Miten voi ihminen olla näin väsynyt ja persoonallisuushäiriöinen? Toisaalta nyt on ihan hyvä fiilis, olen Bronksilla (YADin keskustoimistolla) ystävien kanssa viettämässä iltaa. Minun oli tarkoitus lähteä kotiin nukkumaan jo kolmelta, kun kävinkin miellyttävän nuoren miehen kanssa olemassa sosiaalinen jo päivällä ja hän lähti lyseon perinteiseen pussikaljoitteluun. Ystäväni kuitenkin kaappasivat minut mukaansa ja nyt kello onkin jo puoli yhdeksän, eli olisi aika turha enää kiirehtiä kotiin.
Persoonallisuushäiriöstä: olen huomannut persoonassani omituisia muutoksia, joiden en toivo olevan pysyviä. Vielä ennen joulua olin huomattavasti epäsosiaalisempi, kyynisempi, sarkastisempi ja siis huomattavasti miellyttävämpi ihminen. Nykyään olen oikeasti pelottavan pinnallinen ja tyttömäinen, vaikka luulin aikaisemmin että ne ovat vain ihmeellisiä kopioituja ominaisuuksia. Varsinkin miellyttävän nuoren miehen seurassa en edes luultavasti tunnistaisi itseäni. Koitankin nyt sitten epätoivoisesti uskotella ihmisille, että oikeasti olen ihan niin hirvittävä kuin olenkin. Monimutkaista, tiedän, mutta en oikeasti voi elää itseni kanssa näin.
Emir, eräs ystäväni alun perin YAdin ja yhteisten kavereiden kautta, istuu juuri vieressäni soittamassa kitaraa. Hän ehdottomasti on ollut päivän kohokohta. Ajauduimme porukalla H&M:lle (en sentään ostanut mitään) ja stailasimme häntä vaaleanpunaiseksi. Hyvä puoli Emirissä on että hän ei ota (tai vaikuta ottavan) turhan vakavasti itseään tai muita asioita, mutta silti osaa olla vakavakin. Kävelimme käsi kädessä matkan tänne ja täytyy myöntää että tuollainen fyysinen kontakti saattaa olla ihan mukavaakin, joskin kämmenten hikoaminen on vakava ongelma. Täytyy ottaa projektiksi tuollainen kontakti jossain vaiheessa yleisellä paikalla miellyttävän nuoren miehen kanssa...
Fyysinen kontakti on minulle todella ongelmallinen asia. Olen aika tarkka toiseen ihmiseen koskemisesta ja jo kohteliasuussäännöt kieltävät ylenmääräiset kosketukset. En pysty olemaan luonnollinen jos yhtäkkiä "reviiriäni" loukataan. Tämä on ehdottomasti esto, josta pyrin eroon. Eihän se nyt käy päinsä että melkein 17-vuotias ihminen säpsähtelee aina kun joku hipaisee. Toivottavasti tätä vikaani siedetään, sillä siihen ei taida auttaa kuin aika.
Minua on kehuttu kovasti lähiaikoina ja toivon, ettei tämä "nouse päähän". Emir juuri oli ihana ja sanoi että olen neutraali ajattelija, eli en ole jämähtänyt naisenlogiikkaan. Myös ulkonäköäni ja luovia taitojani on kehuttu ja olen itse asiassa todella kiitollinen kehuista. Itseluottamukseni on noussut kohisten. Toisaalta tänään olekin sitten ollut aivan uskomattoman hidas muuten, ajatukset kuin kaurapuuroa. Aamullakin Keskisuomalaisen aprillipilan tajuaminen vei yli viisi minuuttia...
Huomenna luultavasti (toivottavasti) katsomaan Finding Neverland: toivottavasti en itke tai mitään, se ei ole kovinkaan soveliasta yleisellä paikalla. Saan taas nähdä Johnny Deppin, se mies on eräs maailman parhaista näyttelijöistä (ulkonäkö ei vaikuta asiaan ollenkaan...). Nyt aloitamme pelaamaan Twisteriä, kotiin sitten joskus yöllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti