Tulin juuri näytelmäharjoituksista. Minulla on viikset! Tarkemmin sanoen tänään koitimme maskeja, kävimme läpi valoja (joihin ohjaaja oli tyytyväinen; epäili vaan ettei osaa ajaa niitä) ja joku jonkun ystävä kävi ottamassa valokuvia. Oli kovin kiinnostavaa poseerata Vakiopaineen takapihalla auringonpaisteessa pilotti päällä kun ihmiset tuijottavat parvekkeilta ja kadulta. Mutta ne viikset; kokeilimme siis maskeja ja älykkäästi koitin saada itsestäni miehekkäämmän varjostamalla ylähuulta kajaalilla ja sainkin aikaan illuusion huonosta teiniviiksen kasvusta. Kajaali tunnetusti jämähtää aina vääriin paikkoihin, enkä ollut ottanut puhdistusainetta mukaan, joten saippualla sen sai irti vain ihosta jättäen sen kätevästi kaikkiin pieniin ihokarvoihin. Bussimatka menikin sitten peitellessä naamaa.
Muuten oli ihan normaali päivä, mikä on siis hyvin epänormaalia. Ainut todella omituinen asia oli taas vaihteeksi ruotsintunti. Olisin kovasti halunnut mennä katsomaan Schindlerin listan, siis sen elokuvan, mutta ruotsinatsi (mutta silti paras joka minulla on ollut) kielsi ja vetosi siihen että historian opettaja näyttää sen historian IB-ryhmäläisille. Olin siis siinä vaipumassa horrokseen kerrankin ajoissa ennen tunnin alkua, kun opettaja hyvin yllättyneen kuuloisesti kysyy jotain painostani ruotsiksi. Vastasin että olen laihtunut 11 kiloa joulusta ja hän sanoi että todella hienoa. Siis todella hienoa! Tuon voisi ottaa todella suurena loukkauksena; ei kenellekään saa hehkuttaa että on hienoa että on laihtunut. Ja vielä opettaja! Kyseli hän vielä lisää ja hehkutti että jättifint att du har itsekuria att göra så. Kiva kyllä että joku huomaa... Herra takarivisarkastikko kyllä koitti kovasti olla pahis ja kapinallinen, mutta epäilemme että hänellä ja ruotsin opettajalla on jotain juttua... Siihen malliin kipinöitä lentelee.
Nyt on pakko nukkua, ei kun siis tehdä töitä. Toivottavasti huominen on yhtä normaali kuin tämä päivä, en mitenkään jaksa tätä kaikkea jännitystä mitä minulle on siunaantunut.
torstaina, maaliskuuta 31, 2005
keskiviikkona, maaliskuuta 30, 2005
Sairasta
Taas hyvin nukutun yön jälkeen hyvin sairas päivä. Herään nykyään aina kahden tai kolmen maissa yöllä, juon lasillisen vettä ja nukahdan uudelleen, mutta valitettavasti tuo uudelleen nukahtaminen ei ihan toiminut eilen ja valvoin kolmesta viiteen kuunnellen päässäni soivaa Katri Helenaa. Aamullahan ei tietenkään syödä mitään, mutta minun on ehdottomasti opittava olemaan juomatta kahvia tyhjään vatsaan. Hartiani ovat myös toivottoman jumissa, viikonloppu on pakko ottaa mahdollisimman rauhallisesti ja matalalla profiililla, etten ihan itseäni tapa.
Kuten eilen ennustin, tänään oli jännittävä päivä. Verhoja en ostanut, mutta sain elämäni ensimmäisen ja toisen ahdistuskohtauksen. Matematiikan tunnit ovat vaarallisia. Ajattelin ihan rauhassa Asioita, kunnes verkkokalvoilleni piirtyi kuva omituisesta kaavasta jonka merkitys oli vielä enemmän hepreaa kuin yleensä. Sain hillittyä itseäni etten suorastaan huutanut, että "mistä vitusta tuo d tulee?" ja sitten en enää saanutkaan hetkeen henkeä, näkökenttä oli pelottavan sumea ja olisin oksentanut, ellen kammoaisi sitä niin kovin. Ei tuo vielä mitään; pääsin kotiin vaille yksi, käänsin sohvan aurinkoon, laitoin Davidia soimaan ja jalat pettivät alta. Minä siis pyörryin aivan spontaanisti ensimmäistä kertaa eläissäni. Pelotti aivan saatanasti, filmi oli täysin poikki ainakin yhden kappaleen ajan. Vapisevin polvin sain itseni sohvalle, vaivuin horrokseen ja seuraavaksi olikin noustava linkkiin ja takaisin koululle. Syytän (yhteiskuntaa) omituisia ahdistavia asioita ja matematiikkaa, minulla alkaa lievästi olla olo että olen nurkassa enkä pääse pakoon.
Hallituksen kokouksessakin istuin tänään. Porukka onkin yllättävän mukava, tulemme huomattavasti paremmin toimeen kuin uskoinkaan. Nytkin on monta projektia meneillään ja uskoisin että pari lopulta sitten toteutuukin. Täytyy muistaa käydä lukkosepällä, olen tosin varma että minulla oli joku muukin tehtävä, mutta toivon että muut ovat unohtaneet sen yhtä lahjakkaasti kuin minä.
Setan nuorten kokous oli myös; tosin toiminta kärsii pahasta väen puutteesta. Pelasimme Aliasta ja täytyy myöntää, että se on peli mistä on pakko nauttia. Vetäjänä toimiva nainen on todella mukava ja välitön, hän antaa todella käteviä neuvoja.
Minua arvosteltiin tänään ja eilen aika vahvasti usealta taholta. Ystäväni arvostelivat mielenterveyttäni ja erästä miellyttävää nuorta miestä; vanhempani arvostelivat ruokailutapojani; puhelinkeskutelutaitoni olivat taas suurennuslasin alla ja koulussa minua arvosteltiin kuten aina normaalissa kanssakäymisessä. Sain kyllä hyvääkin palautetta mm. tästä blogista; Ridge kehui että kirjoitan viihdyttävästi ja kehotti jatkamaan samaa rataa. Ruokailutapojani on pakko puolustaa, syön täysin normaalisti ja riittävästi. Minua ei vain saa järkyttää millään tavoin, ennen kuin voin palata normaaliin ruuan määrään (enää kolme kiloa pois!) sillä alhainen verensokeri yhdistettynä hormonitoiminnan häiriöihin ja mihinkä tahansa häiritsevään voi olla hieman kohtalokasta. Odotan innolla että suutun kunnolla koulussa tai vaikkapa eräälle miellyttävälle nuorelle miehelle, saavatpahan nähdä minusta sen ei ihan niin omituisella tavalla miellyttävän puolen (huomattavaa on myös että itseluottamukseni on melkeinpä pilvissä, melkein oikeasti uskon että ihmiset pitävät minua miellyttävänä). Pelkään, jotkut ovat ihan oikeassa arvostellessaan erästä miellyttävää nuorta miestä, mutta silti on kovin omituista kuulla ihmisten puhuvan niin suoraan. Itse ainakin koitan pehmittää loukkauksia ja epäilyjä täysijärkisyydestä.
Puhelinkeskustelut ovat asia mitä en hallitse. Voin suunnitella kuulostavani vaikka kuinka älykkäälle ja "coolille" mutta kun kosken siihen helvetin kapistukseen aivoni kieltäytyvät toimimasta kunnolla. Vasta keskustelun jälkeen tajuan, että kuulostin aivan eri ihmiselle kuin oli tarkoitus ja puolet asioista mitä oli tarkoitus sanoa, jäi sanomatta ja korvautui omituisella epäolennaisella puhelinjutustelulla, josta ei edes jää mitään mielikuvaa. Tämä ilmiö on parhaiten havaittavissa kaikissa muissa keskusteluissa kuin perheenjäsenten ja Annen ja Lillin kanssa. Myös muut ihmiset, mukaan lukien ihmiset jotka eivät edes tunne minua kunnolla, huomaavat persoonallisuudessani todella huomattavan muutoksen heti kun minulle isketään puhelin käteen. Ongelmahan korjautuisi sillä että en puhuisi puheluja, mutta tekstivietit ovat kovin suppea tapa jakaa informaatiota ja netti meillä tunnetusti on kovin luotettava. On kai vain pakko jatkaa samaan malliin ja järkyttää ihmisiä luonnossa tavatessa olemalla (toivottavasti) fiksumpi ja epätyttömäisempi. Voisi tietysti kieltää ihmisiä soittamasta, mutta se olisi epäkohteliasta.
Läksyt ovat taas tekemättä ja huomenna saattaa hyvinkin olla ranskan artikkelin esittely, mutta ei se mitään. Nukkuminen on nyt huomattavsti parempi idea ja on vielä pakko lähettää pari sähköpostia. Onneksi huomenna kymmeneen ja luultavasti kerkeän kotiin ennen näytelmäharkkoja. Toivottavasti ohjaaja on edes hieman samaa mieltä valoista, olisi noloa jos ne on laitettava uudelleen...
Kuten eilen ennustin, tänään oli jännittävä päivä. Verhoja en ostanut, mutta sain elämäni ensimmäisen ja toisen ahdistuskohtauksen. Matematiikan tunnit ovat vaarallisia. Ajattelin ihan rauhassa Asioita, kunnes verkkokalvoilleni piirtyi kuva omituisesta kaavasta jonka merkitys oli vielä enemmän hepreaa kuin yleensä. Sain hillittyä itseäni etten suorastaan huutanut, että "mistä vitusta tuo d tulee?" ja sitten en enää saanutkaan hetkeen henkeä, näkökenttä oli pelottavan sumea ja olisin oksentanut, ellen kammoaisi sitä niin kovin. Ei tuo vielä mitään; pääsin kotiin vaille yksi, käänsin sohvan aurinkoon, laitoin Davidia soimaan ja jalat pettivät alta. Minä siis pyörryin aivan spontaanisti ensimmäistä kertaa eläissäni. Pelotti aivan saatanasti, filmi oli täysin poikki ainakin yhden kappaleen ajan. Vapisevin polvin sain itseni sohvalle, vaivuin horrokseen ja seuraavaksi olikin noustava linkkiin ja takaisin koululle. Syytän (yhteiskuntaa) omituisia ahdistavia asioita ja matematiikkaa, minulla alkaa lievästi olla olo että olen nurkassa enkä pääse pakoon.
Hallituksen kokouksessakin istuin tänään. Porukka onkin yllättävän mukava, tulemme huomattavasti paremmin toimeen kuin uskoinkaan. Nytkin on monta projektia meneillään ja uskoisin että pari lopulta sitten toteutuukin. Täytyy muistaa käydä lukkosepällä, olen tosin varma että minulla oli joku muukin tehtävä, mutta toivon että muut ovat unohtaneet sen yhtä lahjakkaasti kuin minä.
Setan nuorten kokous oli myös; tosin toiminta kärsii pahasta väen puutteesta. Pelasimme Aliasta ja täytyy myöntää, että se on peli mistä on pakko nauttia. Vetäjänä toimiva nainen on todella mukava ja välitön, hän antaa todella käteviä neuvoja.
Minua arvosteltiin tänään ja eilen aika vahvasti usealta taholta. Ystäväni arvostelivat mielenterveyttäni ja erästä miellyttävää nuorta miestä; vanhempani arvostelivat ruokailutapojani; puhelinkeskutelutaitoni olivat taas suurennuslasin alla ja koulussa minua arvosteltiin kuten aina normaalissa kanssakäymisessä. Sain kyllä hyvääkin palautetta mm. tästä blogista; Ridge kehui että kirjoitan viihdyttävästi ja kehotti jatkamaan samaa rataa. Ruokailutapojani on pakko puolustaa, syön täysin normaalisti ja riittävästi. Minua ei vain saa järkyttää millään tavoin, ennen kuin voin palata normaaliin ruuan määrään (enää kolme kiloa pois!) sillä alhainen verensokeri yhdistettynä hormonitoiminnan häiriöihin ja mihinkä tahansa häiritsevään voi olla hieman kohtalokasta. Odotan innolla että suutun kunnolla koulussa tai vaikkapa eräälle miellyttävälle nuorelle miehelle, saavatpahan nähdä minusta sen ei ihan niin omituisella tavalla miellyttävän puolen (huomattavaa on myös että itseluottamukseni on melkeinpä pilvissä, melkein oikeasti uskon että ihmiset pitävät minua miellyttävänä). Pelkään, jotkut ovat ihan oikeassa arvostellessaan erästä miellyttävää nuorta miestä, mutta silti on kovin omituista kuulla ihmisten puhuvan niin suoraan. Itse ainakin koitan pehmittää loukkauksia ja epäilyjä täysijärkisyydestä.
Puhelinkeskustelut ovat asia mitä en hallitse. Voin suunnitella kuulostavani vaikka kuinka älykkäälle ja "coolille" mutta kun kosken siihen helvetin kapistukseen aivoni kieltäytyvät toimimasta kunnolla. Vasta keskustelun jälkeen tajuan, että kuulostin aivan eri ihmiselle kuin oli tarkoitus ja puolet asioista mitä oli tarkoitus sanoa, jäi sanomatta ja korvautui omituisella epäolennaisella puhelinjutustelulla, josta ei edes jää mitään mielikuvaa. Tämä ilmiö on parhaiten havaittavissa kaikissa muissa keskusteluissa kuin perheenjäsenten ja Annen ja Lillin kanssa. Myös muut ihmiset, mukaan lukien ihmiset jotka eivät edes tunne minua kunnolla, huomaavat persoonallisuudessani todella huomattavan muutoksen heti kun minulle isketään puhelin käteen. Ongelmahan korjautuisi sillä että en puhuisi puheluja, mutta tekstivietit ovat kovin suppea tapa jakaa informaatiota ja netti meillä tunnetusti on kovin luotettava. On kai vain pakko jatkaa samaan malliin ja järkyttää ihmisiä luonnossa tavatessa olemalla (toivottavasti) fiksumpi ja epätyttömäisempi. Voisi tietysti kieltää ihmisiä soittamasta, mutta se olisi epäkohteliasta.
Läksyt ovat taas tekemättä ja huomenna saattaa hyvinkin olla ranskan artikkelin esittely, mutta ei se mitään. Nukkuminen on nyt huomattavsti parempi idea ja on vielä pakko lähettää pari sähköpostia. Onneksi huomenna kymmeneen ja luultavasti kerkeän kotiin ennen näytelmäharkkoja. Toivottavasti ohjaaja on edes hieman samaa mieltä valoista, olisi noloa jos ne on laitettava uudelleen...
tiistaina, maaliskuuta 29, 2005
Omituinen päivä
Tänään oli omituinen ja hämy päivä. Tänään oli todella omituinen ja hämy päivä. Tämän päivän hämyys ei ole vielä edes valjennut kaikessa loistossaan, vaikka alkaakin olla jo ehtoon puolella.
Ensinnäkin: Tein henkilökohtaisen ennätykseni aamurutiineissa. On äärettömän julmaa luottaa siihen, että kaikki oikeasti muistavat vaihtaa ajan kelloihin. Heräsin siis tunnin liian myöhään ja jouduin käymään suihkussa, laittamaan hiukseni, vaatettamaan itseni ja meikkaamaan kymmenessä minuutissa. Olin varma, että päivä tulee olemaan täysi katastrofi, varsinkin kun olin koittanut edellisenä iltana olla optimistinen ja päättänyt laittaa päälleni uuden hameeni, vaikka tiedän että alemmuuskompleksini jalkojeni suhteen aiheuttaa minulle suurta ahdistusta. Seuraavalla kerralla myös tarkistan, että sukkahousut ja hame sopivat yhteen, ihastuttava tunne kun hame nousee kitkan vuoksi koko ajan omituisiin asentoihin.
Toiseksi: Minua koitetaan integroida muiden elämiin! Aamulla historian tunnilla tajusin, että minulla alkaa olla paikka luokassamme; historian muistiinpanojani ainakin halutaan. Olen kai ainut, jolla on tapana kirjoittaa ne puhtaaksi koneella ja tekstitiedostoja kun on niin helppo jakaa. Voisin saman tien alkaa tehdä niitä kotisivuja, minne laittaa kaikki kirjoitukset, saattaahan niistä jollekin olla joskus hyötyä. Ihastuttavaa on myös kun eräs henkilö, jota jostain syystä kutsumme ystäväpiirissämme Ridgeksi, tuntuu luottavan apuuni. Hellyyttävää, kun hän koittaa vaiutta sille että on kuunnellut mitä läksyksi tulee, mutta on silti aivan pihalla.
Pelottava sosiaalinen tilanne oli kun vietin aikaa jo aiemmin mainitsemani erään miellyttävän nuoren miehen kanssa kaupungilla. Miellyttävä nuori mies aiheuttaa minulle suurta ahdistusta integrointihaluillaan. En ollut oma itseni kuin pari minuuttia parista tunnista johtuen jakautuneesta persoonastani ja lievän hermostuneesta tilastani ja onnistuinkin puhumaan itsestäni aivan uskomattoman paljon ja nopeasti. Kuinka onkaan mahdollista, että rakastaa ja vihaa omaa ääntään näin paljon yht'aikaisesti? Nuoren miehen motiivit ovat myöskin edelleen epäselvät, hänestä on kovin vaikeaa ottaa selvää.
Olen kuitenkin julma ja enkä anna kenenkään integroida itseäni yhtään nopeammin kuin itse haluan. Luokkaani tahdon kyllä kuulua, eikä rooli muistiinpanojen jakajana ole huono, mutta jos miellyttävä nuori mies on niin fiksu kuin luulen, ei hänkään painosta minua integroitumaan. Asioiden on tapahduttava omalla painollaan ja Luoja tietää, että jo sekin paino on minulle melkeinpä aivan liikaa. En myöskään suostu tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia mihinkään suuntaan, olen sellaisessa tilassa, että en pysty antamaan mitään lupauksia mistään.
Luojasta tulikin mieleeni, että taidanpa taas jättää isoskoulutuksen välistä. Tuttava kyllä kertoi linkissä huhusta, että perusisoja ei päästettäisi ollenkaan ripareille, eli minullakin olisi ehkä mahdollisuus päästä korruptoimaan taas yksi vuosiluokka. Ei, en oikeasti edes pahasti korruptoi niitä, osaan kyllä olla myös kovin asiallinen, vaikka ehkä muuta kuvaa saatan itsestäni antaa. Vinoutuneiden nuorten ryhmä taitaa kuitenkin vetää pidemmän korren, asuinpaikkani nuoret kun eivät enää jotenkin tunnu olevan samalla aaltopituudella.
Eilen katsoin tapani mukaan ohjelman Paritellen ja nauroin itseni kipeäksi. En tiedä mistä se johtuu, mutta samaistuin täysin siihen omituiseen uuteen tyyppiin, joka puhui koko ajan mitä sattuu. Säälittävyys tiettyyn asteeseen saakka on paheeni.
Huomenna on ostettava verhoja kahdeksan pilkku kaksi metriä, istuttava oppilaskunnan kokouksessa, juotava kahvia Nuorten äänessä ja podettava huonoa omatuntoa illalla isoskoulutuksen skippaamisesta. Jännittävä päivä siis.
ps. Ihania lausahduksia, koko elämänohjeeni löydettävissä:
http://www.brainyquote.com/quotes/authors/o/oscar_wilde.html
pss. David Bowie <3 Vihdoin kokoelma omana, ekstaasia riittä pitkäksi aikaa.
Ensinnäkin: Tein henkilökohtaisen ennätykseni aamurutiineissa. On äärettömän julmaa luottaa siihen, että kaikki oikeasti muistavat vaihtaa ajan kelloihin. Heräsin siis tunnin liian myöhään ja jouduin käymään suihkussa, laittamaan hiukseni, vaatettamaan itseni ja meikkaamaan kymmenessä minuutissa. Olin varma, että päivä tulee olemaan täysi katastrofi, varsinkin kun olin koittanut edellisenä iltana olla optimistinen ja päättänyt laittaa päälleni uuden hameeni, vaikka tiedän että alemmuuskompleksini jalkojeni suhteen aiheuttaa minulle suurta ahdistusta. Seuraavalla kerralla myös tarkistan, että sukkahousut ja hame sopivat yhteen, ihastuttava tunne kun hame nousee kitkan vuoksi koko ajan omituisiin asentoihin.
Toiseksi: Minua koitetaan integroida muiden elämiin! Aamulla historian tunnilla tajusin, että minulla alkaa olla paikka luokassamme; historian muistiinpanojani ainakin halutaan. Olen kai ainut, jolla on tapana kirjoittaa ne puhtaaksi koneella ja tekstitiedostoja kun on niin helppo jakaa. Voisin saman tien alkaa tehdä niitä kotisivuja, minne laittaa kaikki kirjoitukset, saattaahan niistä jollekin olla joskus hyötyä. Ihastuttavaa on myös kun eräs henkilö, jota jostain syystä kutsumme ystäväpiirissämme Ridgeksi, tuntuu luottavan apuuni. Hellyyttävää, kun hän koittaa vaiutta sille että on kuunnellut mitä läksyksi tulee, mutta on silti aivan pihalla.
Pelottava sosiaalinen tilanne oli kun vietin aikaa jo aiemmin mainitsemani erään miellyttävän nuoren miehen kanssa kaupungilla. Miellyttävä nuori mies aiheuttaa minulle suurta ahdistusta integrointihaluillaan. En ollut oma itseni kuin pari minuuttia parista tunnista johtuen jakautuneesta persoonastani ja lievän hermostuneesta tilastani ja onnistuinkin puhumaan itsestäni aivan uskomattoman paljon ja nopeasti. Kuinka onkaan mahdollista, että rakastaa ja vihaa omaa ääntään näin paljon yht'aikaisesti? Nuoren miehen motiivit ovat myöskin edelleen epäselvät, hänestä on kovin vaikeaa ottaa selvää.
Olen kuitenkin julma ja enkä anna kenenkään integroida itseäni yhtään nopeammin kuin itse haluan. Luokkaani tahdon kyllä kuulua, eikä rooli muistiinpanojen jakajana ole huono, mutta jos miellyttävä nuori mies on niin fiksu kuin luulen, ei hänkään painosta minua integroitumaan. Asioiden on tapahduttava omalla painollaan ja Luoja tietää, että jo sekin paino on minulle melkeinpä aivan liikaa. En myöskään suostu tekemään pitkän tähtäimen suunnitelmia mihinkään suuntaan, olen sellaisessa tilassa, että en pysty antamaan mitään lupauksia mistään.
Luojasta tulikin mieleeni, että taidanpa taas jättää isoskoulutuksen välistä. Tuttava kyllä kertoi linkissä huhusta, että perusisoja ei päästettäisi ollenkaan ripareille, eli minullakin olisi ehkä mahdollisuus päästä korruptoimaan taas yksi vuosiluokka. Ei, en oikeasti edes pahasti korruptoi niitä, osaan kyllä olla myös kovin asiallinen, vaikka ehkä muuta kuvaa saatan itsestäni antaa. Vinoutuneiden nuorten ryhmä taitaa kuitenkin vetää pidemmän korren, asuinpaikkani nuoret kun eivät enää jotenkin tunnu olevan samalla aaltopituudella.
Eilen katsoin tapani mukaan ohjelman Paritellen ja nauroin itseni kipeäksi. En tiedä mistä se johtuu, mutta samaistuin täysin siihen omituiseen uuteen tyyppiin, joka puhui koko ajan mitä sattuu. Säälittävyys tiettyyn asteeseen saakka on paheeni.
Huomenna on ostettava verhoja kahdeksan pilkku kaksi metriä, istuttava oppilaskunnan kokouksessa, juotava kahvia Nuorten äänessä ja podettava huonoa omatuntoa illalla isoskoulutuksen skippaamisesta. Jännittävä päivä siis.
ps. Ihania lausahduksia, koko elämänohjeeni löydettävissä:
http://www.brainyquote.com/quotes/authors/o/oscar_wilde.html
pss. David Bowie <3 Vihdoin kokoelma omana, ekstaasia riittä pitkäksi aikaa.
maanantaina, maaliskuuta 28, 2005
Ihmissuhteista
Vapaa maanantai on ehkä eräs turhimmista asioista maailmassa. Ei sunnuntai-iltana kuitenkaan ole tehnyt mitään niin rasittavaa, että jaksaisi nukkua koko päivää, mutta silti on täysin veto poissa. Onneksi sain taltutettua huonon omatuntoni kirjoittamalla jutun kravateista, ruotsiakin harjoitin ja aloitin jopa ystävättären äidinkielen ainetta. Tämä päivä on siis täysin omistettu mietiskelylle, tarkemmin ottaen suunnittelen kokevani suurta ahdistusta ihmissuhteiden takia.
Kuten monet tietävät, olen täysin onneton ihmissuhteilija. On silkkaa sattumanvaraisuutta, että minulle on siunaantunut pari kestävää ystävyyssuhdetta. Näitä kahta ystävätärtä arvostan enemmän kuin itsekään uskon, saatika muille kerron. Suurimmissa painajaisissani onnistun lopullisesti suututtamaan ja loukkaamaan heitä, ja he jättävät minut oman onneni nojaan. Eilen kuulin toiselta heistä ehkä hienoimman kohteliaisuuden ikinä, kun selitin jotain ihan innoissani puhelimessa. Hän alkoi nauraa ja sanoi hellästi: Sä oot omituinen, täysin outo. Melkein tuli kyyneliä silmiin, siis jos kivisydämeni osaisi itkeä. Onneksi olen löytänyt uusia, viihdyttäviä ja mukavia ihmisiä uudesta koulustani, suuret aplodit heille, pelastavat päiväni. Eräs heistä sai minut uskaltautumaan erääseen mukavaa nuorisoryhmään, jossa tosin ei ole kovinkaan montaa nuorison edustajaa, mutta toivon että siitä tulee vielä jotain ihastuttavaa.
Mitenköhän on muuten mahdollista, että joidenkin ihmisten kanssa on huomattavasti helpompi riidellä kuin toisten? Esimerkkinä eräs miellyttävä nuori mies. Olen tuntenut hänet ehkä hieman yli puoli vuotta, niin että oikeasti muistan nimenkin oikein, mutta olen silti riidellyt hänen kanssaan useammin kuin muiden ystävieni yhteensä. Voisin syyttää tästä häntä, mutta luulen että kerrankin on syypää lähempänä omaa napaa. Olen paha ihminen ja loukkaan häntä ilmeisesti melkeinpä kaikella mitä teen. Omaksi puolustuksekseni voin vain sanoa, että omat kokemukseni miellyttävien nuorten miesten mielenliikkeistä ovat harvinaisen rajoitetut, joten ei voida olettaa että minun olisi mahdollista reagoida jotenkin fiksusti mihinkään. Kun kaiken joutuu oppimaan kantapään kautta, vie se aikaa ja vaivaa. Onneksi rakkaat ystävättäreni ovat jaksaneet angstaustani, muuten joko syntyisi ruumiiita tai asiat olisivat vielä omituisemmalla tolalla.
Parisuhteesta on pakko mainita pari asiaa, joita olen pohtinut yllättävän paljon. Onko parisuhde asia minkä voi perustaa noin vain? Voiko olla eettiseti oikein tapailla jotakuta parisuhteen, ei ihmisen itsensä takia? Itse en tapailisi parisuhteen vuoksi, minusta nykyinen tapakulttuuri, jossa parisuhdetta metsästetään, on hirvittävä ja luotaantyöntävä. Toisessa ääripäässä on tietysti sitoumukseton tapailu, jossa otetaan vain hyöty ihmisen seurasta ja kartetaan parisuhdetta kuin pientä kuollutta eläintä. Itse olen onnettoman vanhanaikainen, rakastan kaikien soveliaisuussääntöjen soveltamista ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihmiseen pitää kasvaa kiinni. Puolen vuoden sääntö on hyvä olemassa: jos vielä puolen vuoden päästä tuntuu tältä, on mahdollista, että asialle voisi tehdä jotain. Tämä päteen niin ystävyys- kuin parisuhdeasioihin. Tietysti tätä voidaan kritisoida hieman, noh, pitkäksi ja vaikeaksi taktiikaksi, varsinkin, kun en ole toista samaa taktiikka harrastavaa löytänyt, mutta itse mielummin kuvailen sitä maltilliseksi ja toimivaksi. Minun täytyy olla ensin selvillä itsestäni, sitten vasta muista.
Eilistä siittäjä-listaa on hieman tarkennettava. En siis todellakaan sovella samoja kriteerejä kumppaniin, ainoastaan spermaan. Nuo kriteerit ovat ainoastaan rodunjalostuksellisista syistä, parisuhteen perustamiseen minulla ei ole olemassa kriteerejä. Jos ihmisestä välittää, siitä välittää, eivät ne kriteerit asiaa auta.
Kuten monet tietävät, olen täysin onneton ihmissuhteilija. On silkkaa sattumanvaraisuutta, että minulle on siunaantunut pari kestävää ystävyyssuhdetta. Näitä kahta ystävätärtä arvostan enemmän kuin itsekään uskon, saatika muille kerron. Suurimmissa painajaisissani onnistun lopullisesti suututtamaan ja loukkaamaan heitä, ja he jättävät minut oman onneni nojaan. Eilen kuulin toiselta heistä ehkä hienoimman kohteliaisuuden ikinä, kun selitin jotain ihan innoissani puhelimessa. Hän alkoi nauraa ja sanoi hellästi: Sä oot omituinen, täysin outo. Melkein tuli kyyneliä silmiin, siis jos kivisydämeni osaisi itkeä. Onneksi olen löytänyt uusia, viihdyttäviä ja mukavia ihmisiä uudesta koulustani, suuret aplodit heille, pelastavat päiväni. Eräs heistä sai minut uskaltautumaan erääseen mukavaa nuorisoryhmään, jossa tosin ei ole kovinkaan montaa nuorison edustajaa, mutta toivon että siitä tulee vielä jotain ihastuttavaa.
Mitenköhän on muuten mahdollista, että joidenkin ihmisten kanssa on huomattavasti helpompi riidellä kuin toisten? Esimerkkinä eräs miellyttävä nuori mies. Olen tuntenut hänet ehkä hieman yli puoli vuotta, niin että oikeasti muistan nimenkin oikein, mutta olen silti riidellyt hänen kanssaan useammin kuin muiden ystävieni yhteensä. Voisin syyttää tästä häntä, mutta luulen että kerrankin on syypää lähempänä omaa napaa. Olen paha ihminen ja loukkaan häntä ilmeisesti melkeinpä kaikella mitä teen. Omaksi puolustuksekseni voin vain sanoa, että omat kokemukseni miellyttävien nuorten miesten mielenliikkeistä ovat harvinaisen rajoitetut, joten ei voida olettaa että minun olisi mahdollista reagoida jotenkin fiksusti mihinkään. Kun kaiken joutuu oppimaan kantapään kautta, vie se aikaa ja vaivaa. Onneksi rakkaat ystävättäreni ovat jaksaneet angstaustani, muuten joko syntyisi ruumiiita tai asiat olisivat vielä omituisemmalla tolalla.
Parisuhteesta on pakko mainita pari asiaa, joita olen pohtinut yllättävän paljon. Onko parisuhde asia minkä voi perustaa noin vain? Voiko olla eettiseti oikein tapailla jotakuta parisuhteen, ei ihmisen itsensä takia? Itse en tapailisi parisuhteen vuoksi, minusta nykyinen tapakulttuuri, jossa parisuhdetta metsästetään, on hirvittävä ja luotaantyöntävä. Toisessa ääripäässä on tietysti sitoumukseton tapailu, jossa otetaan vain hyöty ihmisen seurasta ja kartetaan parisuhdetta kuin pientä kuollutta eläintä. Itse olen onnettoman vanhanaikainen, rakastan kaikien soveliaisuussääntöjen soveltamista ja olen ehdottomasti sitä mieltä, että ihmiseen pitää kasvaa kiinni. Puolen vuoden sääntö on hyvä olemassa: jos vielä puolen vuoden päästä tuntuu tältä, on mahdollista, että asialle voisi tehdä jotain. Tämä päteen niin ystävyys- kuin parisuhdeasioihin. Tietysti tätä voidaan kritisoida hieman, noh, pitkäksi ja vaikeaksi taktiikaksi, varsinkin, kun en ole toista samaa taktiikka harrastavaa löytänyt, mutta itse mielummin kuvailen sitä maltilliseksi ja toimivaksi. Minun täytyy olla ensin selvillä itsestäni, sitten vasta muista.
Eilistä siittäjä-listaa on hieman tarkennettava. En siis todellakaan sovella samoja kriteerejä kumppaniin, ainoastaan spermaan. Nuo kriteerit ovat ainoastaan rodunjalostuksellisista syistä, parisuhteen perustamiseen minulla ei ole olemassa kriteerejä. Jos ihmisestä välittää, siitä välittää, eivät ne kriteerit asiaa auta.
sunnuntai, maaliskuuta 27, 2005
Kaikki alkaa alusta
Tänään on sunnuntai ja kuten sunnuntailla on tapana, tämäkin matelee. Tämän sunnuntain ongelma on, että poden huonoa omatuntoa laiskuudesta. Pitäisi panostaa kouluun ja koulun lehteen, puhumattakaan ystävättären äidinkielen aineesta, mutta koska jostain tuntemattomasta syystä olen täydellisessä luovuuspaitsiossa, juutuin internetin ihmemaahan ja päättelin jonkun varmasti riemastuvan, jos alan vihdoin paljastella ajatuksiani blogin muodossa.
Kuinka väärässä voinkaan olla?
Mutta kun kerran aloitin, paljastellaan sitten. Kärsin pahasta kevättä rinnassa -olotilasta. Totta, minä juuri, vaikka tunnetusti olen tunne-elämältäni vakaa kuin Suomen erodoitunut kallioperä. Ihmiset ovat ihania, runous on juuri oikea tapa ilmaista mitä tahansa, kukalliset hameet ovat oikeasti kivoja ja elämä hämyä. En ymmärrä, kuinka olenkaan voinut joskus hamassa nuoruudessani kurtistella kulmiani tyttömäisyydelle ja vaaleanpunaiselle, nehän ovat juuri asioita jotka kuvastavat sieluni pohjimmaisia tuntoja. Ja blondaus tuntuu oikeasti hyvälle ajatukselle, kaikkihan tietävät, että blondeilla on hauskempaa ja herrat pitävät vaaleaveriköistä. Voi, jos ulkona ei olisi pakkasta ja loskaa, kirmailisin ympäriinsä ainoassa kukkamekossani paljain jaloin ja laulaisin Sound of Musicia. Sound of Music on ainut musikaali, mitä ennen vihasin, mutta en siis enää.
Haluan myös lapsen, oman pienen jälkeläisen, joka kuolaa, itkee ja kärsii vaippaihottumasta. Puhuisin sille ainakin neljää osaamaani kieltä jo kohdusta lähtien, muistaisin synnytyksessä soitaa nauhalta sydämensykettä, jotta mahdollisimman paljon aivosoluja säilyisi hengissä (niitä normaalisti kuolee synnytyksessä aivan hirveitä määriä. Hassua, ettei näitä kuolemia estämässä ole mitään pro braincell -liikettä) ja opettaisin sen ihatuttavaksi, kohteliaaksi ja spartalaisen täydelliseksi. Ongelma on siittäjä. Minullahan on täydelliset geenit ja minä saan kenet tahansa, mutta on yllättävän vaikeaa löytää sopivaa spermaa. Luovuttajan tulee olla ainakin terve, siis myös näkökyvyn on oltava hyvä, vasemmistolainen (poliittisen suuntauksen periytymistä ei varmaan ole tutkittu, mutta en ota riskejä), mieluiten blondi, jotta geeni ei häviä maailmasta, ja syntymäpainon on oltava ollut pieni, sillä en tahdo synnyttää mitään kuuden kilon kokoista mutaatiota.
Ihan kuin kevät ei itsessään riittäisi, olen tutustunut kovin intressantteihin ihmisiin. Tämän kokoiselta paikkakunnalta löytyy yllättävän paljon Rocky Horror Picture Show -faneja. Se johtuu joko siitä, että minä vedän niitä puoleeni tai me vain kaikki tunnemme vetoa tiettyihin paikkoihin, joihin keskitymme. Taidan ennemmin uskoa omaan vetovoimaani.
Kas, saisinpa näin paljon kirjoitettua normaaliakin tekstiä. Ällös pelkää, en usko että jaksan näin paljon kirjoittaa edes kerran viikkoon, mutta aika lupaava (ja epäminämainen) alku.
Kuinka väärässä voinkaan olla?
Mutta kun kerran aloitin, paljastellaan sitten. Kärsin pahasta kevättä rinnassa -olotilasta. Totta, minä juuri, vaikka tunnetusti olen tunne-elämältäni vakaa kuin Suomen erodoitunut kallioperä. Ihmiset ovat ihania, runous on juuri oikea tapa ilmaista mitä tahansa, kukalliset hameet ovat oikeasti kivoja ja elämä hämyä. En ymmärrä, kuinka olenkaan voinut joskus hamassa nuoruudessani kurtistella kulmiani tyttömäisyydelle ja vaaleanpunaiselle, nehän ovat juuri asioita jotka kuvastavat sieluni pohjimmaisia tuntoja. Ja blondaus tuntuu oikeasti hyvälle ajatukselle, kaikkihan tietävät, että blondeilla on hauskempaa ja herrat pitävät vaaleaveriköistä. Voi, jos ulkona ei olisi pakkasta ja loskaa, kirmailisin ympäriinsä ainoassa kukkamekossani paljain jaloin ja laulaisin Sound of Musicia. Sound of Music on ainut musikaali, mitä ennen vihasin, mutta en siis enää.
Haluan myös lapsen, oman pienen jälkeläisen, joka kuolaa, itkee ja kärsii vaippaihottumasta. Puhuisin sille ainakin neljää osaamaani kieltä jo kohdusta lähtien, muistaisin synnytyksessä soitaa nauhalta sydämensykettä, jotta mahdollisimman paljon aivosoluja säilyisi hengissä (niitä normaalisti kuolee synnytyksessä aivan hirveitä määriä. Hassua, ettei näitä kuolemia estämässä ole mitään pro braincell -liikettä) ja opettaisin sen ihatuttavaksi, kohteliaaksi ja spartalaisen täydelliseksi. Ongelma on siittäjä. Minullahan on täydelliset geenit ja minä saan kenet tahansa, mutta on yllättävän vaikeaa löytää sopivaa spermaa. Luovuttajan tulee olla ainakin terve, siis myös näkökyvyn on oltava hyvä, vasemmistolainen (poliittisen suuntauksen periytymistä ei varmaan ole tutkittu, mutta en ota riskejä), mieluiten blondi, jotta geeni ei häviä maailmasta, ja syntymäpainon on oltava ollut pieni, sillä en tahdo synnyttää mitään kuuden kilon kokoista mutaatiota.
Ihan kuin kevät ei itsessään riittäisi, olen tutustunut kovin intressantteihin ihmisiin. Tämän kokoiselta paikkakunnalta löytyy yllättävän paljon Rocky Horror Picture Show -faneja. Se johtuu joko siitä, että minä vedän niitä puoleeni tai me vain kaikki tunnemme vetoa tiettyihin paikkoihin, joihin keskitymme. Taidan ennemmin uskoa omaan vetovoimaani.
Kas, saisinpa näin paljon kirjoitettua normaaliakin tekstiä. Ällös pelkää, en usko että jaksan näin paljon kirjoittaa edes kerran viikkoon, mutta aika lupaava (ja epäminämainen) alku.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)