämä suuttuminen on nyt se suurin ongelma. Hän oikeasti suuttuu ihan uskomattoman kovasti, rajusti ja tylysti. Pelkään, että jos sanon takaisin kun Hän loukkaa minua tai syyttää jostain ilman syytä (sitä ei onneksi käy yleensä), jos huudan kunnolla, niin Hän ei pyydäkään anteeksi, ei ilmaannu ovelle ruusujen kanssa.
Ja sitten tämä yhteenmuuttaminen. Jos haluamme halvan kämpän kun minustakin tulee opiskelija, niin olisi hakemus laitettava nyt. Nyt, kaiken sen jälkeen mitä on tapahtunut. En minä osaa tehdä fiksuja päätöksiä nyt! Hyvä, kun edes luotan uudelleen.
Olen koittanut katsoa asioita ulkopuolisen silmin ja miettiä mitä haluan elämältä. Ja tietysti kun katson ja analysoin tarkkaan, huomaan miljoona ärsyttävää asiaa, jotka eivät ärsyttäneet ennen. Kämppä on uskomattoman sekainen ja likainen, Hän ei suostu nukkumaan tietyssä asennossa, jättää vessan lattian kuivaamatta, riitelee, ei uusi reseptejään... Ja sitten tulee se yksi katse mikä saa hymyilemään ja hellimään.
En ole tehnyt oikeita asioita, olen lusmunnut, enkä pääse läpi lukiota, jos en tee niitä. Ahdistaa sekin. Ja tiedän kuinka Häntä ahdistaa, mutta silti odottaisin häneltä aikuisempaa toimintaa kun tuikkuilu.
Mutta hei, valitin aikaisemmin EE:stä, sain PJA:lta 28/30 pistettä. Jippii! Ja kirjallisuuden pääsykoekirja on Sinisalon uusin, luin sen yhdeltä istumalta, kun sain sen joululahjaksi.
Hei, moikataan kun tavataan (jos näen teidät, en jaksa pestä silmälaseja).
keskiviikkona, joulukuuta 27, 2006
sunnuntai, joulukuuta 10, 2006
No nyt todellakin on hämyä
Juuri luen irkistä aivan ihmeellistä draamaa, jonka eräs henkilö saa aikaan tahallaan. Tämä sai minut suuren ihmetyksen ja kauhistuksen valtaan. Miksi jotkut ihmiset eivät luovuta ja anna olla? Eihän se ole kivaa, että joku ihminen etääntyy, mutta ei se ainakaan korjaannu sillä että on rasittava. Minne ovat hävinneet peruskäytöstavat?
Tämä on aihe josta voisin kirjoittaa vaikka sen 4000 sanaa. Ei ole kohteliasta riepotella yksityisiä asioita yleisellä foorumilla, on se foorumi sitten netti, irc tai vaikka koulun käytävä. Tunnette minut ja tiedätte mitä puhun, ja se osaltaan on tuon viivan tuollapuolen, mutta esimerkiksi kun erosimme, en irkissä puhunut kummankin tutuille yleisessä keskustelussa ties mitä paskaa (tein sen sentään kasvotusten ja pienissä erissä).
Muutenkin hyvät tavat unohtuvat turhan usein. Olipa kerran eräät synttärijuhlat, jonne suurin osa osaanottajista oli nörttipoikia. Eivätpä näköjään poikien äidit olleet muistaneet kertoa, että ensinnäkin on kohteliasta kertoa tuleeko vaiko ei, ja on myös kohteliasta ainakin kysyä, että tarvitseeko jotain tuoda. Kaikille oli kuitenkin tiedossa juhlan luonne, eikä minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tulla paikalle ilman edes sitä perinteistä Fazerin sinistä. Itse koitan aina varsinkin hieman vieraamman luo mennessä aina viedä tuliaisia, se on vaan kohteliasta.
Ja jos joku tulee käymään, koitan myös aina tarjota jotain. Juuri kyseisiin synttäribileisiin olin leiponut kakun ja tehnyt koktailtikkuja. Sain kehuja, ja eräs vieraista sanoi, että hänen mielestään oli ihan ihmeellistä, että jotain tarjottiin. Yleensä kuulemma ei ollut kuin korkeintaan sipsejä, jos niitäkään.
Mihin onkaan tämä maailma menossa?!
Mutta nyt muihin aiheisiin. Äidinkielen oral presentation (15% loppuarvosanasta tai jotain sinne päin) oli viime viikolla. Aiheena kertojavalinnan merkitys ja lapsikertojan fokalisaation rakentuminen teoksissa Ilonen talo ja Veljeni Sebastian.
Heitin esitelmän kokoon todella nopeasti ja huolimattomasta, en edes harjoitellut. Odotin hyviä pisteitä, mutten kuitenkaan ihan tätä. Sain täydet pisteet.
Ihan uskomatonta, sillä toinen tyttö, joka sai täydet, oli valmistellut sen todella hyvin, stressasi hirveästi ja oli nähnyt kamalasti vaivaa. Minä vain edellisenä iltana kirjoitin koneella tukisanalistaa ja päätin tarkan aiheen, tai ainakin sanamuodon vasta samana päivänä. Keskityin siihen, että kuulostan vakuuttavalle ja se kai riitti. Maailma on epäreilu, mutta kerrankin olen sillä puolella, joka hyötyy siitä.
Nyt pitäisi lukea ja laskea matriiseja, mutta taidan syödä joulutortun ja pelata hetken. Olkaa kiltisti.
Tämä on aihe josta voisin kirjoittaa vaikka sen 4000 sanaa. Ei ole kohteliasta riepotella yksityisiä asioita yleisellä foorumilla, on se foorumi sitten netti, irc tai vaikka koulun käytävä. Tunnette minut ja tiedätte mitä puhun, ja se osaltaan on tuon viivan tuollapuolen, mutta esimerkiksi kun erosimme, en irkissä puhunut kummankin tutuille yleisessä keskustelussa ties mitä paskaa (tein sen sentään kasvotusten ja pienissä erissä).
Muutenkin hyvät tavat unohtuvat turhan usein. Olipa kerran eräät synttärijuhlat, jonne suurin osa osaanottajista oli nörttipoikia. Eivätpä näköjään poikien äidit olleet muistaneet kertoa, että ensinnäkin on kohteliasta kertoa tuleeko vaiko ei, ja on myös kohteliasta ainakin kysyä, että tarvitseeko jotain tuoda. Kaikille oli kuitenkin tiedossa juhlan luonne, eikä minulle ainakaan olisi tullut mieleenkään tulla paikalle ilman edes sitä perinteistä Fazerin sinistä. Itse koitan aina varsinkin hieman vieraamman luo mennessä aina viedä tuliaisia, se on vaan kohteliasta.
Ja jos joku tulee käymään, koitan myös aina tarjota jotain. Juuri kyseisiin synttäribileisiin olin leiponut kakun ja tehnyt koktailtikkuja. Sain kehuja, ja eräs vieraista sanoi, että hänen mielestään oli ihan ihmeellistä, että jotain tarjottiin. Yleensä kuulemma ei ollut kuin korkeintaan sipsejä, jos niitäkään.
Mihin onkaan tämä maailma menossa?!
Mutta nyt muihin aiheisiin. Äidinkielen oral presentation (15% loppuarvosanasta tai jotain sinne päin) oli viime viikolla. Aiheena kertojavalinnan merkitys ja lapsikertojan fokalisaation rakentuminen teoksissa Ilonen talo ja Veljeni Sebastian.
Heitin esitelmän kokoon todella nopeasti ja huolimattomasta, en edes harjoitellut. Odotin hyviä pisteitä, mutten kuitenkaan ihan tätä. Sain täydet pisteet.
Ihan uskomatonta, sillä toinen tyttö, joka sai täydet, oli valmistellut sen todella hyvin, stressasi hirveästi ja oli nähnyt kamalasti vaivaa. Minä vain edellisenä iltana kirjoitin koneella tukisanalistaa ja päätin tarkan aiheen, tai ainakin sanamuodon vasta samana päivänä. Keskityin siihen, että kuulostan vakuuttavalle ja se kai riitti. Maailma on epäreilu, mutta kerrankin olen sillä puolella, joka hyötyy siitä.
Nyt pitäisi lukea ja laskea matriiseja, mutta taidan syödä joulutortun ja pelata hetken. Olkaa kiltisti.
torstaina, marraskuuta 09, 2006
Paljon lyhyessä ajassa
Olen taas parisuhteellinen.
Olen, olen, olen, olen varmasti olen.
Ja saman pojan kanssa.
Te ette ymmärrä. Paheksutte minua kovasti, tiedän sen, mutta Hän aloitti!
No kerrotaan vähän lisää, kuitenkin haluatte (mitä minä puhun, ettehän te edes lue tätä).
Eräänä lauantaina pari viikkoa sitten minulla oli elämäni ensimmäinen irtoseksikokemus (tai kaksi, tilanne oli hämmetävä). No joo, oli ihan kivaa, kiva että olin kiva, mutta ei ehkä ihan minun juttuni. Sain kehuja, jej.
Menin koneelle, kerroin asiasta Hänelle ja Hänpä sitten ilmoitti, että katuu eroa ihan helvetisti. Mitä tuohon voi vastata?!
Että Hän on yksi vitun paska, joka ei tee minulle kuin pahaa ja sietäisi kuolla? Tein fiksut ja ajoin Hänen luokseen sanomaan juuri tuon. Itkin vähäsen ja häntäkin itketti ja sovimme. Laitoin ehtoja:
Olen, olen, olen, olen varmasti olen.
Ja saman pojan kanssa.
Te ette ymmärrä. Paheksutte minua kovasti, tiedän sen, mutta Hän aloitti!
No kerrotaan vähän lisää, kuitenkin haluatte (mitä minä puhun, ettehän te edes lue tätä).
Eräänä lauantaina pari viikkoa sitten minulla oli elämäni ensimmäinen irtoseksikokemus (tai kaksi, tilanne oli hämmetävä). No joo, oli ihan kivaa, kiva että olin kiva, mutta ei ehkä ihan minun juttuni. Sain kehuja, jej.
Menin koneelle, kerroin asiasta Hänelle ja Hänpä sitten ilmoitti, että katuu eroa ihan helvetisti. Mitä tuohon voi vastata?!
Että Hän on yksi vitun paska, joka ei tee minulle kuin pahaa ja sietäisi kuolla? Tein fiksut ja ajoin Hänen luokseen sanomaan juuri tuon. Itkin vähäsen ja häntäkin itketti ja sovimme. Laitoin ehtoja:
- Hänen pitää puhua asioista
- En enää ikinä joudu kuuntelemaan yhtään kappaletta Impaled Nazarethilta
- Hän siivoaa ja huolehtii itse sellaisista asioista
- Hän tapaa ystäviäni ja vietämme yhdessä myös sellaista sosiaalista aikaa
- WoW loppuu
Viimeisin kohta ei tule toteutumaan, eivätkö muutakaan luultavasti pidemmän päälle, mutta sellaista se on. Hän kuitenkin yrittää nyt.
Mutta puhutaan minusta nyt, ei Hänestä! Miltä minusta tuntuu?
Pelottaa ihan pirusti.
torstaina, lokakuuta 19, 2006
Sukupuolineutraali(ko)
Olet sukupuolineutraali eli sukupuolisesti sitoutumaton. Et pidä meteliä sukupuolesta, etkä tuo omaa sukupuoltasi mitenkään erityisesti esille. Persoonaasi ei hallitse eikä määritä vahvasti sen enempää mieheys kuin naiseuskaan. Olet sukupuolisuuden suhteen tasapainoinen. Sukupuoleen liittyvässä itseilmaisussa olet melko pidättyväinen - jopa sukupuolipihtailija. Tiedostat sukupuolijärjestelmän olemassaolon ja otat siihen mielellään etäisyyttä ja toimit yksilöllisesti, etkä sukupuolimäärittyneesti. Olet nainen. Sinulla on hiukan naisellisia persoonallisuuden piirteitä ja toiminnan tyylejä. Persoonassasi on ripaus naisellisuutta mutta ei juurikaan mieheyttä. Tulet hyvin toimeen naiseutta ja mieheyttä itsessään yhdistävien androgyynien sekä sukupuolineutraalien ja miesten kanssa, koska sukupuolinen profiilisi ei ole niin kovin kaukana muista ryhmistä.
Oletteko samaa mieltä Transtukipisteen kanssa?
Oletteko samaa mieltä Transtukipisteen kanssa?
keskiviikkona, lokakuuta 18, 2006
Mmm, anista
Tein ruuaksi kiinalaista possukastikemuhennosjuttua, joka on todella hyvää. Olen hyvä ihminen ja annan tässä teillekin sen reseptin.
Hong Shao Rou
Hong Shao Rou
- n.500g porsaan lihaa (joko valmiita paloja tai vaikka pastia, jonka voi laittaa paloiksi)
- pari perunaa
- pieni, noin 15 gramman pala inkivääriä
- mustapippuria
- 3-4 kpl tähtianista
- soijakastiketta
- 1/2 tl sokeria
- suolaa
- öljyä
Kuumenna noin 4-5 rkl öljyä (wok)pannussa todella kuumaksi. Lihan tulee olla sellaisina karjalainpaistipaloina. Lisää pippuria, anikset ja inkivääri pannulle lihan kanssa yht'aikaa ja ruskista. Lisää ruskistaessa myös suola ja sokeri. Lisää vettä niin, että lihat peittyvät ja anna kiehua kannen alla noin 40 min. Lisää paloitellut perunat. Tarjoile riisin kanssa kun perunat ovat kypsyneet.
Perunat paloitellaan muuten sitten lusikalla, ei veitsellä niin että tulee suunnilleen saman kokoisia paloja kuin lihasta ja epätasaisen muotoisia.
Livet är och jag kan göra nånting på det.
maanantaina, lokakuuta 16, 2006
Loma, tai ei sittenkään
Kaikki paikat kipeinä, kipeinä, kipeinä.
Olen urakkatöissä varastossa lajittelemassa mittareita ja kelloja. Isä kysyi haluanko kahdeksi päiväksi syyslomaa töitä ja minä hullu suostuin. Töitä onkin luultavasti koko viikko klo 8-16. Hyvin siis jaksan opiskella ja kerrata, puhumattakaan siitä, että ottaisin oikeasti kiinni syllabuksen. Hartiat ja niska oli rikki jo aikaisemmin, heräsin parina aamuna niin että pää ei suoristunutkaan ja nyt sitten menee selkä ja jalat. Ihan vitun kivaa siis!
En ole vihainen, toistan edelleen, että luonteeni on sen hindulehmän. Rahaa tulee toivottavasti todella nätisti tuosta ja sillä rahalla saan sitten maksettua vuokratakuun ja ostettua jotain sitten joskus kämppään. Tai siis kotiin. Minä haluan oman kodin.
Ja minä haluan isona näyttelijäksi, mutta ei kerrota kenellekään koska se on tyhmä ja naurettava haave. Äiti ja isi sanoivat, että ei sieltä kuitenkaan tule minulle oikeaa ammattia, eikä kannata rakentaa mitään moisen varaan.
np. Ismo Alanko - Nuorena syntynyt
PS. ...ja sitten politiikkaan. Emme huoraa SLL:n kanssa, me olemme kohteliaita ja sivistyneitä. Ja se poika on jotenkin niin onnettoman oloinen etten voi kieltää siltä mitään.
Olen urakkatöissä varastossa lajittelemassa mittareita ja kelloja. Isä kysyi haluanko kahdeksi päiväksi syyslomaa töitä ja minä hullu suostuin. Töitä onkin luultavasti koko viikko klo 8-16. Hyvin siis jaksan opiskella ja kerrata, puhumattakaan siitä, että ottaisin oikeasti kiinni syllabuksen. Hartiat ja niska oli rikki jo aikaisemmin, heräsin parina aamuna niin että pää ei suoristunutkaan ja nyt sitten menee selkä ja jalat. Ihan vitun kivaa siis!
En ole vihainen, toistan edelleen, että luonteeni on sen hindulehmän. Rahaa tulee toivottavasti todella nätisti tuosta ja sillä rahalla saan sitten maksettua vuokratakuun ja ostettua jotain sitten joskus kämppään. Tai siis kotiin. Minä haluan oman kodin.
Ja minä haluan isona näyttelijäksi, mutta ei kerrota kenellekään koska se on tyhmä ja naurettava haave. Äiti ja isi sanoivat, että ei sieltä kuitenkaan tule minulle oikeaa ammattia, eikä kannata rakentaa mitään moisen varaan.
np. Ismo Alanko - Nuorena syntynyt
PS. ...ja sitten politiikkaan. Emme huoraa SLL:n kanssa, me olemme kohteliaita ja sivistyneitä. Ja se poika on jotenkin niin onnettoman oloinen etten voi kieltää siltä mitään.
maanantaina, lokakuuta 09, 2006
Syys
Olen vanha ja kuihtunut ja yksinäinen. Tai yksinäinen ja yksinäinen, ystäviä ja kavereita on onneksi. En vaan osaa olla sosiaalinen enää, olen liian suora ja liian katkera.
Siinä se sana tuli, katkera. Katkeruus on yksittäinen asia, jonka en halua kuuluvan luonteeseeni, mutta nyt se hiipii sisääni kuin bensa Okinawan saaren bunkkereihin toisessa maailmansodassa. Jonkun tarvitsee vaan iskeä kipinää ja palan elävältä. No, eipäs nyt ihan noin graafisen agstiseksi mennä, melkein alkaa olla jo rakkausrunot.com -ainesta. Mutta katkeruus on todella kuluttava tunne, kaihertaa koko ajan. Ja kaikki johtuu vain siitä, että Hän nyt sitten hengaa uuden tytön kanssa. Ei sen pitäisi minua häiritä! Minähän pääsen hänestä yli ilman mitään ongelmaa, sehän oli vaan hyvä asia, että huono suhde loppui! Ei todellakaan tunnu siltä nyt. Miksi minä jumitan koneella irkaten ja kooten itseluottamukseni ja -tuntemukseni palasia ja Hän löytää heti jonkun hengenheimolaisen, nörttitytön? Ihan epäreilua. On aika pirun vaikeaa päästä yli siitä kiintymyksestä jonka sain aikaiseksi sitä miestä kohtaan. Ja loukkaavaa, että hän vaan unohtaa ja siirtyy seuraavaan. Olinko minä vain joku motellihuone matkalla kirkkaaseen tulevaisuuteen? Ihan mukava, ja olivathan ne pöytälaatikon postikortit kivoja, mutta unohtuu heti kun pääsee seuraavaan.
Argh, tiedän, että tämä on niin perussettiä, mutta ottakaa huomioon, että käyn tätä läpi kuitenkin ensimmäistä kertaa. Minulle ei ole vielä valmista käyttäytyismallia näihin tunteisiin. Olen kyllä tottunut siihen, että minua epäillään ja joudun todistamaan itseäni muille tai siihen, että minun luottamukseni petetään (kyllä, uskokaa tai älkää, joskus annan itselleni luvan luottaa), mutta en ole tottunut kaipaamaan, vihaamaan, olemaan iloinen ja katkera yht'aikaa. On ihan liian vaikea jatkaa nyt yksin! Paradoksaalista, että läheisen pois meneminen juuri saa aikaan hirvittävän tarpeen läheiselle. Juuri kun tarvitsisin jonkun joka auttaisi tämän hämmennyksen ja uusien tunteiden kanssa, ei olekaan ketään sellaista ihmistä. Itseäni saan syyttää, miksi en ollut vahvempi ihminen, miksi piti päästää itsensä niin vaurioituvaan tilaan. Annoin ihan liikaa valta itseni yli. No, olenpahan fiksumpi ensi kerralla.
Olen siis kuitenkin jo sen verran yli, että tulevaisuus ei vituta. Tai siis vituttaa, abivuosi kuitenkin, mutta parisuhteilun osalta. Olen hei kuitenkin terve, nuori nainen, luulisi, että jollekulle kelpaa. Voisi kyllä lepäillä laakereillaan jonkin aikaa, sain sen EE:nkin tehtyä. Pohdin siis tyttöjen ja poikakirjojen päähenkilöihin kohdistuvia odotuksia. Paska tuli, mutta tuli sentään jotain, että pääsen läpi. Juhlistin sitä kavereiden kanssa kaupungilla, punaista absinttia. Näin Hänet ja sen tytön, mutta olintosi cool. Ja sorruin tekstailemaan Hänelle. Onneksi en kunnon kännissä, harkinta oli sentään mukana.
Saimme muuten uskomattoman huonoa palvelua Vihreässä haltiattaressa. Luulisi, että baarimikkoa kiinnostaisi myydä hyvän katteen erikoisjuomia, mutta nyrkkeily kuitenkin vei voiton.
Olin Tampereella käymässä ystävien luona, oli mukavaa. Junalla on kiva mennä. On muutenkin tulossa reissua, mm. Vaasaan lukiolaisten liiton liittokokoukseen. Nyt tekee oikeasti hyvää olla muualla kuin kotona. Jopa baarit on kivoja, tai siis enemmän kivoja kuin ennen.
Huoh, nukkuisi. Yksin. Kylmässä. Onneksi on sentään... no ehkä en sano sen enempää ;)
Siinä se sana tuli, katkera. Katkeruus on yksittäinen asia, jonka en halua kuuluvan luonteeseeni, mutta nyt se hiipii sisääni kuin bensa Okinawan saaren bunkkereihin toisessa maailmansodassa. Jonkun tarvitsee vaan iskeä kipinää ja palan elävältä. No, eipäs nyt ihan noin graafisen agstiseksi mennä, melkein alkaa olla jo rakkausrunot.com -ainesta. Mutta katkeruus on todella kuluttava tunne, kaihertaa koko ajan. Ja kaikki johtuu vain siitä, että Hän nyt sitten hengaa uuden tytön kanssa. Ei sen pitäisi minua häiritä! Minähän pääsen hänestä yli ilman mitään ongelmaa, sehän oli vaan hyvä asia, että huono suhde loppui! Ei todellakaan tunnu siltä nyt. Miksi minä jumitan koneella irkaten ja kooten itseluottamukseni ja -tuntemukseni palasia ja Hän löytää heti jonkun hengenheimolaisen, nörttitytön? Ihan epäreilua. On aika pirun vaikeaa päästä yli siitä kiintymyksestä jonka sain aikaiseksi sitä miestä kohtaan. Ja loukkaavaa, että hän vaan unohtaa ja siirtyy seuraavaan. Olinko minä vain joku motellihuone matkalla kirkkaaseen tulevaisuuteen? Ihan mukava, ja olivathan ne pöytälaatikon postikortit kivoja, mutta unohtuu heti kun pääsee seuraavaan.
Argh, tiedän, että tämä on niin perussettiä, mutta ottakaa huomioon, että käyn tätä läpi kuitenkin ensimmäistä kertaa. Minulle ei ole vielä valmista käyttäytyismallia näihin tunteisiin. Olen kyllä tottunut siihen, että minua epäillään ja joudun todistamaan itseäni muille tai siihen, että minun luottamukseni petetään (kyllä, uskokaa tai älkää, joskus annan itselleni luvan luottaa), mutta en ole tottunut kaipaamaan, vihaamaan, olemaan iloinen ja katkera yht'aikaa. On ihan liian vaikea jatkaa nyt yksin! Paradoksaalista, että läheisen pois meneminen juuri saa aikaan hirvittävän tarpeen läheiselle. Juuri kun tarvitsisin jonkun joka auttaisi tämän hämmennyksen ja uusien tunteiden kanssa, ei olekaan ketään sellaista ihmistä. Itseäni saan syyttää, miksi en ollut vahvempi ihminen, miksi piti päästää itsensä niin vaurioituvaan tilaan. Annoin ihan liikaa valta itseni yli. No, olenpahan fiksumpi ensi kerralla.
Olen siis kuitenkin jo sen verran yli, että tulevaisuus ei vituta. Tai siis vituttaa, abivuosi kuitenkin, mutta parisuhteilun osalta. Olen hei kuitenkin terve, nuori nainen, luulisi, että jollekulle kelpaa. Voisi kyllä lepäillä laakereillaan jonkin aikaa, sain sen EE:nkin tehtyä. Pohdin siis tyttöjen ja poikakirjojen päähenkilöihin kohdistuvia odotuksia. Paska tuli, mutta tuli sentään jotain, että pääsen läpi. Juhlistin sitä kavereiden kanssa kaupungilla, punaista absinttia. Näin Hänet ja sen tytön, mutta olintosi cool. Ja sorruin tekstailemaan Hänelle. Onneksi en kunnon kännissä, harkinta oli sentään mukana.
Saimme muuten uskomattoman huonoa palvelua Vihreässä haltiattaressa. Luulisi, että baarimikkoa kiinnostaisi myydä hyvän katteen erikoisjuomia, mutta nyrkkeily kuitenkin vei voiton.
Olin Tampereella käymässä ystävien luona, oli mukavaa. Junalla on kiva mennä. On muutenkin tulossa reissua, mm. Vaasaan lukiolaisten liiton liittokokoukseen. Nyt tekee oikeasti hyvää olla muualla kuin kotona. Jopa baarit on kivoja, tai siis enemmän kivoja kuin ennen.
Huoh, nukkuisi. Yksin. Kylmässä. Onneksi on sentään... no ehkä en sano sen enempää ;)
keskiviikkona, lokakuuta 04, 2006
Extended essay will kill me!
Ruikutusta ruikutuksen perään, mutta pitäisi kirjoittaa EE:tä ja teen tietysti kaikkea muuta. Puoli vuotta ollut aikaa, mutta nyt se on ihan levällään kun perjantaina pitäisi palauttaa. Melkein olen katkera kun ohjaava opettajani ei anna minulle lisää aikaa kuten kaikkien muiden ohjaajat antavat, vaikka se onkin sääntöjä vastaan.
Olen nyt lukenut tuntemattomien ihmisten blogeja. Ja pelannut napinpainamispeliä. Ja kävin läpi seuranhakuilmoituksia, kun oli pakko tarkistaa vieläkö yhden tutun ilmoitus on siellä.
Onpa likainen ja pieni olo.
Olen nyt lukenut tuntemattomien ihmisten blogeja. Ja pelannut napinpainamispeliä. Ja kävin läpi seuranhakuilmoituksia, kun oli pakko tarkistaa vieläkö yhden tutun ilmoitus on siellä.
Onpa likainen ja pieni olo.
sunnuntai, lokakuuta 01, 2006
Ja taas lisää selityksiä
Joku 0li käynyt kommentoimassa edellistä postaustani ja ymmärsin kuinka negatiiviselta se kuulosti. On se totta, että Tatu imi minut kuiviin, mutta toisaalta oli suhde hyväkin. Ennen häntä en ikinä tuntenut itseäni viehättäväksi, nykyään taas on aina kiva katsoa peiliin.
Tatu ei ollut tahallaan vittumainen ja tiedän, että hän yritti ja välitti. Minulla on huono omatunto kun dissaan häntä, älkää oikeasti uskoko minua. Olen todella puolueellinen tässä asiassa. Me emme vain sopineet toisillemme noin läheisesti. Uskon jostain syystä että silti voimme jatkaa ainakin hyvinä kavereina, jos emme välttämättä ystävinä.
Olen haikea kun ajattelen kaikkia hyviä hetkiä, mutta uskomatonta kyllä (ja pelottavan tunteetonta tavallaan) en tunne ikävää hänen persoonaansa kohtaan. Läheisyydenkaipuu on valtava ja kaipuu, että on joku jolle kertoa kaikki pienet asiat, mutta nyt (ihan liian nopeasti minun moraalikäsityksilleni) alan vain tosiaan tuntea haikeutta, en kaipuuta. Eikö minun olisi vielä tarkoitus surra ja kaivata?
Luojan kiitos en osaa vihata häntä, se särkisi minua vielä enemmän. Olen huono vihaamaan, enkä näe syytä. Opetti hän minulle niin paljon itsestäni.
Tatu ei ollut tahallaan vittumainen ja tiedän, että hän yritti ja välitti. Minulla on huono omatunto kun dissaan häntä, älkää oikeasti uskoko minua. Olen todella puolueellinen tässä asiassa. Me emme vain sopineet toisillemme noin läheisesti. Uskon jostain syystä että silti voimme jatkaa ainakin hyvinä kavereina, jos emme välttämättä ystävinä.
Olen haikea kun ajattelen kaikkia hyviä hetkiä, mutta uskomatonta kyllä (ja pelottavan tunteetonta tavallaan) en tunne ikävää hänen persoonaansa kohtaan. Läheisyydenkaipuu on valtava ja kaipuu, että on joku jolle kertoa kaikki pienet asiat, mutta nyt (ihan liian nopeasti minun moraalikäsityksilleni) alan vain tosiaan tuntea haikeutta, en kaipuuta. Eikö minun olisi vielä tarkoitus surra ja kaivata?
Luojan kiitos en osaa vihata häntä, se särkisi minua vielä enemmän. Olen huono vihaamaan, enkä näe syytä. Opetti hän minulle niin paljon itsestäni.
Hieman selityksiä, kiitos
Minulla on nyt ihan hyvä olo. Stereoissa pauhaa Queen ja Muse, Johanna Sinisalo on mainio kirjailija ja illalla saa pahaa kuoharia, kun on Kielletyn puheeaiheen viimeinen näytös.
Niin, olen nyt vapaa kuin taivaan lintu. Tatu jätti minut ihastuttavan jahkailun jälkeen. Itkin kamalasti, ikävä oli kova, sitten sain tietää asioita, jotka avasivat lopullisesti silmäni kuinka paska jätkä hän on, olin euforinen, joskin se loppui ja itkin taas. Nyt olen vähän tasaantunut, itku tulee vain kun tekee mieli jonkun lähelle.
Pahinta on kun takaraivossa koko ajan oikeastaan oli tieto siitä, että suhde oli paska, mutta ajattelin vain että tämä nyt on sitä kuuluisaa työtä suhteen eteen. Tekisi niin mieli haukkua sitä miestä, mutta näen niin selvästi omat virheeni. Minun ei olisi ikinä pitänyt alistua tilanteeseen, joka ei tuntunut hyvältä. Olen vanhentunut parissa viikossa kymmenen vuotta.
Miten ikinä kuvittelin, että irkissä alkanut ja kehittynyt suhde voisi toimia? Luulisin, että yksinkertaisesti se seikka, että Tatu oli ensimmäinen joka osoitti kiinnostuksensa noin selvästi, oli suurin motivaattorini koko suhteeseen. Tietysti kiinnyin häneen ihan helvetisti, hän ei taida vieläkään tajuta kuinka hyvin tunnen hänet. Hän särki sydämeni ja identiteettini, jota olin varovaisesti rakentanut yhteisille asioille ja tulevaisuuden suunnitelmille. Ei ole kivaa nyt viimeisenä ja stressaavimpana vuotena lukiota rakentaa itseään uudelleen. Kaikki koulutyöt retuperällä kun olen ollut toimintakyvytön. Hän tosiaan siis piti minua ihastuttavassa epävarmuuden tilassa yli viikon, ennen kuin jätti minut irkissä(!). Paska temppu. Oli hän kyllä etäinen jo ennen sitä, yliopiston alku sitten oli viimeinen pisara.
Puhumme nyt irkissä, enemmän kuin suhteemme aika yleensä ottaen. Miksi minä en kelvannuut edes tunnevammaiselle nörtille? Olipa julmasti sanottu, mutta minulla on saatana vieköön oikeus olla katkera.
Nyt aloitan teinielämäni oikeasti. Baarit, kännisekoilut, säpinä omituisten ihmiset kanssa... Koko paketti. Nyt on ihan hyvä fiilis. Erään fiksun yadilaisen sanoin, parhaat miehet (ja naiset) ovat edessä päin.
Niin, olen nyt vapaa kuin taivaan lintu. Tatu jätti minut ihastuttavan jahkailun jälkeen. Itkin kamalasti, ikävä oli kova, sitten sain tietää asioita, jotka avasivat lopullisesti silmäni kuinka paska jätkä hän on, olin euforinen, joskin se loppui ja itkin taas. Nyt olen vähän tasaantunut, itku tulee vain kun tekee mieli jonkun lähelle.
Pahinta on kun takaraivossa koko ajan oikeastaan oli tieto siitä, että suhde oli paska, mutta ajattelin vain että tämä nyt on sitä kuuluisaa työtä suhteen eteen. Tekisi niin mieli haukkua sitä miestä, mutta näen niin selvästi omat virheeni. Minun ei olisi ikinä pitänyt alistua tilanteeseen, joka ei tuntunut hyvältä. Olen vanhentunut parissa viikossa kymmenen vuotta.
Miten ikinä kuvittelin, että irkissä alkanut ja kehittynyt suhde voisi toimia? Luulisin, että yksinkertaisesti se seikka, että Tatu oli ensimmäinen joka osoitti kiinnostuksensa noin selvästi, oli suurin motivaattorini koko suhteeseen. Tietysti kiinnyin häneen ihan helvetisti, hän ei taida vieläkään tajuta kuinka hyvin tunnen hänet. Hän särki sydämeni ja identiteettini, jota olin varovaisesti rakentanut yhteisille asioille ja tulevaisuuden suunnitelmille. Ei ole kivaa nyt viimeisenä ja stressaavimpana vuotena lukiota rakentaa itseään uudelleen. Kaikki koulutyöt retuperällä kun olen ollut toimintakyvytön. Hän tosiaan siis piti minua ihastuttavassa epävarmuuden tilassa yli viikon, ennen kuin jätti minut irkissä(!). Paska temppu. Oli hän kyllä etäinen jo ennen sitä, yliopiston alku sitten oli viimeinen pisara.
Puhumme nyt irkissä, enemmän kuin suhteemme aika yleensä ottaen. Miksi minä en kelvannuut edes tunnevammaiselle nörtille? Olipa julmasti sanottu, mutta minulla on saatana vieköön oikeus olla katkera.
Nyt aloitan teinielämäni oikeasti. Baarit, kännisekoilut, säpinä omituisten ihmiset kanssa... Koko paketti. Nyt on ihan hyvä fiilis. Erään fiksun yadilaisen sanoin, parhaat miehet (ja naiset) ovat edessä päin.
perjantaina, syyskuuta 29, 2006
Se on nyt ohi
Kyllä, se on nyt ohi ja loppu. Tatu jätti minut viikko sitten, pitäen minut kammottavassa epävarmuuden tilassa viikon ennen sitä. Eli olen ollut nyt kolme neljä viikkoa niin hajalla ja sekaisin, että mikään ei ole sujunut ja nyt koulukin alkaa kaatua päälle.
Ei voi muuta sanoa kuin paska jätkä. Kerron lisää myöhemmin.
Ei voi muuta sanoa kuin paska jätkä. Kerron lisää myöhemmin.
tiistaina, elokuuta 22, 2006
Arki-ilta Kortexilla
Moimoimoi. Kirjoitin tässä joku päivä kamalan valitusvirren, mutta hyvä että jäi kesken enkä julkaissut sitä.
Mutta ei nytkään kauhean hyvä olo ole. Olen jotenkin kamalan yksinäinen. Olen siis täällä Hänen kanssaan, mutta kumpikin eri koneella, eikä hänellä ole kovinkaan sosiaalinen olo, joten istun vain hiljaa ja puudun. Pitäisi kirjoittaa koulutöitä, mutta tunnetusti se ei onnistu kuin kiireessä.
Koulusta puhuen, motivaationi on huono. Siis huono. En oikein tiedä mitä tehdä. En tunne osaavani mitään, mikä on erikoista, sillä yleensä kuitenkin luotan omiin taitoihini. Ja olen luopunut vankasta uskosta seuraavan opiskelupaikan suhteen. Olisin kamala opettaja kun en pitäisi ihmisistä jotka eivät osaa. Ihan epäreilua kun Hän saa tehdä mitä vain, hakea ties mille alalle, mutta minulla on jalat maassa, tai paremminkin olen vyötäröä myöten sementissä. Toivon vaan että Hän edes katsoisi minuun jossain vaiheessa ja hymyilisi, niin Hän todistaisi olevansa se ihminen, joka toivon hänen olevan. Koitan kovasti näyttää esimerkkiä, mutta ei Hän tunnu huomaavan. Hän hymyilee vain ruudulla oleville ihmisille, joita ei ole olemassa kuin irkin ihmemaassa.
Niinhän se on, ei kukaan ole sama ihminen netissä ja oikeassa elämässä. Eikös se ole juuri se viehätys? Olen seurannut äidinkielen opettajani blogia nyt kesän ja olen huomannut, että en pidä ihmisistä niin paljoa kuin haluaisin. Miksi aikuisetkaan ei ole vaan paikoillaan, onko koko elämä räpistelyä kaltereita vastaan?
Eräs ystäväni lähtee opiskelemaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, enkä oikein tiedä mitä ajatella. Olen tietysti iloinen hänen puolestaan ja ajatuksesta että joku yleensä ottaen pääsee opiskelemaan ja toivottavasti elämään haluamaansa elämää, mutta hän lähtee pois minun elämästäni. Vaikka jotkut muuta väittävät, kyllä välimatkalla on väliä. Minäkin olisin joskus halunnut tuollaiselle alalle. Näytteleminen ja teatteri ovat minulle asia mistä saan mielettömästi, mutta minuun on iskostettu että tuollaisella ei elä. Minä en ole sellainen lahjakkuus, että teatterit kilpailisivat minusta. Ihan epistä.
Minä haluan olla itsekäs. Minä haluan oikeasti haluta asioita itselleni ja saada ne. Minulla olisi nyt vähän rahaa, mutta veikkaan että ne menevät taas sen sileän tien parisuhteiluun.
Noniin, Tatu halasi ja vakuutti tykkäävänsä minusta vaikken toisikaan aina ruokaa (tänäänkin toin). Minulla oli muuten Tatun paita tänään koulussa päällä ja plää plää plää ei jaksa kirjoittaa. Soittakaa perkele jos haluatte kuulla mitä kuuluu! No ei vaan, tai siis soittakaa toki, mutta nyt tulee rannevamma jos jatkan kun olen läppärillä. Stalkkaan sitä PJAta vielä hetken ja katson sitten vaikka telkkaria ja teen läksyt (!). Kuulemisiin.
Mutta ei nytkään kauhean hyvä olo ole. Olen jotenkin kamalan yksinäinen. Olen siis täällä Hänen kanssaan, mutta kumpikin eri koneella, eikä hänellä ole kovinkaan sosiaalinen olo, joten istun vain hiljaa ja puudun. Pitäisi kirjoittaa koulutöitä, mutta tunnetusti se ei onnistu kuin kiireessä.
Koulusta puhuen, motivaationi on huono. Siis huono. En oikein tiedä mitä tehdä. En tunne osaavani mitään, mikä on erikoista, sillä yleensä kuitenkin luotan omiin taitoihini. Ja olen luopunut vankasta uskosta seuraavan opiskelupaikan suhteen. Olisin kamala opettaja kun en pitäisi ihmisistä jotka eivät osaa. Ihan epäreilua kun Hän saa tehdä mitä vain, hakea ties mille alalle, mutta minulla on jalat maassa, tai paremminkin olen vyötäröä myöten sementissä. Toivon vaan että Hän edes katsoisi minuun jossain vaiheessa ja hymyilisi, niin Hän todistaisi olevansa se ihminen, joka toivon hänen olevan. Koitan kovasti näyttää esimerkkiä, mutta ei Hän tunnu huomaavan. Hän hymyilee vain ruudulla oleville ihmisille, joita ei ole olemassa kuin irkin ihmemaassa.
Niinhän se on, ei kukaan ole sama ihminen netissä ja oikeassa elämässä. Eikös se ole juuri se viehätys? Olen seurannut äidinkielen opettajani blogia nyt kesän ja olen huomannut, että en pidä ihmisistä niin paljoa kuin haluaisin. Miksi aikuisetkaan ei ole vaan paikoillaan, onko koko elämä räpistelyä kaltereita vastaan?
Eräs ystäväni lähtee opiskelemaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, enkä oikein tiedä mitä ajatella. Olen tietysti iloinen hänen puolestaan ja ajatuksesta että joku yleensä ottaen pääsee opiskelemaan ja toivottavasti elämään haluamaansa elämää, mutta hän lähtee pois minun elämästäni. Vaikka jotkut muuta väittävät, kyllä välimatkalla on väliä. Minäkin olisin joskus halunnut tuollaiselle alalle. Näytteleminen ja teatteri ovat minulle asia mistä saan mielettömästi, mutta minuun on iskostettu että tuollaisella ei elä. Minä en ole sellainen lahjakkuus, että teatterit kilpailisivat minusta. Ihan epistä.
Minä haluan olla itsekäs. Minä haluan oikeasti haluta asioita itselleni ja saada ne. Minulla olisi nyt vähän rahaa, mutta veikkaan että ne menevät taas sen sileän tien parisuhteiluun.
Noniin, Tatu halasi ja vakuutti tykkäävänsä minusta vaikken toisikaan aina ruokaa (tänäänkin toin). Minulla oli muuten Tatun paita tänään koulussa päällä ja plää plää plää ei jaksa kirjoittaa. Soittakaa perkele jos haluatte kuulla mitä kuuluu! No ei vaan, tai siis soittakaa toki, mutta nyt tulee rannevamma jos jatkan kun olen läppärillä. Stalkkaan sitä PJAta vielä hetken ja katson sitten vaikka telkkaria ja teen läksyt (!). Kuulemisiin.
lauantaina, elokuuta 05, 2006
Ti-din-tsh!
Heipä hei taas rakkaat lukijat, varsinkin te Vitaneimen logistiikan poijjaat! Vastauksena kysymykseenne voin sanoa, että ei hävetä. Miksi pitäisi hävetä omia ajatuksiaan? Jos tuolta tuntuu niin kaipa niin voi sanoa, varsinkin kun tekee sen omalla nimellään. Kaikkia vituttaa silloin tällöin ja minä kirjoitan tänne tiedostaen että kuka tahansa voi lukea.
En tosiaan ole kirjoittanut kesäaikaan, enkä oikeastaan aio edes kertoa mitään, ei nyt tunnu sille. Ihan jees oli, ei täydellinen, rahaa liian vähän, tehtyjä koulutöitä liian vähän, kotona liian vähän, mutta hengissä sentään.
Löysin äidinkielen opettajani blogin ja tunnen itseni kovin inhottavaksi kun tirkistelen häntä näin. On jotenkin julmaa, että oma uteliaisuuteni estää minua säilyttämästä tiettyä "auktoriteettisuhdetta" joka voisi tehdä ihan hyvää. Haluan että minua käskytetään!
Ja kyllä, tiedän kuinka irstaalta tuo kuullostaa, ja voin vakuuttaa, etten halua opettajani käskyttävän minua sillä tavalla, mutta kelpaisi se joltakulta muulta. Tällä hetkellä elämässäni haluan selviä suuntia ja käskyjä kaikilla elämäni osa-alueilla, muuten hukun ihan itseeni. Haluan niitä perkeleen rajoja antamaan turvaa!
Pitäisi nukkua, huomenna seitsemältä ylös ja kirpparille roinan kanssa. Kaikille kaunista viimeistä viikkoa!
En tosiaan ole kirjoittanut kesäaikaan, enkä oikeastaan aio edes kertoa mitään, ei nyt tunnu sille. Ihan jees oli, ei täydellinen, rahaa liian vähän, tehtyjä koulutöitä liian vähän, kotona liian vähän, mutta hengissä sentään.
Löysin äidinkielen opettajani blogin ja tunnen itseni kovin inhottavaksi kun tirkistelen häntä näin. On jotenkin julmaa, että oma uteliaisuuteni estää minua säilyttämästä tiettyä "auktoriteettisuhdetta" joka voisi tehdä ihan hyvää. Haluan että minua käskytetään!
Ja kyllä, tiedän kuinka irstaalta tuo kuullostaa, ja voin vakuuttaa, etten halua opettajani käskyttävän minua sillä tavalla, mutta kelpaisi se joltakulta muulta. Tällä hetkellä elämässäni haluan selviä suuntia ja käskyjä kaikilla elämäni osa-alueilla, muuten hukun ihan itseeni. Haluan niitä perkeleen rajoja antamaan turvaa!
Pitäisi nukkua, huomenna seitsemältä ylös ja kirpparille roinan kanssa. Kaikille kaunista viimeistä viikkoa!
perjantaina, toukokuuta 26, 2006
Suomi voitti Euroviisut, minua itkettää
Nyt on tämäkin nähty, Suomi tosiaan voitti. Minulla on kuitenkin olo kuin Kivik'ahon lyyrisellä minällä joka itkee olevansa vain pieni ihmisrukka katsoessaan kevätsadetta. Mitä olen saanut aikaan vuodessa?
Summary of 05-06
Summary of 05-06
- Minulla on vieläkin parisuhde.
- Olen tehnyt kaikki vaaditut kokeet ja pääsin teoriakokeen läpi. (En ole tehnyt vaadittuja kirjallisia töitä, mutta eihän kaikkeen voi pystyä)
- Olin mukana kahdessa näytelmässä, toisessa lavan takana.
- Tein oppilaskunnan hallituksen juttuja, en tosin niin hyvin kuin olisi pitänyt.
- Olin Jorman päätoimittajana, en siinäkään kyllä kovin hyvä tai ahkera.
- Kävin joogan peruskurssin.
- Kävin ihan ylimääräisen kuviksen kurssin. Siitä pitäisi varmaan kirjoittaa se raportti joskus...
- Kirjoitin b-ruotsista magnan.
sunnuntai, toukokuuta 14, 2006
Kesän kynnyksellä
Voih, olen näköjään jättänyt kokonaisen kuukauden välistä aika lahjakkaasti. Voisin väittää, että minull aon vain ollut paljon töitä, enkä ole ehtinyt, mutta valehtelen itselleni tarpeeksi jo muutenkin. Onhan minulla töitä, olisi paljonkin koulua varten tekemättä ja olen käynyt autokoulua yms. (inssi on 1.6) mutta ei se tarkoita että olisin tehnyt mitään. Olen lusmuillut, ollut teatterilla ja Hänen kanssaan ja tunnen itseni aika onnettomaksi.
En tiedä miksi olen niin ihmeellisen onneton. Jotenkin kai haluaisin elämältäni jotain jännää. Kun täytin tässä kahdeksantoista, tajusin, että voisin olla asemassa mihin liittyisi baareja, kosteita iltoja, uusia ihmisiä ja seikkailuita sosiaalisessa viidakossa. Tämähän on sinäänsä typerää, minä jos kuka tiedän, että en jaksa edes valvoa yli kymmeneen ja tunnen itseni ulkopuoliseksi melkein aina, mutta tämä kevät aiheuttaa minussa höpsöä vapaudenkaipuuta. Jos tosiaan tämä asema on pysyvä, siis jos parisuhteeni on toimiva oikeasti, en ikinä tule kokemaan muita ihmisiä yhtä läheisesti. Miksi tämä alkaa vaivata nyt? Ei meillä ole mitään ongelmaa, Hän on kuten aina ennenkin (paitsi että nukkui vappuna humalaisen, paidattoman naisen kanssa, ärsyttävä henkilö) enkä minäkään ole muuttunut. Luultavasti tämä johtuu siitä, etten tunne saavani mitään aikaan ja tunnen itseni epäonnistuneeksi.
En ole siis tehnyt koulutöitä, en ole tehnyt ehkä vuoteen mitään luovaa, vaikka pidän kirjoittamisesta, en saanut rahakasta kesätyötä enkä edes prkl saa Hänen kämpäänsä pysymään puhtaana. Kuinka vaikeaa se voi olla, siinä on vain kaksi huonetta?! Kesätöitä nyt lopulta sain, hoidan eräitä lapsia 90e/viikko jonkun 4-5 viikkoa ja menen festarivastaavakoulutukseen, että lähtisin jonnekin edes. Pidän sormia ristissä, että JKL:n Kesästä tulisi jotain, seuraavalla viikolla on tapaaminen asian tiimoilta. Aijoo, menen yövalvojaksi ja saan sen 225e. Eli jos kesältä jäisi käteen joku 500-600e olisin onnellinen, mutta tiedän, että olen niin typerä, että käytän sen heti, vaikka kaikki pitäisi laittaa talteen vuokraennakoita ja muuta varten. Ääh, en halua ajatella rahaa ja työtä, tai siis opiskelua! Olen ihan puhki kun päässäni ei liiku kuin opintolainat ja ylioppilaskunnan jäsenmaksut.
Täällä leijailee ihastuttava palanut haju, kun koitan tehdä pientä kakkua, eikä sekään onnistu. Äiti ei ole ollut kotona sen jälkeen kun heräsin, niin en ole voinut antaa lahjaani. Kävin jopa lenkillä muuten tänään, tuli ihan hyvä olo vaikka teinkin lyhyemmän kuin alunperin aioin. Siitä tosiaan tulee hyvä olo kun suorittaa jotain, kuten SunnuntaiSuomalaisen jutussa sanottiin. Kävin tekemässä kevätsiivouksen eräälle poikamiehelle, että sain hieman ylimääräistä rahaa ja siitä tuli hyvä olo. Oikeasti, kun näki oikeasti mitä oli saanut aikaan tunsi ansaitsevansa olla.
Koitan kirjoittaa useammin, on mukava jäsennellä ajatuksiaan. Nyt täytyy mennä leikkaamaan kakusta palaneet osat pois.
En tiedä miksi olen niin ihmeellisen onneton. Jotenkin kai haluaisin elämältäni jotain jännää. Kun täytin tässä kahdeksantoista, tajusin, että voisin olla asemassa mihin liittyisi baareja, kosteita iltoja, uusia ihmisiä ja seikkailuita sosiaalisessa viidakossa. Tämähän on sinäänsä typerää, minä jos kuka tiedän, että en jaksa edes valvoa yli kymmeneen ja tunnen itseni ulkopuoliseksi melkein aina, mutta tämä kevät aiheuttaa minussa höpsöä vapaudenkaipuuta. Jos tosiaan tämä asema on pysyvä, siis jos parisuhteeni on toimiva oikeasti, en ikinä tule kokemaan muita ihmisiä yhtä läheisesti. Miksi tämä alkaa vaivata nyt? Ei meillä ole mitään ongelmaa, Hän on kuten aina ennenkin (paitsi että nukkui vappuna humalaisen, paidattoman naisen kanssa, ärsyttävä henkilö) enkä minäkään ole muuttunut. Luultavasti tämä johtuu siitä, etten tunne saavani mitään aikaan ja tunnen itseni epäonnistuneeksi.
En ole siis tehnyt koulutöitä, en ole tehnyt ehkä vuoteen mitään luovaa, vaikka pidän kirjoittamisesta, en saanut rahakasta kesätyötä enkä edes prkl saa Hänen kämpäänsä pysymään puhtaana. Kuinka vaikeaa se voi olla, siinä on vain kaksi huonetta?! Kesätöitä nyt lopulta sain, hoidan eräitä lapsia 90e/viikko jonkun 4-5 viikkoa ja menen festarivastaavakoulutukseen, että lähtisin jonnekin edes. Pidän sormia ristissä, että JKL:n Kesästä tulisi jotain, seuraavalla viikolla on tapaaminen asian tiimoilta. Aijoo, menen yövalvojaksi ja saan sen 225e. Eli jos kesältä jäisi käteen joku 500-600e olisin onnellinen, mutta tiedän, että olen niin typerä, että käytän sen heti, vaikka kaikki pitäisi laittaa talteen vuokraennakoita ja muuta varten. Ääh, en halua ajatella rahaa ja työtä, tai siis opiskelua! Olen ihan puhki kun päässäni ei liiku kuin opintolainat ja ylioppilaskunnan jäsenmaksut.
Täällä leijailee ihastuttava palanut haju, kun koitan tehdä pientä kakkua, eikä sekään onnistu. Äiti ei ole ollut kotona sen jälkeen kun heräsin, niin en ole voinut antaa lahjaani. Kävin jopa lenkillä muuten tänään, tuli ihan hyvä olo vaikka teinkin lyhyemmän kuin alunperin aioin. Siitä tosiaan tulee hyvä olo kun suorittaa jotain, kuten SunnuntaiSuomalaisen jutussa sanottiin. Kävin tekemässä kevätsiivouksen eräälle poikamiehelle, että sain hieman ylimääräistä rahaa ja siitä tuli hyvä olo. Oikeasti, kun näki oikeasti mitä oli saanut aikaan tunsi ansaitsevansa olla.
Koitan kirjoittaa useammin, on mukava jäsennellä ajatuksiaan. Nyt täytyy mennä leikkaamaan kakusta palaneet osat pois.
perjantaina, helmikuuta 24, 2006
Ja taas kuumeessa
Hei, taas elonmerkkejä täältäkin suunnalta. Kuten ehkä otsikosta arvaa, olen taas kuumeessa. Tämä on aivan älytöntä, kun katsoin edellisiä posteja, olen noin joka kolmannen kirjoittanut kipeänä. Se kertoo joko siitä että jaksan olla koneella vain sairaana tai sairastan omituisen usein. Ärsyttää sairastua juuri kun lomaa alkaa, varsinkin kun olemme menossa isän firman mökkiin Ylläkselle.
Haluatte varmaan kuulla mitä kuuluu. Suurin ja järkyttävin asia tapahtui noin kuukausi sitten, mutta sen jälkeen asiat ovat parantuneet huomattavasti. Eli siis: tammikuussa keskustelin Hänen kanssaan kihlautumisesta, Hän sai hyvin miehisen sitoutumiskammokohtauksen, välimme tuntuivat viilenevän kunnes Hän eräänä keskiviikkoiltana ircissä (!) ilmoitti, että suhteemme ongelmat (eli hänen mielestään uskonto, politiikka ja misantropia) ovat liian suuria ja että olisimme onnellisempia ilman toisiamme. No, minä en ollut kovinkaan otettu siitä, että Hän päättää milloin minä olen onnellinen ja milloin en. Kuitenkin ymmärsin mitä hän puhui, siis tajusin sen kohdan että Hän olisi onnellisempi ilman minua ja erosimme ystävinä.
Itkettyäni maanisesti koko yön menin kouluun keräämään sympatiapisteitä (en oikeasti, en vain voinut jäädä kotiin äidin kanssa) ja kaikki ihmiset olivat yllättävän empaattisia. Noin kello kymmenen lähetti Hän viestin että teki elämänsä suurimman virheen ja haluaakin vielä jatkaa. Voitte uskoa, että oli aika lähellä etten vain sanonut, että "Dra fittan på huvuden och springa till berger!". En kuitenkaan tehnyt niin, tapasimme koululla, kävimme kaupungilla ja sovimme. Illalla tietysti hyvää sovintoseksiä.
En muista että minulla koskaan olisi ollut niin onneton olo kuin tuolloin. Olen joskus miettinyt että voiko parisuhteemme jatkua, Hän on joskus vaikea, mutta nyt kun tämä tapahtui... Ajatus siitä että en enää koskaan pääsisi syliin vaikka haluan oli kammottava. Ja Hän oli se joka minut valitsi, Hän on luvannut pitää minusta huolta ja olla kanssani, ei sitä voi noin vain irtisanoa! En tarkoita, että Hän ei saa jättää minua, jokaisen on pidettävä omasta onnellisuudestaan huolta, mutta sitten kun tämä olikin vain Hänen päässään ollut katkos. En usko, että kukaan tahtoo tulla jätetyksi ja nyt ymmärrän täysin miksi. Se kaipuu oli niin uskomattoman suuri.
Nyt kuitenkin tämä teki hyvää suhteellemme. Osaan nauttia paljon paremmin siitä mitä meillä on ja niin uskon hänenkin tekevän. Läheisyys on nyt paljon rauhallisempaa. Minä tiedän, että tämä jatkuu niin kauan kuin jatkuu ja hän ei enää niin kovasti haikaile sen villin nuoruuden perään. Joskin olen antanut luvan Hänelle että menee baariin, iskee naisen ja katsoo kuinka pitkälle pystyy menemään ennen kuin tuntuu pahalle. Jos Hän haluaa silloin tulla vielä viereeni, Hän saa sen tehdä.
Pakko avautua seksielämästämme, tai ainakin kertoa yleisistä huomioista joita olen tehnyt. Hän pitää siitä että minä teen aloitteen. No mikäs siinä, se on ihan ok, mutta minullekin olisi tärkeää, että saan konkreettisesti huomata että Hän haluaa minua. Jos Hän tulee vain passiivisena mukana, poden huonoa omatuntoa siitä, että pakotan Häntä. Miehen pitäisi olla se, joka haluaa koko ajan! Toisaalta tunnelma on mielestäni keventynyt myös sängyssä, olemme osaksi enemmän omia itsejämme. Toisaalta olisi kiva joskus palata siihen melkein vuodan takaiseen touhuun, eli vain pitelemiseen.
Hän ei taida tulla katsomaan minua, vaikka täällä kärsinkin. Illalla ehkä, mutta epäilen. Ei se mitään, tulee vaan kyllä ikävä viikossa, minkä olen poissa. En pääse Mokoman keikalle kun ne ovat juuri to ja pe, harmi. Mutta joskus taas, ilmoitelkaa tekin itsestänne.
Haluatte varmaan kuulla mitä kuuluu. Suurin ja järkyttävin asia tapahtui noin kuukausi sitten, mutta sen jälkeen asiat ovat parantuneet huomattavasti. Eli siis: tammikuussa keskustelin Hänen kanssaan kihlautumisesta, Hän sai hyvin miehisen sitoutumiskammokohtauksen, välimme tuntuivat viilenevän kunnes Hän eräänä keskiviikkoiltana ircissä (!) ilmoitti, että suhteemme ongelmat (eli hänen mielestään uskonto, politiikka ja misantropia) ovat liian suuria ja että olisimme onnellisempia ilman toisiamme. No, minä en ollut kovinkaan otettu siitä, että Hän päättää milloin minä olen onnellinen ja milloin en. Kuitenkin ymmärsin mitä hän puhui, siis tajusin sen kohdan että Hän olisi onnellisempi ilman minua ja erosimme ystävinä.
Itkettyäni maanisesti koko yön menin kouluun keräämään sympatiapisteitä (en oikeasti, en vain voinut jäädä kotiin äidin kanssa) ja kaikki ihmiset olivat yllättävän empaattisia. Noin kello kymmenen lähetti Hän viestin että teki elämänsä suurimman virheen ja haluaakin vielä jatkaa. Voitte uskoa, että oli aika lähellä etten vain sanonut, että "Dra fittan på huvuden och springa till berger!". En kuitenkaan tehnyt niin, tapasimme koululla, kävimme kaupungilla ja sovimme. Illalla tietysti hyvää sovintoseksiä.
En muista että minulla koskaan olisi ollut niin onneton olo kuin tuolloin. Olen joskus miettinyt että voiko parisuhteemme jatkua, Hän on joskus vaikea, mutta nyt kun tämä tapahtui... Ajatus siitä että en enää koskaan pääsisi syliin vaikka haluan oli kammottava. Ja Hän oli se joka minut valitsi, Hän on luvannut pitää minusta huolta ja olla kanssani, ei sitä voi noin vain irtisanoa! En tarkoita, että Hän ei saa jättää minua, jokaisen on pidettävä omasta onnellisuudestaan huolta, mutta sitten kun tämä olikin vain Hänen päässään ollut katkos. En usko, että kukaan tahtoo tulla jätetyksi ja nyt ymmärrän täysin miksi. Se kaipuu oli niin uskomattoman suuri.
