Kaunista katsottavaa

Aloin jo saada jotain kohtausta kun tuo blogger ei avautunut... En minä siis addikti ole, tai mitään.

Tänään on siis se suuri päivä, täytän täydet 17 vuotta. Olen siis nainen kauneimmillaan (masentava ajatus, yöllä ei tapahtunut mitään ihmeparantumista) ja elämästäni on jäljellä testin mukaan 54 vuotta. Mitä olen saanut aikaan? Olen kohtuullisen terve, opiskelen, rahaa ei oikeastaan ole, työkokemus minimissä ja tapailen miellyttävää nuorta miestä. Olen matkustellut: autolla Euroopassa, Espanjassa Salou ja Barcelona, Englannin halki nopeasti ja Thaimaan Hua Hinissä ja Bankogissa on käyty. Elämänkokemusta on säälittävän vähän, johtuen tosiaan asuinpaikasta ja normista perhetaustasta.

Omituista kun asiaa alkaa miettiä siltä kannalta, että jos haluaisin jossain todella hyväksi, ei se ole enää mahdollista. Taitoluistelu ja muut urheilulajit ovat täysin poissuljettuja, olisi pitänyt aloittaa jo viisitoista vuotta aiemmin. Maailman parhaat kirjailijat ovat tähän ikään mennessä useasti kirjoittaneet jo useamman romaanin pöytälaatikkoon. Poliitikotkin ovat jo laatineet vetoomuksia ja ravanneet ties mitenkä monessa järjestössä ja mielenosoituksessa. Edes taiteilijaksi, näyttelijäksi tai kiletieteilijäksi ei minusta ole, kielelliset taidot kun kehittyvät jo varhaislapsuudessa (niin, pedofilia on silti kiellettyä, en usko että sinua uskotaan jos olet kieli lapsen kurkussa ja väität vain takovasi kun rauta on kuumaa) ja esim. Mozart taisi säveltää ensimmäisen oopperansa 12 vuotiaana. Luultavasti siis päädyn yhteiskunnan elätiksi, koska äitini ei pakottanut minua käymään balettitunneilla koko varhaislapsuuttani.

Toivottavasti kuitenkin joitain asioita on mahdollista oppia; jos ei ole, en usko että parisuhteilen kovinkaan kauaa (siis minä en juuri sanonut parisuhteilevani, minä en harrasta tuollaisia ilmauksia itseni yhteydessä. Koitan edelleen uskotella että en tarvitse toisia ihmisia ja niin edelleen). Ette voi uskoa, miten pahalle tuntuu kun en osaa antaa tarpeeksi ihmiselle, jolle haluaisin antaa mitä hän sattuu pyytämään. Hän antaa minulle niin paljon, enkä tarkoita vain mitään materialistista&fyysistä, mutta minä en osaa olla edes miellyttävä ja viihdyttävä. Perjantai-iltana sain jopa spontaanin itkukohtauksen, koska tunsin itseni harvinaisen suureksi epäonnistujaksi. Mutta onneksi suurimmaksi osaksi tunnen itseni juuri nyt ihmeellisen hyväksi, kevät jne. Elämä on... laiffia, tähän kuolee kuitenkin.

Olin ystävättäreni tupareissa eilen, oli miellyttävä ilta. Olisipa minullakin oma kämppä... Luultavasti asun kotona vielä 32-vuotiaana, jotta vältän opintolainat sun muut. Olisi vain ehkä ajankohtaista, että voisi viettää aikaa omassa tilassa, minne muita ihmisiä ei vaan pelmahda yhtäkkiä.

Koin positiivisen yllätyksen, kun näin miellyttävän nuoren miehen hihattomassa paidassa. Jotkut pitempi aikaiset ystäväni ovat joskus saattaneet kuulla minun hehkuttavan miesten käsiä, erityisesti olkavarsia. En voi sille mitään, hyvät, treenatut olkavarret vaan saavat (kuvainnollisesti) polveni notkumaan. Myös sormet ovat asia, johon aina kiinnittää huomiota. Itse asiassa on vain pari asiaa mitä on aina katsottava miehessä ja ne ovat sivuprofiili, kädet ja sormet sekä no, tämä on kyllä kuunneltava, mutta ääni. Tietysti sitten jos kyttäämään rupeaa, tulee muutkin asia katsottua ja hyväkuntoinen iho on pakollinen, mutta nuo ovat olennaisimmat. Joku taso kun on kontakteissa pidettävä ja näillä olen pärjänyt jo monta vuotta.

Nyt on pakko keskittyä olennaiseen, eli Annen äikän aineeseen ettei hän minua tapa.

ps. Emme katsoneet Ichi the Killeriä (tiedän, olin kirjottaittanut sen väärin) vaan Auditionin, jonka olinkin jo nähnyt. Oi kyllä mainio elokuva, näin siitä ja miellyttävästä nuoresta miehestä kohtuullisen kiinnostavaa unta...