Krapulasta ja opiskelusta

Saan helposti huonon omatunnon, erityisesti liittyen edellisen postaukseni tyyppisiin suoritustilanteisiin. Krapula on erittäin hankala asia elämässäni. Näin ehkäisevää huumetyötä tekevänä kukkahattutätinä alkoholiin (ja muihin aineisiin) liittyvää pohdiskelua on saanut käydä jonkin verran itsensä kanssa. Antaako alkoholi jotain lisäarvoa tilanteisiin? Yhtä innokkaasti tanssisin tai nauttisin olostani selvin päin, mutta silti silloin tällöin juon. Se on toki sosiaalisesti hyväksytty tapa olla vähän normaalia riehakkaampi. Samanlaisia kokemuksia olen kuitenkin saanut ihan ilman viinaakin. Oman kokemukseni mukaan tämän asian liian pitkällinen pohtiminen johtaa vain suurempiin ongelmiin. Jos teen tästä itselleni ongelman, päädyn vaan vetämään kahta kovemmin silloin kun siihen "sorrun".

Joka tapauksessa eilen alkoholia nautin ja tänään saan elää seurausten kanssa. Monet tuntuvat käyttävän krapulaa tekosyynä löysäilyyn, pakottaahan se ottamaan rennosti. Itsehän en kuitenkaan tähän normaaliin suhtautumiseen kykene, vaan minun on pakonomaisesti puuhailtava kaikkea. Tänäänkin kävin kirpparilla, tein ruokaa, siivosin vähän, saunoin ja nyt olen aloittamassa tenttiin lukemista. Osittain tämä johtunee tarpeesta uskotella itselle, että ihan normaalistihan minä kykenen toimimaan vaikka vähän päätä särkee. Osa on varmaan sitäkin, etten vaan jaksa makoilla kipuilevan ihon, pään ja mahan kanssa (jotka vaanivat aina heti kun ajattelenkin alkoholipitoisia juomia) ja mielummin teen jotain pientä.

Yksin on huomattavasti vaikeampi olla tekemättä ihan mitään. Toisen kanssa voi helpoimmillaan vaan maata, yksin pikkuhiljaa seinät alkavat kaatua päälle. Toisaalta viime vuosien aikana olen ehkä maannut hiljaa paikallani ihan tarpeeksi varastoon tulevaisuudenkin varalle. Silloin kun on oikeasti ollut paska fiilis kotona tai itselläni, olen vaan maannut ja nukahdellut usein melkein kokonaisia päiviä. On ollut helpompi nukkua kuin jaksaa, puhumattakaan muiden ihmisten tapaamisesta, ja kun nukkuminen oli varsinkin yksiössä mahdotonta kun toinen kuuntelee jotain tai pitää itse meteliä, on vaan maattava. En aio enää tehdä niin. Mielummin puuhailen täällä pieniä asioitani kuin vietän iltoja ja öitä sängyssä vain miettimässä milloin on sellainen hetki, että kannattaa yrittää taas.

Opiskelustahan minun piti myös kirjoittaa. Tänään työn alla on aatehistorian tenttikirja valistusajasta. Sain historian aineopinto-oikeuden keväällä ja ilmoittauduin kahteen tenttiin optimistina. On totta, että varsinkin aluksi olin melko pettynyt yliopisto-opiskeluun. Odotin jotain jännempää ja odotin jotain hienompaa itseltäni. Vaatimustasoni on kyllä vuosien varrella skaalautunut järkevämmäksi ja tunnistan paremmin milloin teen hyvää työtä. Hyvää kirjallisuudenopiskelijaa minusta ei ole tullut. Olisin luultavasti ollut enemmän omiani kasvatustieteilijäksi, historiaan tai luonnontieteisiin, taloustiedekin olisi voinut mennä. Kirjallisuuden opiskeluun onnistuneesti ja hyvin vaaditaan erilaista kiinnostusta kuin mitä minulla on. Olen liian käytännöllinen ja suurten linjojen ihminen. Minulla ei ole paloa keskittyä niin spesifeihin asioihin, mitä kirjallisuudentutkiminen edellyttää. Haluan ongelman, joka ratkaistaan, en osaa tutkia vain tutkimisen vuoksi. Siksikin gradun tekeminen maistuu tällä hetkellä aika pahasti puulta.

Elämäni on suorittamista, eikä asia muutu suorittamalla paremmin

Esikoislapset, erityisesti -tyttäret, ovat usein tunnollisia suorittajia. He ottavat vastuuta ja pitävät huolta muistakin. Heille kehittyy naistenlehdissä niin usein mainittu kiltin tytön syndrooma, joka kai tarkoittaa sitä, että laitetaan toisten tarpeet omien edelle ja kehitetään neurooseja tukahduttamalla omaa tunne-elämää.

Muistan jossain esiteini-iässä pohtineeni tätä, että sain eniten kehuja aina siitä, että minä olin niin itsenäinen ja fiksu ja osasin asiat omatoimisesti. Se voi hyvinkin olla pohja terveemmälle itsetunnolle kuin vaikkapa ulkonäöstä tai koulumenestyksestä kehuminen. Se silti johtaa siihen, että saadakseni niitä kehuja ja samalla itselleni hyvää mieltä, minun on pitänyt olla mahdollisimman itsenäinen ja pikkuvanha. Tässä vaiheessa elämää se hieman alkaa painaa, kun ymmärtää, että sen takia ei ole pyytänyt apua tai tukea silloinkaan kun olisi tarvinnut ja suhtautunut ihmissuhteisiin pyrkien välttämään liiallista sitoutumista, ettei tulisi riippuvaiseksi kenestäkään muusta.

Olen kyllä tiedostanut haluni toimia martyyrimaisesti ja saanut siitä tyydytystä, että minä se vaan jaksan ja suoritan, ja samalla kuitenkin sanonut itselleni, että saanhan minä siitä oikeaakin tyydytystä. (Oikeaa? Onko olemassa oikeaa ja jotenkin valheellista tyydytystä? Mikä ero niillä on? Onko sillä erolla väliä?) Asiat eivät ole aina yksinkertaisia. Ristiriita sen välillä, että koen tärkeäksi suorittaa ja pärjätä itse, mutta toisaalta kaipaan läheisiä ihmissuhteita ja tunnetasolla tärkeitä hyväksytyksi ja hoivatuksi tulemisen kokemuksia aiheuttaa minulle välillä melko suurta kognitiivista dissonanssia (olen tosi pahoillani, en todellakaan osaa ilmaista sitä muuten). Näin keittiöpsykologiaa soveltaen voin tästä helposti päätellä, että tapani etäännyttää itseni johtuu muun muassa tästä ristiriidasta.

Keskustelin tänään erään kanssa aiheesta. Olemme viettäneet aikaa lähiaikoina melko paljon ja se on ollut mukavaa, ja tässä vaiheessa oli järkevä ja mukavakin käydä hieman metakeskustelua ja selventää asioita. Hän sanoi, että huomaa kyllä, että minulla on tapana suhtautua itseeni jonkinlaisena irrallisena luotuna henkilönä. Tämä piirre ei hänen sanojensa mukaan kuitenkaan häntä ainakaan haittaa ja viihtyy silti seurassani, mikä oli mukava kuulla.

Tämä piirre on kuitenkin melko häiritsevä omasta mielestäni, varsinkin tällaisessa elämänvaiheessa, missä mielelläni aloittaisin asioita puhtaalta pöydältä, tutustuisin itseeni jne. Tämä jako luotuun julkiseen persoonaan ja ns. todelliseen minääni haittaa lähinnä silloin kun tiedän itsekin kohtelevani itseäni huonosti. Sitä fiktiivistä minää on paljon helpompi kohdella jonkinlaisena testinä siitä, miten ihmiset reagoivat eri asioihin mitä teen, sanon tai annan ymmärtää.

On toki sellaisiakin hetkiä, kun tunnen olevani yhtenäinen. Harmi, että viimeksi sellainen tilanne oli se kun jätin miehen. Kun kuulin itseni sanovat, että minä en enää jaksa ja aion lähteä mielummin pois, maailma ikään kuin rysähti paikalleen. Yhtäkkiä se olinkin minä, oikeasti minä, joka sanoi ne sanat ja se tilanne oli minun aiheuttamani ja valitsemani. Minä aiheutin niin paljon tuskaa toiselle ihmiselle ottamalla vastuun ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistani. Sillä hetkellä minä en miettinyt miltä tilanne näyttäisi ulkopuolisen silmin (mitä mietin melkeinpä aina) tai mitä siinä tapahtuisi jos se olisi kirja tai elokuva. Itkin yhden illan ystävän luona kun asia oli vihdoin selvä itselleni ja lähdin yhteisestä kodistamme. Itkin niin kovaa, etten jaksanut enää ja oli pakko nauraa. Sen jälkeen en ole itkenyt. Ja tunne yhtenäisyydestä hävisi yhtä nopeasti kuin tulikin. Uskon, että voin saada sen takaisin pikkuhiljaa, kunhan annan itselleni aikaa jäsentää mitä kaikkea minulle on tapahtunut ja millainen ihminen minusta on tullut.

Se ei vaan ole helppoa, kun siihen suhtautuu suorituksena, asiana, joka pitää ratkaista. On muuten hassua, että usein retoriikkani on sellaista, että minulle vaan tapahtuu asioita, erityisesti toisiin ihmisiin liittyviä, mutta tunne-elämäni sanasto käsittää vain tietoista tekemistä. Ei liene sattumaa.

Päässäni pyörii nyt jotain ystävyyssuhteiden luomiseen tai syntymiseen liittyvää settiä, mutta kirjoitan siitä joku toinen kerta, nyt se on jotenkin liian lähellä.

Kesämaanantait eivät ole työntekoa varten

Tämä on nyt kolmas maanantai, jolloin en tee töitä vaan jotain ihan muuta. Se ei ole välttämättä paha. Ihan samahan se on minä päivänä niitä teen, kun kerta minulle on annettu vapaus valita. Vietin tänään päivän Muuratsalossa satunnaisella porukalla opiskelututtavia ja oli todella hauskaa. Fiilistelimme arkkitehtuuria, valheellista nostalgiaa ja jääkauden luomia jylhiä maisemia. Päivä oli mahtavan kevyt, iloinen ja spontaani. Voimme suositella sekä Railin kahvilaa että puista pöytää, joista kummastakin saimme erittäin hyvää palvelua, vaikkakin täysin toisistaan poikkeavalla tavalla ja poikkeavassa miljöössä.

Pidän Alvar Aallon arkkitehtuurista, pakko se on myöntää. Pidän siitä vaikka olen käynyt niissä minivessoissa, kironnut järjettömiä puuttuvia portaita tai niiden järjetöntä liiallisuutta ja eksynyt täysin epäloogisissa liian kapeissa käytävissä. Aallon taloissa on sekä mahtipontisuutta että maanläheisyyttä ja ne sopivat usein ympäristöihinsä erittäin kauniisti. Pidän myös suurista ikkunoista ja taivutetusta puusta ja tiilistä ja luentosaleista, joissa ei todellakaan näe kaikkialta taululle. Niissä on visiota, harmi vaan, ettei niitä saa käyttää järkevästi. Täytyisihän niitä saada muuttaa nykyisiä käyttötarpeita vastaaviksi, kaipa meiltä asiantuntijoita löytyy niiden visiota kunnioittamaan muutoksia suunnitellessakin.

Jaloissani on nyt rakkoja, koska laitoin uuden hameen, jonka kanssa piti laittaa nätit kengät, jotka eivät todellakaan ole suunnitellut metsäkävelyyn. Hienosti kopisin silokallioilla. Olen koittanut nähdä vaivaa pukeutumiseni eteen, mutta se on tuskallista. Minulla ei ole mitään omaa tyyliä. Haluaisin pukeutua niin, että koen oloni itsevarmaksi ja vaatteeni kertoisivat jotain minusta. Se on vaan helvetin hankalaa, kun ei ole mitään silmää tällaisille asioille ja tuntuu, että kopioin jonkun muun ulkomuotoa. Viihdyin oikeasti kaikista parhaiten joko jakkupuvussa tai farkuissa ja hupparissa. Voisiko niissä olla aina? Paitsi että hameet on kivoja. Miksi niiden kanssa on niin vaikea löytää kivoja paitoja? Vaikeaa on elämä.

Jäin juttelemaan kaverin kanssa vielä päivän päätteeksi ja se oli mukavaa ja vapauttavaakin. Hauskaa, että muillakin on joskus yhtä typeriä ajatuskuvioita ja järkevyyttä laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin ainakin silloin tällöin. Minun pitäisi alkaa ottaa elämä oikeasti rennommin vaikka se tuntuukin melko epäluontevalle. Eikä ehkä pitäisi ruokkia itsessä huonoja piirteitä vaan ilmaista nämä asiat positiivisen kautta. Niin kuin lapsia tai koiria kouluttaessa. Eli aina kun teen jotain hyvin tai mietin jotenkin erityisen kivasti, minun pitäisi palkita siitä itseäni ja kehua itseäni. Jos ostaisi huomenna vaikkapa rasian hyviä pastilleja ja alkaisi toteuttaa tätä strategiaa.

Sunnuntai ja sadetta

Normaalina sunnuntaina minulla olisi tässä vaiheessa pullataikina kohoamassa ja joku koulutyö mielessä, mutta pleikkari auki. Tänään olen ensin päättänyt viettää hedonistisen sänkysunnuntain, sitten kuitenkin lähdin kuitenkin kaupungille shoppailemaan (hame, paita, kosmetiikkaa ja tupla-DVD The Young Ones + Bottom) ja päädyin takaisin sänkyyn vähän levottomampana kuin aamulla. Pullan leipominen on edelleen mielessä, muttei olisi ketään muuta kuin minä syömässä sitä, joten ehkä parempi jättää välistä. Taikinan käsitteleminen on vaan niin rentouttavaa. On todella tyydyttävää tehdä jotain järkevää käsillä, upottaa ne lämpimään ja pehmeään taikinaan ja saada lopputulokseksi rasvaista ja makeaa herkkua. Sen sijaan makaan sängyllä ja katson Ally McBealia.

Asuntoni hyvä puoli on näköala 8. kerroksesta. Tässä maatessa näkee oikeastaan vain puiden latvoja ja taivasta, joka on tänään sateinen ja harmaa. Se ei haittaa, sillä sateinen ja harmaa ilma antaa hyvän mahdollisuuden kokea sateisia ja harmaita tunteita. Ongelma on tietysti taas siinä, että tiedostan tämän asian ja siitä tulee kitchsiä sillä hetkellä, kun kuvittelen itseni olemassa melankolinen sateisena päivänä. Miten ihmiskunta selviää, jos kaikki ajattelevat yhtä paljon kuin minä? Koitan siis olla tekemättä niin ja keskittyä todellisiin, pieniin ja hetkellisiin tunteisiin ja ajatuksiin, ja olla tekemättä tästäkin päivästä liiallista omassa päänsisäisessä maailmassa rypemistä.

Kävin keväällä mindfullnes-kurssin ja olen tutustunut aiemminkin aiheeseen. Olen pitänyt tuollaisia melko hömppinä, mutta ehkäpä niillä onkin enemmän totuuspohjaa kuin kuvittelin. Oman ajattelun tietoinen treenaaminen ja tunteiden hyväksyminen ja sitä kautta käsitteleminen on järkevää. Järkevää, mutta myös rauhoittavaa ja tuntuu tekevän hyvää.

Olin juuri juhannuksen mökillä melko satunnaisessa porukassa, joista tunsin vain yhden. Viihdyin kohtuullisen hyvin ja ymmärsin miten paljon välillä tarvitsee sitä, että voi vaan hengata ja puhua ihan muista asioista kuin yleensä. Tiedän olevani usein seurassa melko nihkeä, mutta olen ehkä mennyt vähän parempaan suuntaan. Tämä kevät on tehnyt hyvää ja on melko vapauttavaa olla ihmisten seurassa ilman takaraivossa painavaa tunnetta siitä, että pitäisi olla jossain muualla, kuten kotona miehelle seurana.

Olen hieman kriiseillyt omassa päässäni ystävyyssuhteistani. Pelkään roikkuvani ihmisissä liikaa ja olevani tukahduttava. Pelko ei ole järin realistinen, mutta huomaan kyllä luovani tyypillisesti sellaisia kaverisuhteita, joissa minä olen se aktiivinen osapuoli ja otan yhteyttä. Se saattaa tietysti johtua siitäkin, että minä vaikutan etäiselle, enkä kannusta ottamaan itseeni yhteyttä. Vaikea sanoa. Eräs tyyppi (kaveri, ystävä?) on saanut minut puhumaan paljon asioista, joista harvoin puhun muuten kuin tietyn etäännyttävän itseironian kautta. Hän myös koskee minua todella helposti, mitä on toisaalta mahtavaa ja toisaalta hieman surullista. Kaipaan tällä hetkellä rentoa läheisyyttä, enkä voi sitä saada. Tiedän, että kyseessä on vieroitusoire parisuhteesta ja se täytyy vain kestää. Tämä tyyppi seurustelee toisen uuden hyvän kaverini kanssa, jonka kanssa olen ollut nyt paljon tekemisissä ja tunnen olevani hieman ylimääräinen, mitä tietyllä tapaa luonnollisesti olenkin. Onneksi kummankin kanssa on helppo puhua ja tilanne on hyvin selvä ja rehellinen, tässä olisi melko traagisen kolmiodraaman aiheet jos alkaisin draamailla. Koitan olla miettimättä liikaa ja nauttia siitä mitä on olemassa, enkä pohtia tapoja saada sitä vituilleen.

Luin tämän blogin alusta lähtien pari iltaa sitten ja nauroin katketakseni itselleni. Järjetöntä myötähäpeää ja todella suurta ihmetystä siitä, että olenko ollut aina tasan tätä samaa. Ilmeisesti, en tunnu muuttuneen yhtään. Ehkä hieman seestynyt ja päässyt pahimmista suorituspaineista opiskelujen ja töiden suhteen, vaikka niiidenkin kanssa tunnistan saman tuskan oletetusta alisuorittamisesta. Kuinkakohan paljon minun pitäisi tehdä ja osata, että olisin itselleni tarpeeksi hyvä? Olen toki välillä kokenut sellaisiakin hetkiä, että olen tehnyt jotain täysillä, esimerkiksi pari kurssia yliopistolla, mutta ne ovat todella harvassa. Kadehdin sellaisia ihmisiä, jotka tuntuvat elävän jotankin enemmän täysillä. En tosin oikeasti usko, että niin tekevät, taitaa olla myytti koko homma.

Uudesta elämästä, joka hämäävällä tavalla muistuttaa vanhaa

Minulla on ollut todella suuri tarve kirjoittaa viime aikoina. Olen viestitellyt facebookissa, kirjoittanut novelleja, näpytellyt konetta töissä ja harkinnut jopa gradun kirjoittamista. Olen todella täynnä sanoja, oikeita keskustelunpätkiä ja kuviteltuja skenaarioita, jotka saavat minut välillä hymyilemään idioottimaisesti itsekseni ja välillä tuntemaan järjetöntä häpeää tai itseinhoa. Ehkäpä tämän blogin henkiinherättäminen auttaisi jollain tavalla saamaan ajatuksiani järjestykseen ja mittasuhteisiin.

Tämä on mitä suurimmissa määrin metapostaus. Olen pitänyt tätä blogia, lähintä vastinettani päiväkirjalle, yli 7 vuotta. En aio selata tätä taaksepäin nyt, sillä en halua lukea millä tyylillä ja miten olen aiemmin kirjoittanut. Harkitsin uuden blogin aloittamista, sillä kirjoittaisin mielelläni ajankohtaisista aiheista ja sellaisista yleisistä asioista, joihin minulla on joku mielipide. Uuden blogin aloittaminen tuntuisi kuitenkin jotenkin valheelliselta. Ihan kuin kieltäisin ne asiat, jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Uskon ajallisen perspektiivin jotenkin antavan toivoa, erityisesti jos minussa näkyisi jonkilaista kehitystä (vaikka se onkin hyvin arvolatautunut sana, voisi tietysti käyttää vain sanaa muutos, mutta se taas kieltäisi toiveeni tulla jollain tapaa paremmaksi). Blogin nimi on nykyään ehkä jo ajastaan jäänyt ja liian rauhallisella tavalla hämmentynyt, mutta toisaalta muistuttaa minua ihan mukavalla tavalla teini-iästä.

Pelkään, että tällainen yksityiseen sielunelämääni keskittyvä vuodattaminen lisää pakonomaista tapaani tarkkailla itseäni ja käytöstäni, ja toisaalta ruokkii joitain ihmisiä häiritsevää ekshibitionistista puoltani. On ollut hämmentävä huomata kuinka pitkälti tunnen olevani olemassa vasta kun sanallistan itseäni ja tunteitani, vaikka ne samalla muuttuvat etäisiksi ja ulkoistetuiksi. Tunnistin itseni tästä Ylen nettisivuilta löytyneestä jutusta. Olen tyypillinen y-sukupolven edustaja, joka luo itseään tietoisesti brändiksi ja jonka minäkuva rakentuu enemmän ulkopuolisille nähtäväksi annettavista asiosta kuin "todellisesta" itseymmärryksestä. Ja jo näiden asioiden kirjoittaminen nähtäville on osa samaa prosessia ja saa minut tuntemaan itseni melko ensinnäkin melko tyhjäksi ja toisaalta neuroottiseksi. Silti nautin siitä. En oikeastaan ole epätyytyväinen tilanteeseen. Minä pidän itsestäni itsetietoisena metatason stressaajana, joka sortuu liian helposti kaksimielisiin vitseihin ja miettii jotain yksittäistä keskustelua monta päivää ja on niin stereotyyppinen 24-vuotias nainen kuin olla voi kehokomplekseineen, romanttisen komedian vakiovarusteisiin kuuluvine kavereineen (galleristi puuttuu) ja liiallisine itseen kohdistuvine odotuksineen. Nyt sitten pitäisi vaan oppia hyväksymään se, että pidän itsestäni tällaisena, enkä ole mitään sen ihmeellisempää kuin ketkään muutkaan normaalit ihmiset.

Tämä kaikkihan siis on lähtenyt siitä, että 1) lähdin edarivaaleihin ehdolle ja pääsin ylioppilaskunnan hallitukseen, jossa sain voimaannuttavia ammatilllisia kokemuksia, 2) täytin 24, jota olen pitänyt aina mielessäni aikuisen ikänä ja 3) varmasti osittain näistä johtuen jätin miehen kuukausi seitsemännen vuosipäivämme jälkeen. Aikamoinen kevät oli luottamustoimineen, työkeikkoineen ja parisuhdekriiseineen. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja pitänyt yhteyttä vanhoihin ja huomaan saaneeni mukavan kaveripiirin pikkuhiljaa ympärilleni. Olen käynyt opettamassa äikkää ja historiaa, ja olen melko varma, että osaisin tehdä sitä työkseni. Olen kuitenkin myös ottanut vastaan työpaikan koposihteerinä, mikä vie minut urallani ihan toiseen suuntaan kuin mihin olen kuvitellut. Minusta tulee elokuussa edunvalvonnan ammattilainen, ainakin tavallaan. Aloitan myös opetustoimen hallinnon opinnot ja voin pätevöityä rehtoriksi. Silti olen sama ihminen, joka aloitti tämän blogin pitämisen lukion alussa ja pohti aivan samoin silloinkin, että kuinka valheellista näistä sanoista tulee heti kun pääsevät kirjoitetuiksi (ja kuinka kammottava ja teennäinen tyyli minulla on kirjoittaa). Ei olisi pitänyt käydä sitä kurssia tunnustuksellisuudesta kirjallisuudessa, se ei auttanut asiaa.

Aion kuitenkin sitkeästi nyt elvyttää tätä bloggaamista, vaikka se tuntuu miten hankalalle. En voi jatkaa tämän vuodattamista pahaa-aavistamattomille tuttavilleni kuten olen tehnyt tähän asti. Järkevämpäähän tämä tietyllä tapaa yksityisin puoli minusta on laittaa nettiin kaikkien luettavaksi. Silloin siitä tulee jotenkin vähemmän yksityistä, vähemmän intiimiä ja samalla vähemmän arvokasta. Ja silloin se ei voi olla myöskään niin painavaa. Muutan tällä siis painavat ajatukseni kivasti kepeiksi. Anteeksi tämä hirvittävä teinifilosofointini, mutta yläasteen opinto-ohjaajani mukaan teini-ikä on koettava, tai se iskee sitten kun on 40 ja ostan moottoripyörän ja jätän miehen ja lapset ja karkaan itä-Eurooppaan. Ehkä nyt on hyvä aika.