Parisuhdepohdintaa ja kommunikaatiota

Heti kun aloimme seurustella, päätimme, ettei meidän juttu kaadu kommukaation puutteeseen. Mies on siinä suhteessa vähän vaaratapaus, se velloo päässään asioita kunnes ei enää pysty ajattelemaan mitään muuta ratkaisua kuin omaansa. Olemme uudistaneet tuon päätöksen pariin kertaan yleensä jonkin hölmön riidan jälkeen, mutta silti aina silloin tällöin tuntuu mahdottomalle puhua tarpeellisista asioista.

Ongelma on siinä, ettei mies puhu, varsinkaan tunteistaan (luulisin että miehelle omien tunteidensa tunnistaminen on ongelma, ollut kai aina) ja kun minä puhun, saatan sanoa niin, että mies suuttuu tai loukkaantuu. Ihan oikeasti täysin hypoteettisena esimerkkinä otettakoon vaikkapa tilanne, jossa koen, että minun pitää sanoa, etten pidä jostain mitä mies tekee suudellessaan. Kysyn ensin, että onko mies tyytyväinen tapaan jolla suutelemme; ei vastausta. Jatkan sanomalla, että minusta on tosi kivaa kun mies tekee niin ja niin, mutta se juttu ei tunnu kovinkaan hyvälle. Nyt jos mies on yhtään huonolla tuulella, mies ei sano enää mitään vaan alkaa murjotus. "No ei sitten jos en osaa suudella".

Miten tilanne on ratkaistavissa? Voin vakuuttaa, etten tarkoittanut sitä niin, tai ärsyyntyä lisää ja vuodattaa kaiken muunkin saman tien (tätä en kyllä harrasta). Voin perua koko sanomiseni, mutta se on typerää. Voin sanoa, ettei pitäisi suuttua tai että mies on lapsellinen, mutta se ei toimi. Joskus tilanne ei vaan ratkea mitenkään, vaan se jatkuu ja jatkuu, muuntuu itkuksi ja riidaksi ihan muusta asiasta. Joskus tilanne purkautuu itsestään, tulee toinen ajatus ja edellinen unohtuu, tai hetken päästä asiasta osataan jo puhua.

Minua ärsyttää, kun mies ei suostu kritisoimaan minua. Vain jos Hän on suuttunut, saattaa sanoa jotain kuten "älä enää ikinä koske noihin, kun laitat ne väärin". Miksi ei voi sanoa ennen vihaista tokaisua? Minua ärsyttävät monet asiat ihan niin kuin kaikkia ihmisiä, miksi mies ei voi myöntää että ok, olet hyvä nainen, mutta lopeta jo saakeli vieköön tuon paidan käyttö.

Tämä on taas valitusvuodatus. Nukuin huonosti ja näin tyhmiä unia. Ulkona sataa ja muutto varmaan viivästyy sen takia ja kaikki on tyhmää, MIKSEI MINULLA OLE LOMAA!!! Joudun tekemään ylipitkää työpäivää vaan siksi, että menen tekemään perjantaiksi työtä, josta en edes pidä ja muutto on tuskaa kun ei ole muuttolaatikoita tarpeeksi.

Ja kellokin on perkele vasta noin vähän.

Pitkä viikonloppuni oli kovin lyhyt

Tein pitkiä päiviä kaksi viikkoa, ja miksi? Jotta voisin tehdä vapaaehtoishommaa, josta en oikeastaan pidä.

Kyllä, luitte oikein, en pidä. Tarkemmin ottaen en pidä festarityöstä. Minua ei yksinkertaisesti jaksa kiehtoa se ihmismäärä ja minulle täysin yhdentekevät artistit. Aion käydä vielä eläissäni jollain isolla festarilla, mutta muuten tämä taisi olla tässä.

Puntala ei ollut paha, lauantaiaamuna oli jopa ihan kiinnostavia bändejä Meksikosta ja Venäjältä. Pienellä leirintäalueella oli pari tuhatta punkkaria ja edellisten vuosien tapaan tapahtuma oli leppoisa. Ihmiset oksentelivat paljon, mutteivät tapelleet tai kuolleet ympäriinsä. Sain Aivolävistyksen solistilta (?) niiden levyn, kaipa uusimman. Voisi ehkä kuunnella sen joskus.

Kiinnostavinta reissussa ehdottomasti oli Toyota Hiace, joka meille oli vuokrattu. Se oli älytön lahna autoksi, risteyksessä piti vaihtaa ainakin kolmoselle, että pääsi tarpeeksi nopeaan pois alta ja se nitisi ja natisi abysmaalisesti. Parasta oli kun perjantaina yöllä lähtiessämme festarialueelta Tampereelle nukkumaan, meidän piti tankata. Ajoimme automaatille ja ovelasti päättelimme, että se syö dieseliä. Ongelmaksi muodostui bensatankin kansi. Etsimme käyttöohjeen avulla sitä avaavaa namiskaa ainakin parikymmentä minuuttia, soitimme hiacen omistajalle, eikä silti auennut. Sitä ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Lopulta löysimme minikokoisen mustan vivun mustien metallijuttujen keskeltä ja sitä vetämällä ja yht'aikaa kantta rynkyttämällä se avautui.

Kun lopulta pääsimme tankkaamaan, minun vastaavana pitä maksaa bensa omalta tililtäni, saisin se myöhemmin kuittia vastaan takaisin. Automaatissa ei ollut minkäänlaisia ohjeita, joten oletin, että kone neuvoo. Valitsin katevarauksen ja odotin, että se kysyy tulostaako kuitin. Ei kysynyt. Olisi pitänyt etukäteen osata painaa "setelikuittaus" nappia. Toivon aika kovasti, että saan ne rahat silti.

Muuten meni ihan hyvin. Trablaablaa -bändillä oli kasetillaan niin hyvät sanat eräässä kappaleessa niiden kasetilla, että vaikken pidä "lyriikoiden" postaamisesta, teen niin kuitenkin.

Väite

Joku väitti eilen

Ettei autossa saa pieriä

Hä?

Samaiselta bändiltä ovat klassikkokappaleet Irc nössöt hiiteen, Lutkuttajien kaupunki (Tampere) ja Huono riffi, paska biisi. Tämän kasetin kuuntelun jälkeen koen melkein ymmärtäväni mikä punkissa viehättää.

Pelasimme paljon erilaisia pelejä matkalla. En ole koskaan -peli on vähän tylsä, joten kannattaa kokeilla Olen tehnyt -peliä. Pitää olla tehnyt jotain, mitä muut eivät ole tehneet. Jostain syystä ensimmäisenä ihmiset ajattelevat ties mitä rivouksia, vaikka varmasti voi sanoa ihan vaikka töihin liittyviä asioita. Lisäsimme säännön, ettei saa sanoa paikkoja kuin yhden pelin aikana per kategoria. Eli jos sanon että olen käynyt Thaimaassa, en saa sanoa seuraavalla kierroksella, että olen käynyt Pariisissa. Tämä pätee kaikkiin asioihin, työpaikkoihin, paikkoihin, missä on vetänyt käteen ja niin edelleen.

Isä kävi avustamassa asunnon kanssa. Nyt on olkkarissa ja makkarissa lamput ja pesukone seinässä. Löytyi onneksi vanhojen asukkaiden putkea, jolla jatkaa pesukoneen vesiputkia, niin saimme sen kiinni sekä sähköön että veteen. Anne ja Lilli kävivät auttamassa ikkunoiden ja lattioiden pesussa, ettei muuton jälkeen tarvitse pestä vanhojakin likoja. Nyt vaan siis kamat sinne.

ps. tämä ei suostu ilmestymään, täytyy säätää

Huoh, etten paremmin sanoisi

Päivä matelee. Find and replace on ahkerassa käytössä. Minulla on paketillinen rusinoita. Poskeni ovat pulleat ja laiskat. Appelsiiniesanssi lääkkeissä ärsyttää.

Miksi hitossa aspirin zippin pitää maistua appelsiinille? Mikä on tämä logiikka? Eikö se voisi olla sitä pirun piparminttua mitä on kaikkissa muissakin, tulisi edes jotenkin raikas olo. Opin vihaamaan appelsiiniesanssia pienenä kun söin appelsiinin makuisia kalkkitabletteja. Pitäisi niitä kai syödä edelleen, mutta mielummin kärsin osteoporoosista kuin syön niitä. Ja vastahan julkaistiin tutkimuksia, ettei sillä kalsiumin saannilla sittenkään ole ehkä niin väliä.

Alan saakeli kuunnella ihan vaan ärsyttääkseni itseäni kaikkia melankolisia teinibändejä (en käytä sanaa emo, koska se ärsyttää vielä enemmän), joiden soittamiseen Ylex tuntuu olevan erikoistunut. Minusta tulisi rasittava ihminen, joka saa aikaan noloja hiljaisuuksia sanomalla asioita kuten "Kyllähän kuitenkin My Chemical Romance tuo siis hyvin esiin tosi monia tärkeitä asioita maailmanpolitiikasta". Voi niitä sääliviä katseita kun poistuu seurasta, "Onhan se nyt vähän noloa kun tuon ikäinen ei erota musiikkia ja Musiikkia".

En tiedä mistä tämä halu johtuu. Ehkä siitä, että jotkut melankoliset teinibändien kappaleet on ihan ok, mutta niistä ei saa tykätä vahingossakaan. Elänkö vaan jossain hassuissa piireissä kun ei ole ok tykätä 30 seconds to Marsista? Kuitenkin sitäkin myydään kuin häkää, joten ei sitä voida kaikkialla paheksua. Paheksun kyllä itsekin aina joskus sitä, sillä en pidä siitä, etteivät ihmiset opi normaalia tunneilmaisua, vaan valitsevat vaan sopivan kappaleen.

Puh. Luin sen edellisen Harry Potterin, ja se oli huono. Haa, sanoin sen, se oli huono! Pahinta siinä oli, että tarina pakotetaan siihen lukuvuosimuottiin, vaikka se olisi täysin tarpeetonta, ja tämä täysin epäuskottava Ginny -juttu. Se vaan heitetään lukijalle ja toivotaan, että iskee kohdalle. Osa huonoudesta saattaa johtua siitä, että sarjan luonne on muuttunut lastenkirjasta nuortenkirjaksi. Käännösratkaisut on tehty ensimmäisessä kirjassa ja se oli lapsenomainen. Nyt kun kirjat eivät enää ole lapsenomaisia, käännös ei kuitenkaan pysty enää muuttumaan nuorten kirjaan sopivaksi. En tiedä johtuuko se kääntäjän taidottomuudesta vai mistä, mutta itselle tuollainen fiilis on tullut, kun olen ne kummallakin kielellä lukenut.

Pitäisi melkein perua viikonlopun reissu, kun kuume ei ole vielä laskenut. Sinne ei kuitenkaan ole oikein muita mahdollisia tilalleni, joten pakko kai se on mennä.

Eilen muuten melkein onnistuimme riitelemään, muttemme kunnolla. Kävimme uudessa asunnossa mittailemassa mahtuisiko pakastin vaatehuoneeseen ja joku pöytä eteiseen. Meillä oli erimielisyyttä siitä miten asennamme sen saakelin pesukoneen. Miestä on alkanut rasittaa jo nyt tässä vaiheessa kuinka paljon työtä sinne muuttaminen teettää ja ettei se kämppä siis ole mikään kovin hyväkuntoinen. Mitä tarkemmin katsoo, sitä enemmän näkee kuinka kulunut se on. Mutta toisaalta, kumpikin meistä tietää, että tuolla hinnalla ei voi olettaa saavansa kovin hyväkuntoista kämppää tuolla etäisyydellä keskustasta. Olisi vaan kiva tietää, kuinka paljon asunnon omistajan nettoavat vuokrastamme. Maksamme siis 470€ 46,5 neliöstä. Vastike varmaan on korkeintaan jonkun sen 200€, eli jää heille varmaan jotain muuta kuin luu käteen. Mietin vaan, että jos asumme tuossa pidempään ja esim. tapetoisimme eteisen ja maalaisimme ikkunanpokat, niin haluaisivatkohan he huomioida sen vaikka joidenkin kuiden vuokrassa... No, katsoo sitä sitten.

Minulla on ikävä ihmisiä. Haluan jo muuttaa ja kutsua ihmisiä käymään, tai vaan istua punaisella sohvalla ja katsoa Simpsoneita. Hei, muutosta puheenollen, tuparilahjaksi olisi aika kiva sellainen joku viltti/torkkupeitto, ihan vaan vinkkinä...

Ei ollenkaan kivaa

Olen nyt sitten kipeä, niin kuin eilen ajattelinkin. Illalla oli kuumetta se 37,1, mikä aiheuttaa minulle jo aina epämiellyttävän olon. Olen kuitenkin flunssalääkkeen voimalla töissä, koska täytyy tehdä niitä tunteja sisään. Voisin melkein lyödä vetoa, ettei tämä kuume laske, enkä pääse edes sinne festareille. Noh, jos niin käy, niin otan sairasvapaata kuitenkin sen perjantain, että voin potea vähän pidemmän viikonlopun. Vaikuttaakohan se epäilyttävälle, että ottaa juuri perjantain vapaaksi? Toivottavasti ei, ja jos kuitenkin menen maanantaina töihin tai annan todistuksen, niin ei kai siinä mitään.

Äidilläni taitaa sittenkin olla ihan intoa ajaa minut kotoa. Hän toi minulle jo yhden pahvilaatikonkin ja sanoi, että olisi helppoa pakata kaikki yläkaappikamat siihen. Yläkaappi sisältää kaiken mitä olen saanut lahjaksi omaan kotiin. Pakkasin siis pari kattilaa, ruokailuvälineet, sähkövatkaimen, mummolta saadut kaitaliinat, ja sekalaisia muita tavaroita isoon laatikkoon. Kaikki DVD:ni ovat siellä, osa kirjoistani ja melkeipä suurin osa muusta irtaimistosta. Voisin väittää, että selviäisin toisen samankokoisen pahvilaatikon kanssa kaikkine kamoineni, jos sänkyä ei lasketa. Minulla on hämmentävän vähän tavaraa.

Sunnuntaina ajattelin mennä pesemään uutta asuntoa ja oli minulla hieno suunnitelma myös päällystää niitä hyllyjä. En ole vaan löytänyt vielä paperia tai vahakangasta. Olisi vaan niin helppoa tehdä se ennen tavaroiden laittamista.

Pesukone tuli eilen ja kävi ilmi, että asia ei olekaan niin yksikertainen. Oletimme, että keskellä kylpyhuonetta olevat putkenpäät olisivat poismenevälle vedelle ja tulevalle vedelle. Eivät taida olla. Ja jos kone on sillä paikalle mille suunnittelimme, se ei yltä sähköön, mutta jos se on paikalla mistä ylttää sähköön, se ei yltä veteen. Ne miehet, jotka toivat sen olivat hieman ihmeissään, että mikä nero sen kylppärin on suunnitellut. Pitää varmaan ottaa isä mukaan ja miettiä sen kanssa asiaa, ettemme tee mitään idioottimaista. Olen nimittäin ihan varma, että se toinen putki on sille poistuvalle vedelle...

Oli mukava kun mies oli eilen minun kotonani käymässä ja katsottiin vaan ihan turhia telkkariohjelmia ja syötiin sipsiä. Minä aioin laihtua kun muutamme yhteen ja taidan pakottaa miehen samoille ruuille, ettei ole ikävää yksin. Paljon kasviksia, niitä mitkä on halpoja nyt, jos niitä on olemassa. Rahaa tulee menemään aika paljon nyt, eikä minulla sitä ole tuhlattavaksi asti, joten muistakaa tuoda maitoa mukana jos haluatte sitä kahviin! Eipä sen ostaminen meidän huushollissa ole rahasta kiinni, kumpikaan vaan ei juo maitoa pahemmin.

Tyhmä päivä

Oli tarkoitus pitää välipäivä blogista, mutta onkin niin höhlä olo, että täytyy valittaa. Taidan tulla kipeäksi, kun nenä vuotaa, keho tuntee kaikki pienetkin epämukavuudet ja on kovin kylmä. En haluaisi tulla nyt kuumeeseen, en ensinnäkään ole ihan selvillä miten sairaspäivien kanssa toimitaan ja viikonloppuna olisi infopistekeikka Lempäälään eräälle punkfestarille.

Ilmeisesti jos olen vain yhden päivän kipeänä voin vaan soittaa esimiehelle ja se on sillä selvä. Jos olen pidempään, täytyy olla todistus. Niiltä päiviltä en saa palkkaa kai tietenkään, mikä nyt ei toisaalta ihan kamala menetys olisi. Esimies vaan on lomalla, pitääköhän sille silti uskaltaa soittaa... Katsotaan nyt tulenko oikeasti kipeäksi.

Olimme eilen nopeita ja alle tunnissa ostimme sohvan ja pesukoneen. Pesukone ilmestyy tänään asunnolle, miehen vastuulla on pestä kunnolla kylpyhuone ennen kun se asennetaan. Saas nähdä miten käy. Sohvan saanti menee elokuun puoliväliin, mutta sen jälkeen olette tervetulleita yöpymään vuodesohvassamme. Meillä ei vaan tällä hetkellä ole oikean kokoisia lakanoita, eikä ylimääräisiä peittoja, mutta ei kai tuo nyt iso ongelma ole. On sitä ennenkin nukuttu mitä erikoisimmissa puitteissa.

Kehittelen tuota seksuaalisuusmeemiä, ehkä saan sen hiottua käyttökelpoiseksi.

"No ihan vissiin pitäisin parempaa seksiblogia!"

Myöntäkää pois, kuka teistä ei olisi tylsyyksissään etsinyt epäilyttävää materiaalia sokkona, tai klikannut sitä "seksi"-tagia blogilistalla. Internet antaa mainion mahdollisuuden tirkistelyyn ja mahdollisuuteen etsiä sitä tunnetta, että on normaali, tai että ainakin joku toinen tekee samaa. Mutta miksi hitossa seksiblogit, -keskustelupalstat ja tietysti itse asiasivustot ovat niin pirun tylsiä?

Tyttöjen pukuhuone poikkeaa blogeista positiivisesti asiallisen suhtautumisensa ansiosta. Siellä ei ainakaan vielä pyöri häiriköitä, jotka käyvät dissaamassa jokaista suunsa avannutta (kuten Rakel Liekin blogin kommentoijat, puolet käyvät vain paheksumassa tai vittuilemassa). Moni myös kehdatessaan toimii "nimellään", ainakin sillä millä itse kirjoittaa blogia tms., siellä toki kaikki eivät ole tunnistettavissa. Tyttöjen pukuhuone on kuitenkin aika nuori ja voi vaan toivoa, että siellä saataisiin asiallista keskutelua aikaiseksi myös "erikoisemmista" asioista. Vaikka joillekin voi olla kovinkin vapauttavaa vihdoin reilusti tunnustaa, että on maannut viiden miehen kanssa elämänsä aikana ja tuntea ylemmyydentunnetta, kun jotkut ovatkin vielä kevytkenkäisempiä, en usko, että enemmistö kuitenkaan kokee suurta tarvetta asian käsitelyyn. Eiköhän meillä jokaisella ole joku "pimeämpi" salaisuus, josta puhuminen saattaisi hyvinkin viedä mahdolliset epäilyt tai häpeän pois.

Itse en jaksa hävetä, mutta vaikka blogeja lukiessa iskeekin paha kilpailuvietti, en kai kuitenkaan voi alkaa itse käsitellä asioita altruistisesti netissä, jotta samassa tilanteessa olevat eivät kokisi olevansa epänormaaleja. Ensinnäkin aika moneen asiaan aiheesta liittyy kumppani (tai kumppaneita...) enkä ole ihan varma olisiko se korrektia kertoa asioita hänestäkin, varsinkin koska hänenkään identiteettinsä ei ole mikään salaisuus.
Toisekseen, haluanko olla ihminen, josta tiedetään "juttuja"? "Tuossa se nyt menee, luitsä sen blogista, että se tykkää naida pieniä eläimiä?". Minulla on kuitenkin suuria suunnitelmia ja maine itsensäpaljastajana ei ehkä edistäisi asiaa.
Kolmanneksi pieni epäilys siitä, että saattaisin menettää jotain jos kertoisin noista asioista, varsinkin parisuhdejutuista. Eikö jonkin osan elämää kuulu olla vain kahden välistä? (Ja kun ymmärtää tämän samoin kuin minä, kahdenkeskistä sekin on, että naamatusten puhuu siitä jonkun toisen kanssa, eikö totta?)

Voisinhan tietysti kirjoittaa anonyyminä. Tai vain yleisluontoisesti. Yleisluontoinen on siitä huono, että se ei aja asiaa millään tavoin. "Kuulinpa tässä huhua, että seksikkäät alusvaatteet voisivat olla kivoja ja päädyinkin täysin hypoteettiiseen tilanteeseen...". Anonyymisyys taas ei sovi minulle. Mitä ideaa siinä sitten on jos kerta kukaan ei tiedä, että se oli juuri minä ja voin saada siitä jotain henkilökohtaista palautetta. Ja olen ihan varma, että pitäisin parempaa ja ainakin hauskempaa blogia kuin monet, niin haluaisin tietysti saada siitä myös ne kreditit.

Taidan jättää välistä siis internetin tirkistelymahdollisuudet ja keskittyä ihan oikeaan elämään. Jatkan kuitenkin henkilökohtaista ristiretkeäni avoimemman maailman puolesta (te, jotka nyt uskovat, että olen vaan katsonut liikaa sinkkuelämää, olette väärässä. En pidä kyseisestä sarjasta, ja henkilöiden suhtautuminen tiettyihin asioihin on suorastaan kammottava. En halua maailmaa, jossa on normaalia elää niin kuin he).

PS. Minua ei koskaan haasteta vastaamaan näihin "meemeihin", joita blogit ovat pullollaan. Ideoin oman meemini aiheeseen liittyen, mutta se voi olla liian kova pala ihmisille. Mitä mieltä olette jos haastaisimme ihmiset kertomaan ensinnäkin että missä ovat hyviä seksissä ja seksin merkityksen omassa elämässä prosentteina? Mielestäni jokaisen olisi seksuaaliterveytensä takia hyvä miettiä kyseisiä asioita, eivätkä kysymykset välttämättä ole liian intiimejä. Vastaan itse jos olette samaa mieltä, että kerrankin kyseessä olisi mielekäs meemi, olisihan se noloa olla ainut, josta tiedetään "juttuja".

Häistä selvinneenä ja hieman riita-asiaa

Viikonloppuna teimme miehen perheen kanssa matkan Turkuun heidän serkkunsa häihin. Ihan hyvät häät, mainiota ruokaa, mutta nuhjuinen hotelliyö. Reissu antaa hyvän mahdollisuuden hieman valottaa sitä, kuinka meidän "perheessä" riidellään.

Ensinnäkin, mies ei olisi halunnut lähteä koko reissulle, joten minun vastuullani oli tehdä reissusta mahdollisimman siedettävä ja erityisesti reissuun lähdöstä kitkaton. Kaikki oli jo menossa hyvin; uusi puku oli ostettu jo keväällä, olin maininnut jo pari viikkoa aikaisemmin, että pesee valmiiksi paitansa ja sukkansa, ja kaikin puolin on koittanut tehdä tästä mahdollisimman kivutonta. Perjantaina kuitenkin lähdimme huonekaluostoksille, josta minulla oli huonoja aavistuksia jo ennen koko kauppoja.

Koitimme etsiä sohvaa ja löysimmekin eräästä kaupasta ihan livenä aohvan jota olimme katsoneet netissä. Paikan päällä katsoessa sohva kuitenkin mielestäni oli ihan liian suuri ja kun tästä huomautin, näin kuinka hyvä tuuli pyyhkiytyi miehen kasvoilta. Hän hyökkäsi kysymällä ylenkatseellisesti, että miten minä sitten aioin mahduttaa eteenpäin avautuvat sohvan kämppään. Koitin puolustautua ja vedota siihen, että olin piirtänyt hänelle kuvankin. Tässä tilanteessa riidan välttäminen olisi vielä ollut mahdollista.

Hän ei sitä ollut katsonut, koska se ei kuitenkaan ollut mittakaavassa ja sormellaan piirsi mitä oli itse tarkoittanut. Kuuntelin tarkkaan (kerrankin) ja kysyin, että aikooko hän tosiaan, että hyllyjä mahtuisi koko seinälle kuten hän oli sanonut, seinästä oviseinään asti. Silloinhan ovi ei mahtuisi aukeamaan. Emme kumpikaan ymmärtäneet mitä toinen tarkoitti ja kun kysyin toiste, mies veti herneen nenään ja lähti kävelemään. Väitin kuulemma tahallani vastaan, vain idiootti ei ymmärrä mitä hän tarkoittaa ja hän ei mihinkään häihin lähde.

Tästä selvisimme pienellä itkulla, miehen murjotuskohtauksella ja jatkamalla reissua. Pääsimme aamulla lähtemään, kun olin koko illan vaatinut miestä laittamaan kaiken valmiiksi matkalaukkuun ja oletinkin, että kaikki oli hyvin. Aamulla autossa iso riita miehen ja veljen kanssa vältettiin vain hiuksenhienosti, mutta pahin tapahtui hotellissa, kun valmistauduimme itse juhlaan. Mukana oli vanha, liian pieni puku. Olin ihan varma, että olin laittanut matkalaukkuun sen puvun, minkä mies antoi, eli tämä ei voinut olla minun vikani. Mutta miehen logiikalla juuri sitä tämä oli. Olin laittanut hänen uuden pukunsa hämäävästi kaappiin ja hän otti tietysti sen joka oli etualalla, koska se toinen näytti siltä, ettei sitä ole hetkeen käytetty. No anteeksi perkeleesti, että joskus on ollut pakko siivota sitä vitun huonetta! Aikaa oli viisi minuuttia, ennen kuin kyyti tulee ja mies sanoo, ettei lähde. Jos lähtee on vain tasan ruuan, ei sekunttiakaan pitempään. Lähdimme kuitenkin ja mieskin leppyi illan aikana, ja itse tilaisuus meni hyvin. Kirkossa emme olleet, se on miehelle periaatteen asia.

Että tällaista. Miehellä on siis paha tapa reagoida vahvasti (se on sitä temperamenttiä, eihän sille voi mitään...) ja syyttää aina muita. Ihan mistä tahansa voi syyttää muita. Minun tekisi vaan niin kovasti mieli joskus vaan huutaa täysilaidallinen suoraan päin naamaa. Kaikista pahin on se, että mies on hiljaa. Hän voi olla sanomatta mitään parikin tuntia, sitä pidempää en anna. Minulle jo viisi minuuttia on liikaa. Miksi minä aina annan periksi riitatilanteessa (joskin myöhemmin saan yleensä tahtoni läpi)? Minä olen aina se, joka pyytää anteeksi. Nyt kesällä emme ole riidelleen kunnolla ollenkaan, nämä olivat ainoat pahat riidat pitkään aikaan. Se on pitemmän päälle niin rasittavaa aina ottaa syy niskoilleen, vaikka jälkeenpäin toinen pyytäisi anteeksi.

Katkera vuodatus siis tällä kertaa. Joskus on jopa tullut mieleen, että riidelleessä mies tahallaan agitoi, jotta saisi minut tekemään päätöksen, jota en halua. "Tässä tämä vitun rengas takaisin, jos muu ei sinua onnelliseksi tee". Silloinhan se ei olisi hänen syynsä, vaan minun, joka itse teon teki. Tämä ajatus kuitenkin käy mielessä vain niinä huonoina hetkinä, joita ei ole paljon.

Joskus kuitenkin toivoisi vähän pienempää määrää sitä temperamenttia, puhumattakaan kirosanoista.

Kuinka moni teistä myöntää olevansa normaali?

Minua on tänäänkin siunattu useilla linkeillä erilaisiin aiheisiin ja eräät niistä saivat minut pohtimaan normaaliuden teoriaa.

Olenko minä normaali? Vai erikoinen? Tunnenko ja teenkö asiat oikein, niin kuin muutkin? Olenko jotenkin sairas?

No siis tohonhan on tosi helppo vastata, kun enhän mä ole normaali vaan älykänpi, kauniimpi ja parempi sängyssä! Mutta siis ihan vakavasti, kuka meistä on se normaali ja onko se oikeasti tavoiteltava olotila.

Normaali on merkitykseltään aika kahtalainen sana. Sehän tarkoittaa tavallaan keskiarvoa. Normaali ei ole huonompi eikä parempi kuin muut. Joskus se on hyvinkin negatiivistä, "se on vaan sellainen normaali" ja joskus ihan positiivista, "huh, mä olen sittenkin normaali". Uskoisin, että jokaisen kaveripiiristä löytää jonkun joka on hyvin normaali. Tavallinen. Sitten kun vertaa itseään tähän normaaliin ja terveeseen henkilöön (normaali tarkoittaa aina myös tervettä, eikö totta) tulee aina mielentilasta riippuen joko ylemmyyden tai alemmuuden tunne.

Oma normaalikehitykseni on aika tavanomainen, normaali. Muistan käyneeni kaikki tavalliset vaiheet läpi; "Olenkohan normaali kun mulla on sen ja sen verran painoa?" "Mä en halua mitään normielämää!" ja "Normaalit ihmiset eivät tee noin! En minä silti käskenyt lopettaa...". Lukiossa tuudittauduin tunteeseen, että on ihan jees olla normaali. Normaalipainoinen, normaalilahjainen tavallinen tyttö, joka on hyvää vauhtia menossa kohti normaalia aikuiseloa. Nyt koen pientä kunnianhimon pilkettä, mutta eiköhän sekin ole aika normaalia.

Ajattelin joskus silloin lapsena Suosikin Bees and Honey -palstaa lukiessa, että saakelin idiootit, eiköhän tuo kaikki mitä kysytte ole ihan normaalia. Koitin päästä eroon normaaliudestani julistamalla, etten minä ainakaan käy läpi mitään myrskyisää murrosikää, päättämällä olla fiksumpi kuin muut ja lopulta ajelemalla hiukseni pois. Luulin jo tässä vaiheessa olevani normaali nuori, olin käynyt nuo läpi ja tajunnut, että maailmassa ei ole vain yhtä normaalia ja kysymys on turha.

Silti. Joskus tulee se kysymys hiippii aina mieleen. "Onkohan tämä nyt ihan normaalia?". Valitettavasti tässä iässä (sori, "tässä iässä" kuulosta aina ja kaikkien sanomana kornille, vähän kuin "silloin kun minä olin nuori) kysymykset ovat sellaisia, joihin ei enää kysymyspalstoilta vastausta saa. Usein näihin kysymyksiin liittyy parisuhdejutut ja jos kysyy siltä toiselta osapuolelta vastaus on aina, että joo, joo. Tunnejutut tekevät poikkeuksen, niitä ei aina voi kysyä pariltaan, koska toinen voisi pitää jotain epänormaalina ja säikähtää.

Eikö voisi olla vaikka jotain kerran kuussa kokoontuvaa ryhmää, jossa saisi reilusti kysyä, että onhan tämä nyt normaalia, eikös tätä muutkin ihmiset tee, on sitten kyse omituisista tavoista tai erikoisista asennoista?

Ajaisikin poliisi sinisellä autolla

Mieheltä pöllittiin pyörä eilen. Oli lukossa ja oman kerrostalon edessä, ja vielä kahdelta yöllä se oli siinä. Menemättä yksityiskohtiin, minua ärsyttää juuri nyt miehen asenne kaikkia vastoinkäymisiä kohtaan niin paljon, että tekisi mieli huutaa. Nämä on niitä hetkiä, että vähän oma valinta mietityttää. Onneksi vain vähän.

Saimme kamalan summan rahaa miehen isältä muuttoa varten. Miten me ikinä maksamme sen pois? Ei hän sitä odota, mutta ei noin vaan voi antaa rahaa. Eikö se usko, että tulemme toimeen? Luuleeko se, että olen joku onneton heitukka? Me olimme suunnitelleet muuton sillä rahalla mitä on, ja nyt sitten onkin enemmän. Miten ikinä saan koulutettua miehen siihen, että rahaa on vähän ja sillä on pakko tulla toimeen.

Mutta eilen kuitenkin ostimme toisen huonekalun, lampun olohuoneeseen. Minulla on tänään palkkapäivä, joten seuraavalla viikolla ostan myös vahankangasta hyllyjen päällystämiseen.

Plääh. Tästä tuli turhin entryni ikinä.

Ei mitään sanottavaa

Haa, kerrankin olen sanaton. Ei mitään ihmeellistä. Voisi olla aiheellista ihmetellä miksi sitten kirjoitan jotain, mutta syy on yksinkertaisesti vaan tylsyys.

Päätin jo eilen, että tänään olen ahkera töissä ja teen taas tunnin ylimääräistä. Heräsin kuitenkin päänsärkyyn eikä fiilis ollutkaan hyvä. Enkä eilen edes tehnyt mitään ihmeellistä (tai no, ehkä vähäsen ihmeellistä, tai ainakin aika kivaa).

Ostimme ensimmäisen "huonekalumme" uuteen asuntoon. Valkoinen rullilla oleva juttu kylppäriin, missä ei ole kaappia ollenkaan. Jotenkin tuli paha mieli ostaa alennuksesta, vaikka vieressä oli hienompia, kolmen vuoden takuun antavia kromihässäköitä. Mutta ehkä tuo ei ole sellainen asia mihin kannattaa panostaa kovin suurta summaa.

Minusta on niin omituista, että joku pystyy ostamaan vaikkapa satasen kengät noin vain. Siis hei, meidän ruokabudjetti viikolle on alle tuon! Ei se mitään, että joskus ostaa, onhan minullakin kuudenkympin kasvorasva, mutta jos joka tilistä käyttää heräteostoksiin melkein puolet on vaikea uskoa, että suhtautuu rahaan ihan oikein. Monikin kun ostaa "huomaamattaan", "tarttui vaan mukaan". Miten voi olla huomaamatta, että tili tyhjenee?

Mies ei anna minun asentaa kattolamppua! Hän vaatii, että isäni (joka on sähköasentaja koulutukseltaan insinöörin lisäksi) tulee asentamaan sen. Olohuoneessa on siis katosta vain johtoja, joihin ihan hyvin osaisin laittaa sokeripalan tai ostaa sellaisen jutun mihin lampun saa kiinni, riippuen lampusta, jonka ostamme. Olen ennenkin asentanut lamppuja, kaksi ainakin. Melkeinpä loukkaannuin. Mies perustelee tätä sillä ettei vakuutus kata jos se sitten syttyy joskus jos sitä ei ole laittanut sähköasentaja kun kyseessä on paljaat johdot. Ihan tyhmä syy!

Jos tänään tekisi muuttoilmoituksen ja ottaisi sen vakuutuksen. KELA:lle pitäisi lähettää opintotuki- ja asumislisähekemukset, ja sitten vielä tilata se opiskelijakortti. Sitten ei olekaan enää mitään virallista tekemistä.

En kehtaa

On tosiaankin harvoja asioita joista en kehtaa puhua. Voisi jopa sanoa, että minun tarvitsee puhua asioista jotta voin käsitellä ne päässäni. Uskon myös vahvasti siihen, että yhteiskunnassamme on liikaa tarpeettomia tabuja.

Löysin kuitenkin blogin (johon en laita linkkiä, löysin sen sattumalta blogilistalta) joka sai minut jäsentämään ajatusmaailmaani ja suhtautumistani tähän blogiin. En ikinä, ikinä kehtaisi kertoa sellaisia asioita. Kyseinen bloggaaja tosin tekee sen täysin nimettä kun minut on tarkoituksellisesti helppo jäljittää. Ensinnäkään en tietenkään voisi kertoa toisista ihmisistä sellaisia asioita enkä toisekseen yksinkertaisesti vaan voisi kertoa itsestäni niin tarkkoja yksityiskohtia.

Yksityiskohdat ovat oleellisia. Pari tiedonmurusta pitää mielenkiinnon yllä, mutta liika on liikaa ja mielenkiinto häviää. Jos kertoisin itsestäni tiettyjä asioita, kokisin kuluvani loppuun, avautuvani liikaa ja häviäväni, tulevani arkiseksi ja tylsäksi.

Valittelin eilen irkissä eräälle henkilölle, että on tylsä, kun ei varsinaisesti ollut ainakaan sillä hetkellä ketään, jolle voisi kertoa tietyistä asioista. Nämäkin asiat joista nyt puhun, ovat kuitenkin sellaisia, että tiettyjen ihmisten kanssa kahdenkesken niitä voisi ehkä puida. Haluan hehkuttaa ja se menee vähän hukkaan, jos toinen ei tiedä yhtään mistä puhun.

Plääh, en saa pidettyä ajatuksia koossa. Pointtini oli, että vaikka kuinka jotkut kauhistelevat miten avoimesti joskus tilitän, on minullakin rajat. Joistain asioista voi kertoa vain niille, joiden tietää olevan ok niiden kanssa. Tämä pätee minulla kaikkiin elämänalueisiin, että vaikka oletattekin että puhun jostain navanalusjutuista, niin olette ainakin osaksi väärässä.

Väsynyt ja kylmissään

Olen aika kiitollinen tästä liukuvasta työajasta. Aamulla kun heräsin piipitykseen kuudelta satoi kaatamalla ja siirsin herätystä kolme varttia eteenpäin. Minun pitää tehdä kahden tai itse asiassa kolmen päivän tunnit sisään, joten on pidettävä pitkiä päiviä ja mielummin tulen aikaiseen kuin olen täällä pitkään. Se vaan tarkoittaa, että aamulla on herättävä aikaisin ja illalla mentävä nukkumaan ennen kymmentä, mitä en eilen tehnyt.

Näin eilen ystäviäni kaupungilla, oli mukavaa ja pelasimme illalla parin muun kanssa Puerto Rico -nimistä lautapeliä (jonka hävisin täysin). Juttelin miehelle massiivisista peloistani ja hän rauhoitteli minua. Jos ihastun johonkuhun toiseen, minä saan ja minun pitääkin kertoa siitä, jotta hän voi käydä eliminoimassa uhan.

Minulla kerrankin oli jokin vakava ja hyvä pointti maailmasta, joka piti jakaa kanssanne. En kuitenkaan enää muista sitä, joten tyydyn vaan nukkumaan hetken paikallani.

Ainiin, piti kertoa pisteistä ensin. Siihen mihin pääsin sisään sain kokeesta 57 ja kokonaismääräksi 77,67. Nopealla laskutoimituksella sain siis yhteensä 20,67 pistettä todistuksesta ja soveltuvuudesta. Ei kovin paljoa. Suurempi riemu on se, että äikänopekoulutukseen piti kirjallisuudessa tehdä suomen tehtävä ja toisinpäin ja ilmeisesti siitä suomen tehtävästä sain vain sen pakollisen minimin, eli 1 pisteen. Tiukille jäi siinä mielessä siis.

Nyt on jo parempi

Minun on jo aika oppia antamaan kaikki. Ei ole mahdollista, että minuun sattuisi niin paljon, etten selviäisi. Kuten muistatte, vaikka se oli vaikeaa, osasin elää ilman miestä. Olen niin tehnyt, enkä siitä pitänyt. Minä haluan olla tämän ihmisen kanssa. Minä haluan oman kodin. Maailma ei kaadu pariin riitaan, vaan joskus täytyy ottaa yhteen, jotta voi mennä eteenpäin.

Minulla on kaikki hyvin, ettekä saa antaa minun pelätä koko ajan, sillä jos niin teen, sitä tulee itsensä toteuttuva profetia. Kun pelkää tarpeeksi, alkaa toivoa että asia tapahtuisi, jotta pelko menisi jo ohi. Se on mennyt jo, ei ole enää pelättävää.

Voisin veikata, että tästä syksystä tulee mukavinta aikaa pitkään aikaan.

Ahdistusnillitystä

Eilen se alkoi taas, ahdistus. Tosiaan kyse oli 12kk määräaikaisesta netistä, liittymästä joka on niin kallis, että jos eroamme, kummallakaan ei ole varaa yksin maksaa sitä pois.

Miksi olen niin paha ihminen, etten osaa luottaa koko aikaa siihen, että pysymme yhdessä? Miksi takaraivossa on tunne, että sitoudun liian paljon? Jopa eräs sinänsä tuntematon ihminen irkissä sanoi, että kanssani on varmaan vaikea seurustella, koska en ole varma. Nyt tämä vaan jotenkin tulee niin vahvana.

Olen innostunut muuttamaan, mutta kun pelottaa! Miksi minulla ei voi olla vain kivaa?! Aargh, taannun lapsen tasolle jankkaamaan, että haluan kivoja leluja, enkä antaa mitään pois.

Jos ajattelee rationaalisesti, suurin ahdistuksen aihe on varmaan sama kuin ihmisillä, jotka ovat menossa naimisiin. En enää ikinä saa käydä läpi tiettyjä asioita uusien ihmisten kanssa. Minulla ei ikinä tule olemaan sellaista opiskelijaelämää, että löytää itsensä tuntemattomasta sängystä aamulla. En saa kännissä pussailla ja kikattaa jonkun puolitutun kanssa, enkä saa ikinä tietää, miltä tuntuisi olla sillai jonkun toisen kaa.

Toisaalta saanhan minä jotain tilalle, enkö saakin? Saan ihmisen, joka välittää ja jakaa huolet ja ilot. Saan katsoa kun toinen innostuu jostain ja onnistuu tekemisissään. Saan tuntea että minusta välitetään, eikä tarvitse kokea enää uudelleen sitä oloa, joka tunteettomasta kanssakäymisestä tuli. Saan varman (tai no, tämän miehen ollessa kyseessä aika arvaamattoman, mutta tutun kuitenkin) elämän.

Varman päälle, niinhän nykyään tunnun aina tekevän. Haluan puhua tästä miehen kanssa, mutta on tämä saakelin työ, ja olemme kyllä tästä puhuneet jo paljon. Siinäkin mielessä aivoni pelaavat varman päälle, että tämäkin ahdistus tuli vasta nyt, muuttoa, opiskelua yms. ei voi enää perua. Minua vaan jännittää niin kamalasti!

Noh. Kaipa haluaisin vaan varmistuksen, etten ole yksin enkä kamala ihminen kun käyn tätä läpi. Olettaisin, että minulla on tähän oikeus ja velvollisuuskin.

Minua harmittaa, että mies heitti pari vuotta sitten kaikki lapsuudessa tekemänsä sarjakuvat pois. Minulla on äidin keräämä laatikko, jonka saan mukaani muutossa, jossa on kaikkia lapsuuden asioita, tarinavihkot koulusta, piirrustuksia ja kaikea vastaavaa. Haluan katsoa niitä yhdessä miehen kanssa ja sekin saa nauraa sille kuinka minusta tuli minä. Hän ei vaan oikein ole ihminen, joka tekee niin. Nyt olen sentään saanut lukea hänen kuvakirjaansa, jossa on valokuvia ja Hänen isänsä kirjoittamia muistiinpanoja.

Hei, täysin irrallinen ja pinnallinen, eli kaikista paras ajatus: Ostin mekon yo-juhliin! Se on musta (yllätys), spagettiolkaiminen (jollaista koitin välttää) ja vähän polven alapuolelle. Siinä on vähän sellaista reunapitsijuttua, mutta tosi vähän, ja leveä helma. Käytän samaa mekkoa viikonloppuna häissä Turussa, pitäisi löytää kengät. Voi kun on kivaa välillä saada kauniita asioita.

Mitä tuohon voi sanoa?

14:36 Weppo > susku rakas, minä luotan siihen että pysytään yhdessä
14:38 Sakuliina > Mitä tuohon voi sanoa :)

Niinpä niin. Kyse oli siis siitä voidaanko ottaa 12kk määräaikainen nettiyhteys.

Uusi aamu, uusi viikko

Tämä aamubloggaaminen tuntuu sujuvan yllättävän hyvin. Kaikki on tuoreena mielessä, eikä nälkäkään paina vielä (aamulla söin puuroa, vasta toinen lautasellinen onnistui, ensimmäiseen tuli klontti maitopurkista ja heitin sen menemään. Ällöä).

Viikonloppuna kävin Finnconissa ja syömässä lounaat Figarossa (jota on pakko kehua, kokeilkaa joskus). Lauantaina jouduin hengaamaan yksin, mies sai flunssan ja jäi koneelle, vaikka alunperin Hänen piti kuvata cosplay -yksilökilpailu. Jouduin kuitenkin itsekin lähtemään paikalta jo kahden paneelin jälkeen yksinkertaisesti sen ihmismäärän takia. En kyennyt hengittämään niiden animeihmisten seassa. Se määrä cosplayaajia samassa tilassa, keski-ikä 13, voitte kuvitella metelin ja sateisen, lämpimän päivän yhteisvaikutuksen. Sunnuntai meni paremmin, mutta lauantai-iltapäivänä olisi juuri olleet ne parhaat jutut mitä kuunnella, joten harmittaa nyt vähän.

Näin nyt jo entisen äidinkielenopettajani conissa, hän oli puhumassa siellä, ja kerroin päässeeni yliopistoon jne. Hän vain totesi lukeneensa sen blogistani. Puolessa sekunnissa kelasin mitä olen tänne kirjoittanut ja oliko päätös tehdä tästä näin avoin (avoin, pyh, voitte todeta jos tunnette minut ja tapani puhua IRL) välttämättä hyvä. Tulin kuitenkin samaan tulokseen kuin aiemmin, en kerro täällä sen ihmeellisempiä asioita, kuin saisitte selville jos kysyisitte minulta.

Olen kuitenkin hieman eri ihminen netissä ja oikeassa elämässä. Olen jo aikaisemmin pohtinut sitä miksi minun on helpompi olla pinnallinen heitukka näin kuin livenä. Irkissäkin sen huomaa, nykyään en aina edes kirjoita kirjakieltä! Tekstiviestit tulevat silti edelleen olemaan oikein kirjoitettuja, jos Anne jo säikähdit.

Ehkäpä se on se kuuluisa harha anonymiteetistä, joka saa minut näyttämään tämänkin puolen itsestäni. Luin noita vanhoja kirjoituksiani itse asiassa viime viikolla ja on ihana huomata, etten ole kasvanut päivääkään tämän blogin aloittamisesta. Kun kerran lähtee heitukkalinjalle, siitä ei ole paluuta!

On minun nyt kuitenkin aikuistuttava sen verran, että saan kunnialla työt loppuun ja opiskelut sitten joskus alkuun. Olen hoidellut noita muuttoasioita tässä kuntoon ja sähkösopimus aiheutti hieman päänvaivaa. En löytänyt mistään kattavia ohjeita kuinka asia hoitaa, joten lopulta päätin soittaa paikalliseen sähköyhtiöön ja ainakin kysyä, että miten homma hoidetaan. Olisin nimittäin halunnut heidän kanssaan vaan jonkun hämmentävän verkkosopimuksen, jossa maksetaan sähkön siirrosta ja toiselta, halvemmalta firmalta sen sähkön. Minulla oli paha aavistus jo kun soitin. Puhelu kesti ehkä kolme minuuttia ja kun painoin punaista luuria, tajusin juuri tilanneeni kämppäämme sähköä juuri tältä kalliilta paikalliselta firmalta. Mitä olisin voinut sanoa? Se nainen siellä päässä vaan kyseli tietoja, osoitteen yms. ja sitten sanoi, että "no minäpä laitan täältä tulemaan sähköt 1.8 alkaen, kiitoksia soitosta". Hieman kirosin. Noh, täytyy katsoa minkä kokoisia nuo laskut tulevat olemaan ja vaihtaa firmaa myöhemmin. Tämä kyllä vahvisti käsitystäni sähköyhtiöiden asiakaspalvelusta...

Kävimme eilen siellä asunnossa mittailemassa ikkunoita ja tarvittavaa verkkokaapelin pituutta. Se on edelleen ihan hyvä kämppä. Harmittaa vaan kuluneisuus, mutta toisaalta meillä on vapaat kädet laittaa sitä, eli voimme rauhassa tuunailla ikkunanpieliä jos haluamme. Mies on niin innoissaan muutosta, että koko tilanne tuntuu surrealistiselle. Hän on ollut ihan yltiökiva jo pitkään, koko ajan odotan milloin tulee riitaa tai edes joku ongelma. Ikinä en osaa olla tyytyväinen tilanteeseen.

Eilen oli myös Jyväskylän kesän päätösillallinen, josta valitettavasti jouduin lähtemään jo ennen varsinaisia bileitä tapahtumateltalla. En ikinä tutustu ihmisiin, kun en voi jäädä illalla myöhään eikä kukaan kutsu edes baariin mukaan jatkoille. Teen nyt pyhän lupauksen, että koitan parantaa tapani nyt syksyllä uusien ihmisten suhteen, koitan oikeasti sopeutua joukkoon ja hankkia uusiakin ystäviä. Luulisi, että tämä on hyvä mahdollisuus päästä eroon vanhoista toimintatavoista, jos vaan näkee sen vaivan.

Nyt kuitenkin töiden pariin!

Onnistuin!

Pääsin yliopistoon ja vielä juuri sille linjalle kuin halusin!
Eli vapiskaa, tulen opettamaan lapsianne lukemaan kirjoja ja ilmaisemaan itseään.

Pääsin siis äidinkielen opettajakoulutukseen kirjallisuus pääaineena, suomen kieli ja pedagogiset opinnot sivuaineena. Äiti ja isä soittivat ja avasivat kirjeeni, joka oli tullut päiväpostissa jo nyt. Olisin voinut olettaa, että siihen tosiaan vielä menee se viikko, mihin olin varautunut. Meille nimittäin ilmoitettiin, että viimeistään 20. heinäkuuta, eikä uskoni ollut suuri humanisteihin, kuitenkin tekevät kaiken viime tingassa.

Ei siis pohdintaa työmarkkinatuista, ei paskaa duunia vuoden tai pääsykoekirjoja (ellei käy niin etten pidä tuosta, mutta ei mietitä sitä nyt). Olen aika onnellinen, saatte uskoa!

Saankohan asioita elämässä liian helpolla? Tuntuu, että vaikka pelkäsin tulosta, silti uskoin, että pääsen, niin kuin aina ennenkin. Entäs sitten kun tulevat ne Oikeat Vastoinkäymiset? Tulenko niiden kanssa toimeen, kun näköjään saan aina mitä haluan?

Öh...

Olen ihan puuh. En jaksa.

Minulla on yksinkertaisesti tylsää. Koska ihmisillä on tapana jumittua, en keksi enää uusia kiinnostavia asioita netistäkään, luen vaan päivittäin suurimmat uutissivustot, IT-viikon yms. ja katson irc-gallerian vartin välein, josko YAD-yhteisöön on tullut taas eri ihmisiltä samoja kommentteja. Olkaa kilttejä ja laittakaa minulle linkkejä, joista on iloa koko päiväksi! Luen mielelläni asiatekstiä tai vaikka ei-asiaa, videoita on vähän paha tosin töissä katsoa.

Tuo YAD -yhteisö galleriassa aiheuttaa minulle varmaan jonkun veritulpan. Onneksi se on nyt rauhoittunut, niin ettei tarvitse keskittyä vaan torjumaan hyökkäyksiä. Olen itse koneella edelleen vain päivät, niin suurin osa niistä, jotka ovat aggressiivisia eivät ole aktiivisia yht'aikaa. Se on helpotus, sillä on hyvin kuluttavaa toistaa itseään. Sain miehenkin liittymään YAD:iin kun se ärsyyntyi niin kovasti niihin "pilvipäänisti-idiootteihin". Mikä ihme saa 12-vuotiaat heittämään (vitsillä, mutta silti) "Vittu kannabis on jees, mitä vitun fasisteja te ootte?!?!11"?

Minua pelottaa se muutto. Otamme luultavasti Lähivakuutukselta nuorisovakuutuksen, jossa on irtaimistovakuutuksen lisäksi myös tapaturma- ja matkavakuutus. Sähkösopimusta täytyy vielä harkita. Mitään ei kuitenkaan tehdä ennen torstaita, jolloin vuokrasopimus allekirjoitetaan.

Tänään menen äidin kanssa töiden jälkeen kaupungille, käymme juttelemassa YO-kuvasta ja katsomme vaatteita. Illalla saan hoitaa lipunmyyntiä Jyväskylän Kesän tapahtumateltalla, eka esiintyjä siellä tänä kesänä Tuomari Nurmio. Voi olla aika mainio, odotukset ainakin on suuret.

Hei, lukeeko kukaan tätä blogia näin kesäisin? Vai pitäisikö minun alkaa populistisesti kalastella lukijoita antamalla mahdollisuus kurkkia seksielämääni ja mieheni sielunelämää? En minä muuten, mutta minua harmittaa kun en osaa olla yhteyksissä ihmisiin, niin jos kerta luette tätä, niin tehkää se aktiivisesti. Silloin minäkin aktivoituisin.

Vihdoin tuloksia!

Ensinnäkin, loppukokeiden tulokset, eli mitä sain aikaan kolmessa vuodessa:

• Äidinkieli 7 (odotetusti)
• Historia 6 (ihan hyvin siis)
• Filosofia 6 (hyvin tämäkin)
• Englanti 5 (olisi todellakin voinut mennä paremmin)
• Biologia 4 (olisi voinut ehkä nähdä vähän enemmän vaivaa...)
• Matematiikka 4 (eli todella hyvin)

Lisäksi sain EE:stäni B:n, vaikka se tosin lähti A:na, ja TOK-esseestäni C:n. Se tarkoittaa, että kokonaispistemääräni on 33. Valitettavasti Suomessa hakiessa pisteillä ei ole väliä, mutta tiedänpähän itse mitä sain. Aikaisemmin kirjoitin sen ruotsin, sehän siis on Magna Cum Laude.

Eli kaikin puolin ihan hyvin. Mikään ei ole alle nelosen ja tuosta näkee missä olen hyvä, paitsi englannin kohdalla syytän opettajaa. Olisi hauska saada tietää, mitä muut kirjoittivat, veikkaisin, että olen aika keskitasoa luokallamme.

Toinen iso asia. Saimme asunnon! Muutamme elokuussa Kortepohjaan erään yksityishenkilön vuokraamaan asuntoon. Kävimme katsomassa sitä lauantaina ja saimme tietää sunnuntaina. Puhelun jälkeen itkin reilusti pari tuntia, pelotti ja hämmensi niin kamalasti. Entäs jos raha ei riitä? Entäs jos haluamme erota? Mikä vakuutus olisi hyvä? Kysymyksiä riittää. Mies on innoissaan ja varma siitä, että tämä on sitä mitä haluamme. Se on Hänelle eri asia, Hän muutti kotoa jo pari vuotta sitten. Minä en vain muuta pois, minä myös muutan jonkun luo samalla. En myöskään tiedä vielä opiskelupaikasta, ja kun koitin ottaa selvää työmarkkinatuesta, pääni melkein räjähti.

Olen silti innoissani. Asunto on mukava, ovesta tullaan sisään suorakaiteen mukaiseen eteiseen. Heti edessä on kaksi ovea, toinen vaatehuoneeseen ja toinen vessaan. Oikealla eteisen päässä on ovi olohuoneeseen, jonka päässä on parveke ja vasemmassa takanurkassa keittiökomero. Eteisestä vasemmalla vastapäätä olohuoneen ovea on toinen vaatehuone (!) ja sen vieressä ovi makuuhuoneeseen. Neliöitä on 46, vessassa pesukonepaikka, joskin taloyhtiöllä on myös tupa ja asunto on toisessa kerroksessa. Vuokra on 470 +10e vesi +sähkö, eli ei kai kovin paha (mutta kun tuohon lisätään herran vaatima netti, niin ei se vähänkään ole...).

Minä muutan pois kotoa! Joudun käymään ainakin pari viikkoa töissä Kortepohjasta, siitä voi tulla kivaa. Säästössä minulla ei mitään ihme summia ole, eikä ole miehelläkään, eli esim. sohvaa emme osta ihan heti. Saatte sitten tulla käymään ja tuoda ruokaa, jota voimme syödä kodikkaasti istuen lattialla. On meillä sentään ruokapöytä, mutta siihenkin vain kaksi tuolia. Lettuja voin luvata paistaa, jos tuotte maitoa.

Ylioppilasjuhlia suunnittelemme kovasti, tai siis äiti suunnittelee. Saan tehdä Sacherkakun, nam. Sitä vaan on aina tarjolla kun pidän juhlat, siinä mielessä vähän tylsää.

Pitäisi varmaan nyt alkaa tehdä töitä... En vaan saanut nukuttua oikein kunnolla. Sateen ropina valvotti, samoin kuin sisko, joka tuli nukkumaan ihan liian myöhään. Olin jo viideltä maannut sängyssä ikuisuuden hereillä ja mietin pitäisikö jo nousta. Hyvä, etten noussut, sillä nyt sain äidiltä kyydin töihin. Tämän päivän ohjelmassa voisi olla copypastea ja sähkönhinnan vertailua.

Minua on huijattu!

Loppukokeiden tulokset tulevatkin vasta huomenna! Ja minä kun olen odottanut niitä niin innolla... Huomenna pitäisi lähteä (toivottavasti) YADin kesäleirille, joten en tiedä ehdinkö niitä edes katsomaan silloin.

Tuo toivottavasti on tuossa siksi, että olemme sopineet Hänen kanssaan menevämme katsomaan erästä asuntoa lauantaina. Jos Hän saa auton, pääsen kesken leirin katsomaan sitä, mutta jos ei saa, minun täytyy jättää koko leiri välistä, mikä olisi sääli.

Tulin eilen ja tänään mopolla töihin, koska isällä on auto Helsingissä työmatkan ajan. On suorastaan ihmeellistä, kuinka paljon siitä voikaan lähteä ääntä. Haisen koko päivän bensalle ja kädet ovat kipeä tärinästä, mutta ei se mitään. Ajoin sillä eilen jopa kaupunkiin ja takaisin ja voi sitä vapauden tunnetta! Sitten kun muutan, en saa mopoa mukaan, harmi sinänsä.

Muuttamisesta puheen ollen, olen ihan pihalla mitä kaikkea pitää ottaa huomioon. Suurin mysteeri minulle on tällä hetkellä sähkölasku. Kämpässä, jota menemme katsomaan sähköstä maksetaan ihan normaalisti käytön mukaan. Mutta pitäisikö meidän siis solmia oma sähkösopimus? Vai veloittaako vuokranantaja sen vaan meiltä? Eikö oikeasti ole olemassa mitään opaskirjaa...

Onneksi löysin kuunnelmia netistä, niin aika menee rattoisammin Robinson Crusoen parissa. Seuraavalla viikolla Jyväskylän Kesä, jee, pääsen katsomaan montaa kiinnostavaa kun myyn lippuja. Nähdään siis siellä, minut löytää ainakin Tuomari Nurmiosta ja Jazzbaarista kuuntelmassa Copenapea.

Maanantaifiilis

Tänään ei taida oikein lähteä päivä käyntiin. Pääsin eilen sänkyyn vasta yhdeltätoista näytelmän hautajaisten jälkeen ja lauantaina mies valvotti "fuck" -dokumentin parissa ainakin kahteen. Nukuttaa ihan pirusti, eikä minulla ole pahemmin hommaa, niin pyrin vaan pysymään hereillä siihen asti, että isä tulee ja antaa töitä.

Olen tullut (taas) hyvin kriittiseksi tätä nykyistä yhteiskuntaa kohtaan. Minusta on edelleen aivan uskomatonta, että minun ja kaikkien muiden samassa tilanteessa olevien on istuttava töissä väsymässä kahdeksan tuntia päivässä, vaikka töitä ei ole. Miksi en voi lähteä kotiin, kun töitä ei ole? Sehän ei ole minun vikani, ettei firma anna hommaa mihin minut on palkattu, niin miksen voi olla vain silloin töissä kun hommaa on. Ongelmaksihan kyllä sitten muodostuisi palkkaus, maksettaisiko kuukausipalkkaa, vai tuntipalkkaa vai jotain muuta. Toisaalta jos olen kuitenkin työnantajan käytettävissä koko työajan, lähtisin vain kotiin esimiehen sanoessa, ettei ole hommaa enää tänään, niin miksen voisi saada koko kuukausipalkkaa.

Minusta on aivan uskomatonta, että yhteiskuntamme pitää ihanteena sitä, että käyttää energiansa kahdeksan tunnin (tai jopa pidetempään) työpäivään, menee sitten kotiin jaksaen juuri ja juuri laittaa lapsille ruokaa ja menee nukkumaan yhdeksän jälkeen, jotta jaksaa taas töissä. Missä vaiheessa meistä tuli näin työkeskeisiä? Eikö työn tarkoitus ole toisaalta tehdä jotain mikä on tarpeen ja toisaalta mahdollistaa se, että hankimme sitä mikä on tarpeen? Missä vaiheessa minun on tarkoitus käyttää tämä raha mitä saan, kun en edes jaksa lähteä ruokakauppaa pidemmälle työpäivän jälkeen?! Olen suorastaan vihainen. Laskin, että jos tekisin kuuden tunnin työpäiviä 7,5 sijaan saisin silti kesätyöstä ihan kivan palkan, vaikka koska olen harjoittelijan nimikkeellä, ei se verrattuna johonkin diplomi-insinööriin olisi todellakaan iso. Jotkut ihmiset esim. siivousalalla elävät tuolla palkalla koko ajan. Miksi emme ole valmiita vaihtamaan rahaa vapaa-aikaan? Vai onko muka todella niin, että on kyse työnantajasektorista, mielummin maksavat kuin että työt seisovat (kuinkakohan paljon tämänkin firman työt muka seisoisivat, jos halukkaat saisivat kuuden tunnin työpäivät, kysynpä vain).

Koko ajan keksin lisää hyviä puolia opiskelijaelämästä ja opettajan ammatista. Tietyissä rajoissa työajat vaihtelevat, aina ei ole niin pitkää päivää, eikä aikaista herätystä, mutta joskus saa käyttää kaiken energiansa. Koko ajan on hommaa ja jos ei ole niin aina voi lukea tai kirjoittaa jotain. Ei minulla olisi mitään tätä kahdeksasta neljään työtä vastaan, jos tämä olisi vaikka sitä siivoushommaa, kun olisi hommaa ja saisi pitää rehellisesti taukoja ja jatkaa taas. En kestä tätä huonoa omatuntoa blogin kirjoittamisesta työaikaan, vaikka ei minulla muuta tekemistä ole.

Jos nyt laitetaan ne analyyttiset psykologilasit päähän ja katsotaan valitustani, niin huomataan helposti mistä kenkä osaksi ainakin puristaa. Olisin halunnut lomaa. Rehellistä kesälomaa, pitkiä aamuja ja uimista ja ehkä jopa pitkiä iltoja lämpimässä ilmassa. En halua aikuiseksi vielä, syksyllä kuitenkin pitää huolehtia kaikesta; muutto (toivottavasti), laskut, opiskelut/työ ja kaikki muukin ovat aikuisten asioita, joita olisin halunnut vältellä vielä yhden kesän. Miksi ihmeessä en sanonut reilusti ei, kun isäni sanoi että minulle on töitä? Rahanpa takia, mutta silti. Mikseivät vanhempani sanoneet kuten täydelliset vanhemmat sanoisivat, että tietysti voit pitää lomaa kun kävit ahkerasti lukiota kolme vuotta, me maksamme kyllä vuokratakuusi.

Ei tässä toisaalta ole vaihtoehtoja, töitä on nyt siedettävä kun niitä on. Seuraavan viikonlopun pitäisi olla rentouttavat, kesäleiri, missä on kai hyvät puitteet vaan olemiselle. Mitäs muuta tässä on tapahtumassa... Jyväskylän kesän info on tänään, myyn siellä lippuja. Saas nähdä saanko niitä missä menee pitkälle yöhön, koska sitten voi tosiaan olla kivaa täällä seuraavan aamuna. Onneksi tosiaan näytelmä loppui niin on enemmän vapaa-aikaa viikolla.

Olin sukulaisen hautajaisissa täällä Jyväskylässä lauantaina. Olivat hyvät hautajaiset, vähän itkua kuten asiaan kuuluu, mutta myös naurua ja hyvää ruokaa. Voi olla kiinnostavaan seurata kuinka leski löytää taas tekemistä itselleen, hän on aika persoonallinen henkilö ja voi olla että hänestä kehittyy vielä vaikka mitä.

Noh, jos koittaisin jatkaa jotain. YO-tuloksia odotelleessa aika kuluu hitaasti, ne tulevat torstaina nettiin. Näkemisiin siis.