Kuinka moni teistä myöntää olevansa normaali?

Minua on tänäänkin siunattu useilla linkeillä erilaisiin aiheisiin ja eräät niistä saivat minut pohtimaan normaaliuden teoriaa.

Olenko minä normaali? Vai erikoinen? Tunnenko ja teenkö asiat oikein, niin kuin muutkin? Olenko jotenkin sairas?

No siis tohonhan on tosi helppo vastata, kun enhän mä ole normaali vaan älykänpi, kauniimpi ja parempi sängyssä! Mutta siis ihan vakavasti, kuka meistä on se normaali ja onko se oikeasti tavoiteltava olotila.

Normaali on merkitykseltään aika kahtalainen sana. Sehän tarkoittaa tavallaan keskiarvoa. Normaali ei ole huonompi eikä parempi kuin muut. Joskus se on hyvinkin negatiivistä, "se on vaan sellainen normaali" ja joskus ihan positiivista, "huh, mä olen sittenkin normaali". Uskoisin, että jokaisen kaveripiiristä löytää jonkun joka on hyvin normaali. Tavallinen. Sitten kun vertaa itseään tähän normaaliin ja terveeseen henkilöön (normaali tarkoittaa aina myös tervettä, eikö totta) tulee aina mielentilasta riippuen joko ylemmyyden tai alemmuuden tunne.

Oma normaalikehitykseni on aika tavanomainen, normaali. Muistan käyneeni kaikki tavalliset vaiheet läpi; "Olenkohan normaali kun mulla on sen ja sen verran painoa?" "Mä en halua mitään normielämää!" ja "Normaalit ihmiset eivät tee noin! En minä silti käskenyt lopettaa...". Lukiossa tuudittauduin tunteeseen, että on ihan jees olla normaali. Normaalipainoinen, normaalilahjainen tavallinen tyttö, joka on hyvää vauhtia menossa kohti normaalia aikuiseloa. Nyt koen pientä kunnianhimon pilkettä, mutta eiköhän sekin ole aika normaalia.

Ajattelin joskus silloin lapsena Suosikin Bees and Honey -palstaa lukiessa, että saakelin idiootit, eiköhän tuo kaikki mitä kysytte ole ihan normaalia. Koitin päästä eroon normaaliudestani julistamalla, etten minä ainakaan käy läpi mitään myrskyisää murrosikää, päättämällä olla fiksumpi kuin muut ja lopulta ajelemalla hiukseni pois. Luulin jo tässä vaiheessa olevani normaali nuori, olin käynyt nuo läpi ja tajunnut, että maailmassa ei ole vain yhtä normaalia ja kysymys on turha.

Silti. Joskus tulee se kysymys hiippii aina mieleen. "Onkohan tämä nyt ihan normaalia?". Valitettavasti tässä iässä (sori, "tässä iässä" kuulosta aina ja kaikkien sanomana kornille, vähän kuin "silloin kun minä olin nuori) kysymykset ovat sellaisia, joihin ei enää kysymyspalstoilta vastausta saa. Usein näihin kysymyksiin liittyy parisuhdejutut ja jos kysyy siltä toiselta osapuolelta vastaus on aina, että joo, joo. Tunnejutut tekevät poikkeuksen, niitä ei aina voi kysyä pariltaan, koska toinen voisi pitää jotain epänormaalina ja säikähtää.

Eikö voisi olla vaikka jotain kerran kuussa kokoontuvaa ryhmää, jossa saisi reilusti kysyä, että onhan tämä nyt normaalia, eikös tätä muutkin ihmiset tee, on sitten kyse omituisista tavoista tai erikoisista asennoista?