Joku 0li käynyt kommentoimassa edellistä postaustani ja ymmärsin kuinka negatiiviselta se kuulosti. On se totta, että Tatu imi minut kuiviin, mutta toisaalta oli suhde hyväkin. Ennen häntä en ikinä tuntenut itseäni viehättäväksi, nykyään taas on aina kiva katsoa peiliin.
Tatu ei ollut tahallaan vittumainen ja tiedän, että hän yritti ja välitti. Minulla on huono omatunto kun dissaan häntä, älkää oikeasti uskoko minua. Olen todella puolueellinen tässä asiassa. Me emme vain sopineet toisillemme noin läheisesti. Uskon jostain syystä että silti voimme jatkaa ainakin hyvinä kavereina, jos emme välttämättä ystävinä.
Olen haikea kun ajattelen kaikkia hyviä hetkiä, mutta uskomatonta kyllä (ja pelottavan tunteetonta tavallaan) en tunne ikävää hänen persoonaansa kohtaan. Läheisyydenkaipuu on valtava ja kaipuu, että on joku jolle kertoa kaikki pienet asiat, mutta nyt (ihan liian nopeasti minun moraalikäsityksilleni) alan vain tosiaan tuntea haikeutta, en kaipuuta. Eikö minun olisi vielä tarkoitus surra ja kaivata?
Luojan kiitos en osaa vihata häntä, se särkisi minua vielä enemmän. Olen huono vihaamaan, enkä näe syytä. Opetti hän minulle niin paljon itsestäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti