Kyllä, minä tein sen! Festareilla olin ja hengissä selvisin, vaikka ihan asiakkaana pyörin. Ihan yötäkin olin teltassa, mutta lähdin kotiin siskon kyydillä toisena yönä jo melko aikaisin. Vältyin siis epämiellyttävältä sateelta ja mahdolliselta ahdistumiselta, joka usein seuraa liian pitkää ilonpitoa.
Ihan kokonaan en tosin välttynyt, sillä sunnuntai on taas mennyt lievässä darra-ahdistuksessa. Väsymys alkoi ottaa osaansa, mutta mukava seura ja tarpeeksi tuhti ruoka helpottivat hieman. Onneksi kohta alkaa arki, eikä tarvitse enää riekkua. Muuten ei olekaan ollut pahasti läheisyydenkaipuinen olo, mutta tällaiset väsyneet päivät kuluvat paremmin toisten ihmisten kanssa.
Tämä kaupunki on todella pieni. Sitä on saanut taas kauhistella tässä viikon, kun ei ilmeisesti ole mahdollista välttyä kuulemasta kuulumisia silloinkin kun voisi olla parempi olla niitä kuulematta. Ärsyttää olla niin ennalta-arvattava. Tiesin, että juuri tämä fiilis tulee, kun kuulen miten elämä jatkuu. Siinä on myös jotain lohdullista, tunnen selvästi itseni hyvin ja negatiivisistakin tunteista voi välillä nauttia. Onpahan sentään selvästi jotain tunne-elämää minullakin. Nyt pitää vaan erottaa mitä asioita kaipaan ja mitä en oikeasti enää halua, tai mitä ei ole ollutkaan. Vituttaa se, että toisella näyttää menevän hyvin, koska se tarkoittaa sitä, että minä olin osa ongelmaa. Kun minä poistuin yhtälöstä, toinen voi paremmin. Vaikka minähän olen täydellinen!
Nyt ovat olleet ensimmäiset yöt, kun hermostuttaa nukkua yksin. Totuttuja tapoja on vaikea muuttaa, kun ensihuuma tästä kaikesta alkaa kulua pois. Minulla ei ole mitään muistikuvaa mitä tein viimeksi kun asuin yksin. Pitkät sateiset syysillat eivät ajatuksena houkuta juuri nyt, mutta paluu arkeen tekee luultavasti hyvää. Työt alkavat viikon päästä ja sitten voin rauhoittua opettelemaan uusia töitä, uusia rutiineja ja uusia harrastuksia.
Minulla on luottavainen tunne tästä syksystä, vaikka voin olla hieman raskasta seuraa. Toisaalta minun pitäisi lopettaa anteeksipyytely siitä mitä minä olen tai en ole. Kerron itsestäni tarinaa tylsänä ja kuivana ihmisenä, vaikka olenhan myös hauska, ajankohtainen ja joskus älykäskin. Ihan normaali nuori aikuinen minä olen.
sunnuntai, heinäkuuta 29, 2012
sunnuntai, heinäkuuta 22, 2012
Sunnuntai + joku kielikuva matalapaineesta tjsp.
Nyt on sellainen sunnuntai, että pakko fiilistellä vähän angstilistaa. Sillä on 11 kappaletta, eli noin 40 minuuttia musiikkia, se riittänee. Alkaa Peltoniemen Hintriikan surumarssilla ja päättyy Stairway to Heaveniin. En ole kovinkaan kekseliäs näiden kanssa.
Olen edelleen sairas, koska en missään vaiheessa rauhoittunut sairastamaan, vaan olen huidellut ympäriinsä totuttuun tapaan. Kävin eilen katsomassa tanssiteatteri Krampin Romeon ja Julian ja olin täysin myyty. Liikekieli on todella kaunista, pääosapari oli mahtava ja olen niin kateellinen, että jotkut saavat tehdä tuollaista! Näytelmässä erityisesti teini-ihastumisen esittäminen ilman katsojan myötähäpeää oli aivan ihastuttavaa. Olen ollut myös illat humputtelemassa, toissapäivänä hallituksen kokous pidettiin veneellä ja eilen fiilisteltiin millaista oli olla 18-vuotias opiskelukaverin synttäreillä. Omassa olemisessani ei ole tapahtunut kovinkaan suuria muutoksia, kuten voitte tätä blogia vuoteen 2006 selaamalla todeta. Suurin ero lienee se, että olen reilummin iloinen ja ylpeä omista saavutuksistani.
Miksi pitikään herätä niin aikaisin? Heräsin jo ennen kymmentä, eli tämä sunnuntai on ainakin pari tuntia pidempi kuin mitä se tarvitsisi olla. Nukkuminen ei enää onnistunut, koska olen räkäinen ja nuhjuinen ja yskin. Olen myös kehittänyt melko vakuuttavan matalan äänen, onneksi se ei lähtenyt kokonaan. Ihoni on kipeä ja koska lahjoitin kortisonini veljelleni, en saa sitä kuntoon. Nyt kaipaisin päänsilittelyä jos koskaan olen sellaista kaivannut.
Tänään on flunssan lisäksi ikäväpäivä, vaikka realistina voinkin aina saman tien kumota kaipuuni kultaiseen menneeseen. Sain eilen kuulla, että eksälläni on tänään treffit jonkun tyypin kanssa. Tiesin, että ero tuntuisi jotenkin konkreettisemmalle sitten, kun hän löytäisi jotain muuta seuraa, joten nyt en oikein tiedä mitä tunnen. Tunnenko vähän pahaa mieltä siitä, että meidän väliltämme asiat ovat ohi ja hän alkaa tapailla muita? Vai luulenko, että tuntisin niin ja nyt vaan oletan itseni niin tekevän? Onpa taas hankalaa näin sunnuntain kunniaksi. Joka tapauksessa olen mieli maassa, eikä kukaan ole sosiaalinen sunnuntaina ennen puolta päivää.
On itse asiassa kyllä ihan hyvä olla yksin kotona hiljaisuuden vallitessa sängyssä väsyneen raukeana. Tai no nyt.fi:n innoittamana Bad Romancea kuunnellen, jaksoin angstilistaa vain kolmen kappaleen ajan. Epäilen liioittelevani sosiaalisen elämän tarvettani. Epäilen kaikkea näköjään tänään. Sen siitä saa, kun ei ole mitään mikä laittaisi asiat mittasuhteeseen. Sue Townsendin Adrian Mole -kirjat eivät auta, vaikka hauskoja ovatkin. Tämä satunnaisest poikkoileva ajatuksenvirta on nyt katkaistava ennen kuin menetän kokonaan toivoni.
Olen edelleen sairas, koska en missään vaiheessa rauhoittunut sairastamaan, vaan olen huidellut ympäriinsä totuttuun tapaan. Kävin eilen katsomassa tanssiteatteri Krampin Romeon ja Julian ja olin täysin myyty. Liikekieli on todella kaunista, pääosapari oli mahtava ja olen niin kateellinen, että jotkut saavat tehdä tuollaista! Näytelmässä erityisesti teini-ihastumisen esittäminen ilman katsojan myötähäpeää oli aivan ihastuttavaa. Olen ollut myös illat humputtelemassa, toissapäivänä hallituksen kokous pidettiin veneellä ja eilen fiilisteltiin millaista oli olla 18-vuotias opiskelukaverin synttäreillä. Omassa olemisessani ei ole tapahtunut kovinkaan suuria muutoksia, kuten voitte tätä blogia vuoteen 2006 selaamalla todeta. Suurin ero lienee se, että olen reilummin iloinen ja ylpeä omista saavutuksistani.
Miksi pitikään herätä niin aikaisin? Heräsin jo ennen kymmentä, eli tämä sunnuntai on ainakin pari tuntia pidempi kuin mitä se tarvitsisi olla. Nukkuminen ei enää onnistunut, koska olen räkäinen ja nuhjuinen ja yskin. Olen myös kehittänyt melko vakuuttavan matalan äänen, onneksi se ei lähtenyt kokonaan. Ihoni on kipeä ja koska lahjoitin kortisonini veljelleni, en saa sitä kuntoon. Nyt kaipaisin päänsilittelyä jos koskaan olen sellaista kaivannut.
Tänään on flunssan lisäksi ikäväpäivä, vaikka realistina voinkin aina saman tien kumota kaipuuni kultaiseen menneeseen. Sain eilen kuulla, että eksälläni on tänään treffit jonkun tyypin kanssa. Tiesin, että ero tuntuisi jotenkin konkreettisemmalle sitten, kun hän löytäisi jotain muuta seuraa, joten nyt en oikein tiedä mitä tunnen. Tunnenko vähän pahaa mieltä siitä, että meidän väliltämme asiat ovat ohi ja hän alkaa tapailla muita? Vai luulenko, että tuntisin niin ja nyt vaan oletan itseni niin tekevän? Onpa taas hankalaa näin sunnuntain kunniaksi. Joka tapauksessa olen mieli maassa, eikä kukaan ole sosiaalinen sunnuntaina ennen puolta päivää.
On itse asiassa kyllä ihan hyvä olla yksin kotona hiljaisuuden vallitessa sängyssä väsyneen raukeana. Tai no nyt.fi:n innoittamana Bad Romancea kuunnellen, jaksoin angstilistaa vain kolmen kappaleen ajan. Epäilen liioittelevani sosiaalisen elämän tarvettani. Epäilen kaikkea näköjään tänään. Sen siitä saa, kun ei ole mitään mikä laittaisi asiat mittasuhteeseen. Sue Townsendin Adrian Mole -kirjat eivät auta, vaikka hauskoja ovatkin. Tämä satunnaisest poikkoileva ajatuksenvirta on nyt katkaistava ennen kuin menetän kokonaan toivoni.
tiistaina, heinäkuuta 17, 2012
Kipuilua
Tulihan se sieltä viimein. Luin Vilja-Tuulia Huotarisen kirjan Valoa valoa valoa (joka oli oikein hyvä ja kaunis) ja itkin. En paljon, mutta kuitenkin. Olen helpottunut. En ole koskaan ymmärtänyt väitettä, että itku parantaa oloa, mutta ainakin se lopettaa hetkeksi odotuksen siitä milloin se tulee.
Olen siis kipeänä, kurkkuun sattuu, kuumetta ja samaan aikaan kramppaa mahassa. Kävin juttelemassa työjutuista (alan ehkä kirjoittaa sanomalehden liitteeseen juttuja), töissä ja kirjastossa, mutta väsyin niistä niin pahasti, että päätin pyhittää illan kulttuurille. Kortepohjan kirjasto on muuten edelleenkin aivan mahtava, hyviä kirjoja tarttui mukaan.
Mutta nyt kiertelen. Luin siis kirjan ja koska se oli koskettava, oli helppo mennä mukaan ja itkeä vähän omiakin asioita. Miten minä voin olla ihminen, joka rikkoo lupauksensa ja lähtee pois? Minä olin sanonut ja vakuuttanut, että olen luona, minuun voi luottaa ja minä pidän huolta. Silti minä lähdin. En voi edes kuvitella miten pahan olon olen aiheuttanut. Minä tiesin tekeväni niin enkä silti välttänyt sitä. Olen vastuussa siitä, että toinen ihminen, ihminen, joka luotti minuun, on nyt yksin ja kokee, että hän ei voi luottaa keneenkään, koska minäkin hänet jätin. Enkä saa häntä ymmärtämään miksi niin tein. Enkä saanut häntä aiemmin ymmärtämään, että miten tilanteen olisi voinut välttää.
On tietysti valhetta, että tilanne olisi täysin minun vastuullani. Parisuhde on kahden ihmisen välinen sopimus tai miksi sitä nyt haluaa sanoa, eikä sitä olisi voinut jatkaa tällä tavoin. Olisin voinut itse pahoin, enkä olisi antanut toiselle tilaa olla ja hengittää. Mutta miksi en pystynyt sanomaan niitä ahdistavia asioita aiemmin tai antamaan nyt aikaa niihin reagoimiseen? Miksi juuri se tilanne lopulta sai minut päättämään, että tämän pitää nyt loppua ainakin toistaiseksi?
Voisin sanoa, että syy oli omassa voimaantumisessani. Olin voimieni tunnossa, muuten elämä meni hyvin, mutta kotitilanne ahdisti. Oli kuitenkin myös kyse siitä, etten nähnyt toisella olevan enää annettavaa minulle, vaikka se kuulostaa itsekkäältä. Meidän välillämme ei ehkä koskaan ollut sellaista tajutonta romanttista intohimoa, vaikka sitä halusinkin siinä nähdä. Meidän olemiselle oli arjen jakamista ja lohduttavaa ja ilahduttavaa läsnäoloa, mutta ehkäpä se ei riittänyt minulle. Aiemmin en uskonut, että muunlaista voisi olla. Ja vaikkei voisikaan, ei kai riitojen tarvitse olla niin pahoja ja yksipuolisia. Tilannetta oli saatava paremmaksi ja tuntui, että jopa yksin oleminen on parempi.
Minä viihdyn yksin. Minä viihdyn itseni kanssa. Minä viihdyn omien tapojeni ja rutiinieni kanssa. Minä viihdyn ystävieni ja jopa sukulaisteni kanssa. Minä en kadu hetkeäkään mitä olin miehen kanssa. Olen todella pahoillani miten pahan olon hänelle tällä aiheutin, mutta toivon hänen ymmärtävän miten pahan olon hän minulle aiheutti itsekin. Luultavasti jos olisimme tavanneet johonkin toiseen aikaan, sitten kun hänen päänsä on paremmassa kunnossa, asiat olisivat voineet olla toisin. Jos olisin jatkanut, olisin pikkuhiljaa ajautunut valehtelemaan sekä itselleni että hänelle, ja oma elämäni ja meidän elämämme olisi eriytynyt koko ajan enemmän. En halunnut sitä. Nyt minun pitää tulla toimeen syyllisyyteni kanssa, eikä minun pidä enää ajatella hänen mietteitään, ellei hän halua minun kanssani ystävyyssuhdetta jatkaa.
Olen siis kipeänä, kurkkuun sattuu, kuumetta ja samaan aikaan kramppaa mahassa. Kävin juttelemassa työjutuista (alan ehkä kirjoittaa sanomalehden liitteeseen juttuja), töissä ja kirjastossa, mutta väsyin niistä niin pahasti, että päätin pyhittää illan kulttuurille. Kortepohjan kirjasto on muuten edelleenkin aivan mahtava, hyviä kirjoja tarttui mukaan.
Mutta nyt kiertelen. Luin siis kirjan ja koska se oli koskettava, oli helppo mennä mukaan ja itkeä vähän omiakin asioita. Miten minä voin olla ihminen, joka rikkoo lupauksensa ja lähtee pois? Minä olin sanonut ja vakuuttanut, että olen luona, minuun voi luottaa ja minä pidän huolta. Silti minä lähdin. En voi edes kuvitella miten pahan olon olen aiheuttanut. Minä tiesin tekeväni niin enkä silti välttänyt sitä. Olen vastuussa siitä, että toinen ihminen, ihminen, joka luotti minuun, on nyt yksin ja kokee, että hän ei voi luottaa keneenkään, koska minäkin hänet jätin. Enkä saa häntä ymmärtämään miksi niin tein. Enkä saanut häntä aiemmin ymmärtämään, että miten tilanteen olisi voinut välttää.
On tietysti valhetta, että tilanne olisi täysin minun vastuullani. Parisuhde on kahden ihmisen välinen sopimus tai miksi sitä nyt haluaa sanoa, eikä sitä olisi voinut jatkaa tällä tavoin. Olisin voinut itse pahoin, enkä olisi antanut toiselle tilaa olla ja hengittää. Mutta miksi en pystynyt sanomaan niitä ahdistavia asioita aiemmin tai antamaan nyt aikaa niihin reagoimiseen? Miksi juuri se tilanne lopulta sai minut päättämään, että tämän pitää nyt loppua ainakin toistaiseksi?
Voisin sanoa, että syy oli omassa voimaantumisessani. Olin voimieni tunnossa, muuten elämä meni hyvin, mutta kotitilanne ahdisti. Oli kuitenkin myös kyse siitä, etten nähnyt toisella olevan enää annettavaa minulle, vaikka se kuulostaa itsekkäältä. Meidän välillämme ei ehkä koskaan ollut sellaista tajutonta romanttista intohimoa, vaikka sitä halusinkin siinä nähdä. Meidän olemiselle oli arjen jakamista ja lohduttavaa ja ilahduttavaa läsnäoloa, mutta ehkäpä se ei riittänyt minulle. Aiemmin en uskonut, että muunlaista voisi olla. Ja vaikkei voisikaan, ei kai riitojen tarvitse olla niin pahoja ja yksipuolisia. Tilannetta oli saatava paremmaksi ja tuntui, että jopa yksin oleminen on parempi.
Minä viihdyn yksin. Minä viihdyn itseni kanssa. Minä viihdyn omien tapojeni ja rutiinieni kanssa. Minä viihdyn ystävieni ja jopa sukulaisteni kanssa. Minä en kadu hetkeäkään mitä olin miehen kanssa. Olen todella pahoillani miten pahan olon hänelle tällä aiheutin, mutta toivon hänen ymmärtävän miten pahan olon hän minulle aiheutti itsekin. Luultavasti jos olisimme tavanneet johonkin toiseen aikaan, sitten kun hänen päänsä on paremmassa kunnossa, asiat olisivat voineet olla toisin. Jos olisin jatkanut, olisin pikkuhiljaa ajautunut valehtelemaan sekä itselleni että hänelle, ja oma elämäni ja meidän elämämme olisi eriytynyt koko ajan enemmän. En halunnut sitä. Nyt minun pitää tulla toimeen syyllisyyteni kanssa, eikä minun pidä enää ajatella hänen mietteitään, ellei hän halua minun kanssani ystävyyssuhdetta jatkaa.
keskiviikkona, heinäkuuta 11, 2012
Oi ihana heinäkuu!
Minulla on sellainen mielikuva, että heinäkuu sopii minulle. Viimeiset seitsemän vuotta olen käyttänyt heinäkuun toisen viikon festarilla vapaaehtoisena ja se on oikein mukavaa. On tarpeellinen ja sosiaalinen olo ja saa yleensä nähdä hienoja esityksiä ja kuunnella hyvää musiikkia. Puhumattakaan siitä, että lounaat nautitaan Figarossa, mikä on kyllä aivan mahtava henkilökuntaetu. Tämä viikko onkin helppo olla tervehenkinen, ellei sitten innostu jatkamaan iltaa jonnekin... Äskeinen keikka oli aivan todella hyvää jammailumusaa, onkin hieman vaikea rauhoittua nukkumaan. Lauantainakin oli niin hauskaa tanssia. Sitä kyllä pitäisi harrastaa useammin.
Koko päivä oli kyllä melko levoton. On sellaista positiivista levotonta kutinaa. Paljastunee pms-oireiksi tai vastaavaksi parin päivän sisään, mutta on otettava ilo irti siitä mitä saa. Eilinen alkoi onnettomasti melkein itkuisissa tunnelmissa, kun näin hyvin epämiellyttäviä unia ja tunne oli melko hankala karistaa. Onneksi työt, sauna ja Doctor Who helpottivat. Tänään olenkin kuunnellut ihan käsittämätöntä musaa, joka tekee minut riehakkaaksi ja hyväntuuliseksi vastoin kaikkia ennakko-oletuksia. Tällä hetkellä maailmassa tuntuu olevan paljon musiikkia, mitä olen kyllä kuullut aiemminkin, mutten ole sietänyt yhtään. Olen ehkä muuttunut rennommaksi asian suhteen nyt kun voin paremmin säännöstellä sitä.
Mutta levottomuudesta. Tässä on riskejä. Saatan ensinnäkin olla helposti riehas ja kesken kaiken tajuta sen ja olla hyvin hämmentynyt ja hieman häpeissäni. Toiseksi saatan ymmärtää väärin mistä levottomuus johtuu ja tehdä jotain väärin. Kolmanneksi en ehkä ottaa osaa levottomuutta tarpeeksi rennosti ja nauttia siitä positiivisena, energiaa antavana tunteena. Saatan siis pyrkiä siitä eroon, mikä on usein virhe. Olen myös ilmeisesti ollut hieman hävytön, missä sinänsä ei ole mitään uutta, kaikki eivät vaan ole ehkä käsittäneet hävyttömyyteni laajuutta aiemmin. Olin melko hämmentynyt kommentista, että minä joskus "hehkun rivoutta". Panettelua, ikinä en ole rivo ollut! Irkkiä ei lasketa, eihän se minun vikani ole, että siellä nyt kiertää ties mitä linkkejä ja juttujen taso on mitä on. (Niin siis edelleen irkkaan. Vähänkö on vanha olo.)
Tämä olisi otollinen aika kesäheilastelulle. Mielentila olisi oikea, varsinaisia esteitä ei ole ja mikäs sen kivempaa. Paitsi että ei. Olin melko yllättynyt, että minua varovaisesti lähestyttiin baarissa, sillä kuten varmasti tiedätte, minulle ei niin vaan koskaan käy. Johtunee uusista shortseista, jotka ovat aiheuttaneet nyt myös jo kaksi kertaa huorittelua keskellä päivää. Lienevät siis tosiaankin liian lyhyet aikuisen ihmisen päälle. Teini-ikä ei koskaan palaa, olisinpa käyttänyt sen paremmin.
Tiedän kuitenkin, etten kestäisi itseäni, jos alkaisin nyt pokailla jotain satunnaisia tyyppejä. Otan itseni liian vakavasti ja varon venyttämästä itseäni liian ohueksi juuri kun olen aloittamassa kokoamisen. Itsestään antaa kuitenkin aina jotain, kun on tietyntyyppisessä kanssakäymisessä jonkun kanssa, enkä pidä siitä ajatuksesta, että ties kuka tietää minusta sellaisia asioita, mitä siinä saa selville. Sanoinpas tuon kierrellen, yllätin itsenikin. Suoremmin sanottuna tarkoitan siis sitä, etten halua paneskella ympäriinsä, koska koen paljastavani omasta luonteestani, olemuksestani ja ajatusmaailmastani paljon tuollaisissa tilanteissa, enkä tällä hetkellä kestä sitä ajatusta. En tiedä miksi se on minulle niin epämiellyttävä ajatus tai miksi otan sen niin vakavasti. En kai ole kovin moderni. On toisaalta tervettä suojella itseään epämiellyttäviltä asioilta. Satunnaiset pokailut eivät toki täytä positiivisen levottomuuden käsittelyn kriteerejä. Tarvitsisi ennemminkin sellaisen kaukaisen, mutta mahdollisuuksen rajoissa olevan tuomitun ihastuksen. Vähän jo oli sellainen fiilis, mutta meni ohi. On tosin riski edelleen, mutten usko, että kovin suuri. Lähinnä koska sen ylläpitäminen vaatii energiaa, enkä vaan ole niin kiinnostunut. Satunnainen päänsilittely ja poukkoileva keskustelu kyllä kelpaa. Minulla ei myöskään ole tällä hetkellä enempää tarjottavana itsellänikään.
Pelkäsin paljon sitä miten kestän ilman totuttua läheisyyttä, mutta tähän mennessä itse asiassa on mennyt todella hyvin. Ehkä se kaipuu tulee joskus sitten myöhemmin tai sitten vaan olen yliarvioinut sen tarpeen. Nuorempana muistan kyllä tulleeni mainiosti toimeen ilman, erityisesti jopa vältellen. En minä nyt ihan täysin ilman fyysisiä ihmiskontakteja ole ollut, ja ehkä se nyt riittää, vaikkei samalla tavalla syvällä tasolla olekaan. Jospa viime vuodet olivatkin poikkeus?
Vielä ajatus tuosta itseni paljastamisesta. Olen aikoinaan kirjoittanut tänne, että minulla on puolen vuoden sääntö: jos tyyppi on vielä puolen vuoden päästä kuvioissa, voi harkita käyttääkö seuraavan puoli vuotta oikeasti ystävystymiseen/ suhteen syventämiseen. Se on itse asiassa aika hyvä sääntö, harmi, etten ole noudattanut sitä. On ollut todella mahtavaa saada uusia ystäviä (kavereita, ystäviä, ymmärtänette problematiikan) ja olen nauttinut siitä paljon. Minun on kuitenkin vaikea luottaa siihen, että asiantila olisi pysyvä tai hyväksyä se, ettei se ole pysyvää. En oikein tällä hetkellä kestä ajatusta siitä, että kiinnyn ihmisiin ja olen heidän seurassaan todella oikeasti rento, koska en kykene luottamaan siihen, että olisin tarpeeksi hyvä ihminen, että he jäisivät elämääni. "Hyvä" on nyt yllättävä sana, mutta sisältää ehkä silti oikeita merkityksiä. Pahan vastakohta, ja pahahan on kaikkea inhottavaa ja ikävää. Diippiä shittiä näin hyväntuuliseksi illaksi. Hyväksyn tämän lapsellisen epävarmuuden pakollisena osana ihmiseloa.
Pakko laittaa tännekin talteen aivan mahtava linkki, juomapeli ylianalyyttiselle ihmiselle. Ensinnäkin mahtavaa, että se on suunniteltu yksinpeliksi ja toiseksi siis aivan törkeän osuvaa tekstiä. Vaikea mainita noista kohdista suosikkia, sillä jokainen toimii, mutta tämä on aika hyvä:
If you can’t tell whether you are an overly-strict person with inappropriate guilt about normal human self-moderation behavior or an avoidant adult child making excuses for your poor coping, drink.
Toinen mainio yksinkertaisuudessaan:
Drink when ambivalence haunts you.
Tuo peli tekisi minusta alkoholistin viikossa.
Koko päivä oli kyllä melko levoton. On sellaista positiivista levotonta kutinaa. Paljastunee pms-oireiksi tai vastaavaksi parin päivän sisään, mutta on otettava ilo irti siitä mitä saa. Eilinen alkoi onnettomasti melkein itkuisissa tunnelmissa, kun näin hyvin epämiellyttäviä unia ja tunne oli melko hankala karistaa. Onneksi työt, sauna ja Doctor Who helpottivat. Tänään olenkin kuunnellut ihan käsittämätöntä musaa, joka tekee minut riehakkaaksi ja hyväntuuliseksi vastoin kaikkia ennakko-oletuksia. Tällä hetkellä maailmassa tuntuu olevan paljon musiikkia, mitä olen kyllä kuullut aiemminkin, mutten ole sietänyt yhtään. Olen ehkä muuttunut rennommaksi asian suhteen nyt kun voin paremmin säännöstellä sitä.
Mutta levottomuudesta. Tässä on riskejä. Saatan ensinnäkin olla helposti riehas ja kesken kaiken tajuta sen ja olla hyvin hämmentynyt ja hieman häpeissäni. Toiseksi saatan ymmärtää väärin mistä levottomuus johtuu ja tehdä jotain väärin. Kolmanneksi en ehkä ottaa osaa levottomuutta tarpeeksi rennosti ja nauttia siitä positiivisena, energiaa antavana tunteena. Saatan siis pyrkiä siitä eroon, mikä on usein virhe. Olen myös ilmeisesti ollut hieman hävytön, missä sinänsä ei ole mitään uutta, kaikki eivät vaan ole ehkä käsittäneet hävyttömyyteni laajuutta aiemmin. Olin melko hämmentynyt kommentista, että minä joskus "hehkun rivoutta". Panettelua, ikinä en ole rivo ollut! Irkkiä ei lasketa, eihän se minun vikani ole, että siellä nyt kiertää ties mitä linkkejä ja juttujen taso on mitä on. (Niin siis edelleen irkkaan. Vähänkö on vanha olo.)
Tämä olisi otollinen aika kesäheilastelulle. Mielentila olisi oikea, varsinaisia esteitä ei ole ja mikäs sen kivempaa. Paitsi että ei. Olin melko yllättynyt, että minua varovaisesti lähestyttiin baarissa, sillä kuten varmasti tiedätte, minulle ei niin vaan koskaan käy. Johtunee uusista shortseista, jotka ovat aiheuttaneet nyt myös jo kaksi kertaa huorittelua keskellä päivää. Lienevät siis tosiaankin liian lyhyet aikuisen ihmisen päälle. Teini-ikä ei koskaan palaa, olisinpa käyttänyt sen paremmin.
Tiedän kuitenkin, etten kestäisi itseäni, jos alkaisin nyt pokailla jotain satunnaisia tyyppejä. Otan itseni liian vakavasti ja varon venyttämästä itseäni liian ohueksi juuri kun olen aloittamassa kokoamisen. Itsestään antaa kuitenkin aina jotain, kun on tietyntyyppisessä kanssakäymisessä jonkun kanssa, enkä pidä siitä ajatuksesta, että ties kuka tietää minusta sellaisia asioita, mitä siinä saa selville. Sanoinpas tuon kierrellen, yllätin itsenikin. Suoremmin sanottuna tarkoitan siis sitä, etten halua paneskella ympäriinsä, koska koen paljastavani omasta luonteestani, olemuksestani ja ajatusmaailmastani paljon tuollaisissa tilanteissa, enkä tällä hetkellä kestä sitä ajatusta. En tiedä miksi se on minulle niin epämiellyttävä ajatus tai miksi otan sen niin vakavasti. En kai ole kovin moderni. On toisaalta tervettä suojella itseään epämiellyttäviltä asioilta. Satunnaiset pokailut eivät toki täytä positiivisen levottomuuden käsittelyn kriteerejä. Tarvitsisi ennemminkin sellaisen kaukaisen, mutta mahdollisuuksen rajoissa olevan tuomitun ihastuksen. Vähän jo oli sellainen fiilis, mutta meni ohi. On tosin riski edelleen, mutten usko, että kovin suuri. Lähinnä koska sen ylläpitäminen vaatii energiaa, enkä vaan ole niin kiinnostunut. Satunnainen päänsilittely ja poukkoileva keskustelu kyllä kelpaa. Minulla ei myöskään ole tällä hetkellä enempää tarjottavana itsellänikään.
Pelkäsin paljon sitä miten kestän ilman totuttua läheisyyttä, mutta tähän mennessä itse asiassa on mennyt todella hyvin. Ehkä se kaipuu tulee joskus sitten myöhemmin tai sitten vaan olen yliarvioinut sen tarpeen. Nuorempana muistan kyllä tulleeni mainiosti toimeen ilman, erityisesti jopa vältellen. En minä nyt ihan täysin ilman fyysisiä ihmiskontakteja ole ollut, ja ehkä se nyt riittää, vaikkei samalla tavalla syvällä tasolla olekaan. Jospa viime vuodet olivatkin poikkeus?
Vielä ajatus tuosta itseni paljastamisesta. Olen aikoinaan kirjoittanut tänne, että minulla on puolen vuoden sääntö: jos tyyppi on vielä puolen vuoden päästä kuvioissa, voi harkita käyttääkö seuraavan puoli vuotta oikeasti ystävystymiseen/ suhteen syventämiseen. Se on itse asiassa aika hyvä sääntö, harmi, etten ole noudattanut sitä. On ollut todella mahtavaa saada uusia ystäviä (kavereita, ystäviä, ymmärtänette problematiikan) ja olen nauttinut siitä paljon. Minun on kuitenkin vaikea luottaa siihen, että asiantila olisi pysyvä tai hyväksyä se, ettei se ole pysyvää. En oikein tällä hetkellä kestä ajatusta siitä, että kiinnyn ihmisiin ja olen heidän seurassaan todella oikeasti rento, koska en kykene luottamaan siihen, että olisin tarpeeksi hyvä ihminen, että he jäisivät elämääni. "Hyvä" on nyt yllättävä sana, mutta sisältää ehkä silti oikeita merkityksiä. Pahan vastakohta, ja pahahan on kaikkea inhottavaa ja ikävää. Diippiä shittiä näin hyväntuuliseksi illaksi. Hyväksyn tämän lapsellisen epävarmuuden pakollisena osana ihmiseloa.
Pakko laittaa tännekin talteen aivan mahtava linkki, juomapeli ylianalyyttiselle ihmiselle. Ensinnäkin mahtavaa, että se on suunniteltu yksinpeliksi ja toiseksi siis aivan törkeän osuvaa tekstiä. Vaikea mainita noista kohdista suosikkia, sillä jokainen toimii, mutta tämä on aika hyvä:
If you can’t tell whether you are an overly-strict person with inappropriate guilt about normal human self-moderation behavior or an avoidant adult child making excuses for your poor coping, drink.
Toinen mainio yksinkertaisuudessaan:
Drink when ambivalence haunts you.
Tuo peli tekisi minusta alkoholistin viikossa.
torstaina, heinäkuuta 05, 2012
Aatehistoriaa
Turku oli kaunis kesäkaupunki, tulin juuri yhden yön reissusta bussilla kotiin. Bussifirmalla oli tarjous viiden euron lipuista, sillä hinnalla jo kannatti istua viisi tuntia. Kävimme melkein koko perheen voimin kesäteatterissa (Housut pois, en voi kehua) ja pyörimässä kaupungilla. Reissu oli oikein elähdyttävä, olisihan siellä voinut olla vähän pidempäänkin. Huomenna vaan on tentti, joten jäi hieman tyngäksi road trip tällä kertaa.
Huomenna siis aatehistorian tentti, ensimmäinen historian aineopinnoistani. Olen todella hermostunut. Olen lukenut hieman huonosti, koska olen ollut laiska ja vasta tänään saanut kummankin kirjan melkein loppuun. Sunnuntaina olin jo varannut koko päivän lukemista varten, olin käynyt aamulenkillä ja kaikkea, ja päädyin viettämään koko päivän kaverin seurana telkkarin edessä. Ihan tyydyttävää, muttei varsinaisesti avannut käsitteiden historian tutkimista minulle. Jotain muuta ehkä kyllä, ainakin melko hyväntuulinen ja astetta rennompi maanantai oli.
Opiskelu on tässä vaiheessa yliopistouraa jo melko tyydyttävää, koska voin seuloa tenttikirjoista minulle oleellisen materiaalin ja keskittyä siihen. Olen silti melko hermostunut siitä, että onko osaamiseni liian yleisellä tasolla. Kaikki tauot opiskelussa ovat pahaksi, sillä minusta tuntuu, että hävitän kykyni muodostaa sujuvia tekstikokonaisuuksia. Ei myöskään ole ehkä hyväksi, että suhtaudun tentteihin enemmänkin kuin kirjoitusharjoituksiin sisällön pohtimisen sijaan. Luotan siihen, että sujuva esitystapa korvaa sisällölliset puutteet ja niinhän se usein tekeekin. Tiettyjä fraaseja voi usein käyttää tiedon puutteen naamiointiin ja ilmaista hataria muistikuvia ikään kuin ne olisivat vain jäävuoren huippu. Sitä on vaikea kuitenkaan opettaa oppilaille koulussa, vaikka moni hyötyisi tästä taidosta. Toimii myös politiikassa.
Oma aatehistoriani on kyllä melko monipolvinen. Olin lapsena hippi, kommunisti, natsi ja liberitarianisti peräkkäin hyvin nopealla aikataululla. Nyt olen pohtinut paljon puolueeseen liittymistä, mutta sain eilen kuulla joitain hyviä argumentteja sitä vastaan. Vasemmistoliittohan minulle lähin olisi, mutta se on melkoisessa hajaannuksessa. Olisi tietysti tilaa mitä ottaa, jos sellaista haluaisi, mutta toisaalta voi päätyä tilanteeseen, jossa asiakysymyksissä ollaankin ihan eri mieltä. Marginaalipuolueeseen ja vielä vasemmistolaiseen sellaiseen kuuluminen voi myös vaikeuttaa uraa muuten myöhemmin. Toisaalta itse ainakin arvostan sitä, että ihmisellä on arvoja ja hän tuo niitä esiin elämässään. Yhteiskuntaa tulisi haluta kehittää tavalla tai toisella, puoluepolitiikka on siihen ihan yhtä jees keino kuin muutkin. Kaikki eivät tosi ajattele samoin. Ahdistavaa.
Huomenna siis aatehistorian tentti, ensimmäinen historian aineopinnoistani. Olen todella hermostunut. Olen lukenut hieman huonosti, koska olen ollut laiska ja vasta tänään saanut kummankin kirjan melkein loppuun. Sunnuntaina olin jo varannut koko päivän lukemista varten, olin käynyt aamulenkillä ja kaikkea, ja päädyin viettämään koko päivän kaverin seurana telkkarin edessä. Ihan tyydyttävää, muttei varsinaisesti avannut käsitteiden historian tutkimista minulle. Jotain muuta ehkä kyllä, ainakin melko hyväntuulinen ja astetta rennompi maanantai oli.
Opiskelu on tässä vaiheessa yliopistouraa jo melko tyydyttävää, koska voin seuloa tenttikirjoista minulle oleellisen materiaalin ja keskittyä siihen. Olen silti melko hermostunut siitä, että onko osaamiseni liian yleisellä tasolla. Kaikki tauot opiskelussa ovat pahaksi, sillä minusta tuntuu, että hävitän kykyni muodostaa sujuvia tekstikokonaisuuksia. Ei myöskään ole ehkä hyväksi, että suhtaudun tentteihin enemmänkin kuin kirjoitusharjoituksiin sisällön pohtimisen sijaan. Luotan siihen, että sujuva esitystapa korvaa sisällölliset puutteet ja niinhän se usein tekeekin. Tiettyjä fraaseja voi usein käyttää tiedon puutteen naamiointiin ja ilmaista hataria muistikuvia ikään kuin ne olisivat vain jäävuoren huippu. Sitä on vaikea kuitenkaan opettaa oppilaille koulussa, vaikka moni hyötyisi tästä taidosta. Toimii myös politiikassa.
Oma aatehistoriani on kyllä melko monipolvinen. Olin lapsena hippi, kommunisti, natsi ja liberitarianisti peräkkäin hyvin nopealla aikataululla. Nyt olen pohtinut paljon puolueeseen liittymistä, mutta sain eilen kuulla joitain hyviä argumentteja sitä vastaan. Vasemmistoliittohan minulle lähin olisi, mutta se on melkoisessa hajaannuksessa. Olisi tietysti tilaa mitä ottaa, jos sellaista haluaisi, mutta toisaalta voi päätyä tilanteeseen, jossa asiakysymyksissä ollaankin ihan eri mieltä. Marginaalipuolueeseen ja vielä vasemmistolaiseen sellaiseen kuuluminen voi myös vaikeuttaa uraa muuten myöhemmin. Toisaalta itse ainakin arvostan sitä, että ihmisellä on arvoja ja hän tuo niitä esiin elämässään. Yhteiskuntaa tulisi haluta kehittää tavalla tai toisella, puoluepolitiikka on siihen ihan yhtä jees keino kuin muutkin. Kaikki eivät tosi ajattele samoin. Ahdistavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)