Nyt kuitenkin tämä teki hyvää suhteellemme. Osaan nauttia paljon paremmin siitä mitä meillä on ja niin uskon hänenkin tekevän. Läheisyys on nyt paljon rauhallisempaa. Minä tiedän, että tämä jatkuu niin kauan kuin jatkuu ja hän ei enää niin kovasti haikaile sen villin nuoruuden perään. Joskin olen antanut luvan Hänelle että menee baariin, iskee naisen ja katsoo kuinka pitkälle pystyy menemään ennen kuin tuntuu pahalle. Jos Hän haluaa silloin tulla vielä viereeni, Hän saa sen tehdä.
Pakko avautua seksielämästämme, tai ainakin kertoa yleisistä huomioista joita olen tehnyt. Hän pitää siitä että minä teen aloitteen. No mikäs siinä, se on ihan ok, mutta minullekin olisi tärkeää, että saan konkreettisesti huomata että Hän haluaa minua. Jos Hän tulee vain passiivisena mukana, poden huonoa omatuntoa siitä, että pakotan Häntä. Miehen pitäisi olla se, joka haluaa koko ajan! Toisaalta tunnelma on mielestäni keventynyt myös sängyssä, olemme osaksi enemmän omia itsejämme. Toisaalta olisi kiva joskus palata siihen melkein vuodan takaiseen touhuun, eli vain pitelemiseen.
Hän ei taida tulla katsomaan minua, vaikka täällä kärsinkin. Illalla ehkä, mutta epäilen. Ei se mitään, tulee vaan kyllä ikävä viikossa, minkä olen poissa. En pääse Mokoman keikalle kun ne ovat juuri to ja pe, harmi. Mutta joskus taas, ilmoitelkaa tekin itsestänne.
lauantaina, tammikuuta 14, 2006
Kuume nousee
Poikaystäväni heitti minut juuri ulos kämpästään ja olen nyt suuren kuumeisen itsetutkiskelun vallassa. Tai ehkä tuo oli hieman vahvasti ilmaistu, Tatu vaan halusi olla tämän illan yksikseen ja ilmoitti sen juuri kun olin nukahtamassa uudelleen ja kuume nousi. Kyllä minä kuulin puhelimessa aamulla, että sen suunnitelmiin en minä tänään kuulunut, mutta se sanoi kuitenkin, että tule vaan. Minä oletan, että se sanoo, kun haluaa tehdä jotain muuta. Tämä oli nyt mielettömän epäkohteliasta, että se vain heitti minut ulos kuumeisena. Halusi katsoa Pimp my Rideä tehdessä demotehtäviä.
Tässä on nyt epäkohta. Olen ajatellut, että jos kaikki menee hyvin, jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa muutamme yhteen ja elämme sellaista tavallista arkista opiskelijaelämää, mihin liittyvät rahaongelmat, makaroni ja herkutteleminen purkkihedelmillä alasti sängyssä. Olen valmentautunut tätä visiota varten. Tällaiset illat pistävät miettimään, että tulisiko siitä oikeasti mitään, että asuisimme yhdessä. Tatu tarvitsee omaa tilaa ja aikaa enemmän kuin minä. Nykyäänkin minulla on koko ajan olo, että ahdistelen sitä koko ajan haluamalla seuraan. Minulla on kamalia mielikuvia siitä miten selviämme vielä kun olemme kahdestaan, mutta sitten kun saan lapsen, haen siltä sen hellyyden mitä en osaa saada Tatulta, Tatu hämmentyy ja eristäytyy lisää, käy epämääräisillä baarireissuilla ja viettää illat ylitöissä, kunnes eroamme kun olen itkenyt yksinäisyyttäni joka päivä kahden vuoden ajan, eikä kumpikaan ymmärrä missä vika oli.
Olen kyllä ehkä maailman itsekeskeisin ihminen, varsinkin parisuhteessa. Jopa silloin kun jokin asia on Tatu vika, se tekee jotain typerää, syytän vain itseäni kun en ole tarpeeksi hyvä tai en vaan osaa tai että vaadin liikaa. Minun pitäisi opetella tarkastelemaan asioita ulkopuolisen silmin.
Paljonkohan tätä kuumetta jo on? Äkkiseltään arvelisin 38,3:a, voi olla kyllä vähemmänkin. Universumi rankaisee minua kun lintsasin perjantaina äikän tunnit kuumeen varjolla. Onkin jo aikaa siitä kun olin viimeksi kipeänä.
Huomasitte varmaan, että kirjoitustyylini vaihtui. Tatu on Tatu, ei siitä mihinkään pääse ja kaikki te jo tiesittekin sen muutenkin. Tämä ei ehkä ole yhtä viihdyttävää tai tyylikästä, mutta olen aika väsynyt juuri nyt. Rahaongelmatkin painavat päälle, meni nyt ihan liikaa tässä kuussa. Ostin korsetin ja kaikkea. Se on kyllä hieno, en kadu sen ostamista paljoakaan. Kadun aina kaikkea mitä ostan, olen ihan onneton. En osaa edes huolehtia nyt rahoistani, ei minusta ikinä mitään tule.
Olisi ollut hyvä nukkua Tatun vieressä, se olisi lämmittänyt. Toisaalta olisin voinut tartuttaa senkin. Se saa kyllä tulla tänne katsomaan minua kun olen kipeä, minusta pitää pitää huolta. Ei se kyllä tule, ei se pääse kun bussi on kallis ja auto on isällä poissa tämän viikon. Ihan tyhmää.
Nyt peiton alle lämpimään, voikaa te paremmin!
Tässä on nyt epäkohta. Olen ajatellut, että jos kaikki menee hyvin, jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa muutamme yhteen ja elämme sellaista tavallista arkista opiskelijaelämää, mihin liittyvät rahaongelmat, makaroni ja herkutteleminen purkkihedelmillä alasti sängyssä. Olen valmentautunut tätä visiota varten. Tällaiset illat pistävät miettimään, että tulisiko siitä oikeasti mitään, että asuisimme yhdessä. Tatu tarvitsee omaa tilaa ja aikaa enemmän kuin minä. Nykyäänkin minulla on koko ajan olo, että ahdistelen sitä koko ajan haluamalla seuraan. Minulla on kamalia mielikuvia siitä miten selviämme vielä kun olemme kahdestaan, mutta sitten kun saan lapsen, haen siltä sen hellyyden mitä en osaa saada Tatulta, Tatu hämmentyy ja eristäytyy lisää, käy epämääräisillä baarireissuilla ja viettää illat ylitöissä, kunnes eroamme kun olen itkenyt yksinäisyyttäni joka päivä kahden vuoden ajan, eikä kumpikaan ymmärrä missä vika oli.
Olen kyllä ehkä maailman itsekeskeisin ihminen, varsinkin parisuhteessa. Jopa silloin kun jokin asia on Tatu vika, se tekee jotain typerää, syytän vain itseäni kun en ole tarpeeksi hyvä tai en vaan osaa tai että vaadin liikaa. Minun pitäisi opetella tarkastelemaan asioita ulkopuolisen silmin.
Paljonkohan tätä kuumetta jo on? Äkkiseltään arvelisin 38,3:a, voi olla kyllä vähemmänkin. Universumi rankaisee minua kun lintsasin perjantaina äikän tunnit kuumeen varjolla. Onkin jo aikaa siitä kun olin viimeksi kipeänä.
Huomasitte varmaan, että kirjoitustyylini vaihtui. Tatu on Tatu, ei siitä mihinkään pääse ja kaikki te jo tiesittekin sen muutenkin. Tämä ei ehkä ole yhtä viihdyttävää tai tyylikästä, mutta olen aika väsynyt juuri nyt. Rahaongelmatkin painavat päälle, meni nyt ihan liikaa tässä kuussa. Ostin korsetin ja kaikkea. Se on kyllä hieno, en kadu sen ostamista paljoakaan. Kadun aina kaikkea mitä ostan, olen ihan onneton. En osaa edes huolehtia nyt rahoistani, ei minusta ikinä mitään tule.
Olisi ollut hyvä nukkua Tatun vieressä, se olisi lämmittänyt. Toisaalta olisin voinut tartuttaa senkin. Se saa kyllä tulla tänne katsomaan minua kun olen kipeä, minusta pitää pitää huolta. Ei se kyllä tule, ei se pääse kun bussi on kallis ja auto on isällä poissa tämän viikon. Ihan tyhmää.
Nyt peiton alle lämpimään, voikaa te paremmin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)