Eilen se alkoi taas, ahdistus. Tosiaan kyse oli 12kk määräaikaisesta netistä, liittymästä joka on niin kallis, että jos eroamme, kummallakaan ei ole varaa yksin maksaa sitä pois.
Miksi olen niin paha ihminen, etten osaa luottaa koko aikaa siihen, että pysymme yhdessä? Miksi takaraivossa on tunne, että sitoudun liian paljon? Jopa eräs sinänsä tuntematon ihminen irkissä sanoi, että kanssani on varmaan vaikea seurustella, koska en ole varma. Nyt tämä vaan jotenkin tulee niin vahvana.
Olen innostunut muuttamaan, mutta kun pelottaa! Miksi minulla ei voi olla vain kivaa?! Aargh, taannun lapsen tasolle jankkaamaan, että haluan kivoja leluja, enkä antaa mitään pois.
Jos ajattelee rationaalisesti, suurin ahdistuksen aihe on varmaan sama kuin ihmisillä, jotka ovat menossa naimisiin. En enää ikinä saa käydä läpi tiettyjä asioita uusien ihmisten kanssa. Minulla ei ikinä tule olemaan sellaista opiskelijaelämää, että löytää itsensä tuntemattomasta sängystä aamulla. En saa kännissä pussailla ja kikattaa jonkun puolitutun kanssa, enkä saa ikinä tietää, miltä tuntuisi olla sillai jonkun toisen kaa.
Toisaalta saanhan minä jotain tilalle, enkö saakin? Saan ihmisen, joka välittää ja jakaa huolet ja ilot. Saan katsoa kun toinen innostuu jostain ja onnistuu tekemisissään. Saan tuntea että minusta välitetään, eikä tarvitse kokea enää uudelleen sitä oloa, joka tunteettomasta kanssakäymisestä tuli. Saan varman (tai no, tämän miehen ollessa kyseessä aika arvaamattoman, mutta tutun kuitenkin) elämän.
Varman päälle, niinhän nykyään tunnun aina tekevän. Haluan puhua tästä miehen kanssa, mutta on tämä saakelin työ, ja olemme kyllä tästä puhuneet jo paljon. Siinäkin mielessä aivoni pelaavat varman päälle, että tämäkin ahdistus tuli vasta nyt, muuttoa, opiskelua yms. ei voi enää perua. Minua vaan jännittää niin kamalasti!
Noh. Kaipa haluaisin vaan varmistuksen, etten ole yksin enkä kamala ihminen kun käyn tätä läpi. Olettaisin, että minulla on tähän oikeus ja velvollisuuskin.
Minua harmittaa, että mies heitti pari vuotta sitten kaikki lapsuudessa tekemänsä sarjakuvat pois. Minulla on äidin keräämä laatikko, jonka saan mukaani muutossa, jossa on kaikkia lapsuuden asioita, tarinavihkot koulusta, piirrustuksia ja kaikea vastaavaa. Haluan katsoa niitä yhdessä miehen kanssa ja sekin saa nauraa sille kuinka minusta tuli minä. Hän ei vaan oikein ole ihminen, joka tekee niin. Nyt olen sentään saanut lukea hänen kuvakirjaansa, jossa on valokuvia ja Hänen isänsä kirjoittamia muistiinpanoja.
Hei, täysin irrallinen ja pinnallinen, eli kaikista paras ajatus: Ostin mekon yo-juhliin! Se on musta (yllätys), spagettiolkaiminen (jollaista koitin välttää) ja vähän polven alapuolelle. Siinä on vähän sellaista reunapitsijuttua, mutta tosi vähän, ja leveä helma. Käytän samaa mekkoa viikonloppuna häissä Turussa, pitäisi löytää kengät. Voi kun on kivaa välillä saada kauniita asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti