Moimoimoi. Kirjoitin tässä joku päivä kamalan valitusvirren, mutta hyvä että jäi kesken enkä julkaissut sitä.
Mutta ei nytkään kauhean hyvä olo ole. Olen jotenkin kamalan yksinäinen. Olen siis täällä Hänen kanssaan, mutta kumpikin eri koneella, eikä hänellä ole kovinkaan sosiaalinen olo, joten istun vain hiljaa ja puudun. Pitäisi kirjoittaa koulutöitä, mutta tunnetusti se ei onnistu kuin kiireessä.
Koulusta puhuen, motivaationi on huono. Siis huono. En oikein tiedä mitä tehdä. En tunne osaavani mitään, mikä on erikoista, sillä yleensä kuitenkin luotan omiin taitoihini. Ja olen luopunut vankasta uskosta seuraavan opiskelupaikan suhteen. Olisin kamala opettaja kun en pitäisi ihmisistä jotka eivät osaa. Ihan epäreilua kun Hän saa tehdä mitä vain, hakea ties mille alalle, mutta minulla on jalat maassa, tai paremminkin olen vyötäröä myöten sementissä. Toivon vaan että Hän edes katsoisi minuun jossain vaiheessa ja hymyilisi, niin Hän todistaisi olevansa se ihminen, joka toivon hänen olevan. Koitan kovasti näyttää esimerkkiä, mutta ei Hän tunnu huomaavan. Hän hymyilee vain ruudulla oleville ihmisille, joita ei ole olemassa kuin irkin ihmemaassa.
Niinhän se on, ei kukaan ole sama ihminen netissä ja oikeassa elämässä. Eikös se ole juuri se viehätys? Olen seurannut äidinkielen opettajani blogia nyt kesän ja olen huomannut, että en pidä ihmisistä niin paljoa kuin haluaisin. Miksi aikuisetkaan ei ole vaan paikoillaan, onko koko elämä räpistelyä kaltereita vastaan?
Eräs ystäväni lähtee opiskelemaan teatteri-ilmaisun ohjaajaksi, enkä oikein tiedä mitä ajatella. Olen tietysti iloinen hänen puolestaan ja ajatuksesta että joku yleensä ottaen pääsee opiskelemaan ja toivottavasti elämään haluamaansa elämää, mutta hän lähtee pois minun elämästäni. Vaikka jotkut muuta väittävät, kyllä välimatkalla on väliä. Minäkin olisin joskus halunnut tuollaiselle alalle. Näytteleminen ja teatteri ovat minulle asia mistä saan mielettömästi, mutta minuun on iskostettu että tuollaisella ei elä. Minä en ole sellainen lahjakkuus, että teatterit kilpailisivat minusta. Ihan epistä.
Minä haluan olla itsekäs. Minä haluan oikeasti haluta asioita itselleni ja saada ne. Minulla olisi nyt vähän rahaa, mutta veikkaan että ne menevät taas sen sileän tien parisuhteiluun.
Noniin, Tatu halasi ja vakuutti tykkäävänsä minusta vaikken toisikaan aina ruokaa (tänäänkin toin). Minulla oli muuten Tatun paita tänään koulussa päällä ja plää plää plää ei jaksa kirjoittaa. Soittakaa perkele jos haluatte kuulla mitä kuuluu! No ei vaan, tai siis soittakaa toki, mutta nyt tulee rannevamma jos jatkan kun olen läppärillä. Stalkkaan sitä PJAta vielä hetken ja katson sitten vaikka telkkaria ja teen läksyt (!). Kuulemisiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti