Olen miettinyt yksinäisyyttä paljon viimeisen parin viikon aikana. Olen ollut hetkittäin yksinäinen ja koittanut löytää tavan suhtautua siihen tunteeseen rakentavasti.
Tämähän ei taas ole järkiasia. Asun paikkakunnalla, jolla minulla on sekä sukulaisia, tuttuja, ystäviä ja muita ihmisiä ympärilläni. Varmasti jos ottaisin asiakseni saisin aina seuraa ja uskoisin, että moni olisi ihan iloinenkin, vaikka ottaisin vähän yllättäenkin yhteyttä pitkän ajan jälkeen. Seura ei kuitenkaan ole sama kuin sellainen yhteys toiseen ihmiseen, mikä lievittää yksinäisyyttä. Olen alkanut kaivata sitä, että kotona olisi joku.
Tiedän, että tämä on nyt edelleen osa sitä prosessia. Minulla on varovaisen toiveikas olo siitä, että tämä on menossa hyvin. Joitain ylilyöntejä on ollut, mutta ei mitään isossa mittakaavassa. Välillä edelleen päässä pyörähtää ajatus arvottomuudesta ja merkityksettömyydestä, kun ei ole yksityiselämässä mitään tahoa, jolle tekemisilläni olisi välittömästi merkitystä. Kaipaan nykyään sitä, että olisi joku, joka jakaisi arkisia asioita kanssani ja jonka asioita voisin pohtia silloin, kun ei jaksa omien ajatustensa kanssa pyöriä. Pidän tätä hyvänä asiana. Se kertoo, että osaan jo erottaa mitkä asiat ovat normaaleja kotiasioita, joita voi olla muidenkin kuin elämässäni sen yhden ihmisen kanssa. Enkä koe, että olisin vaarassa päätyä ikuiseksi vanhaksipiiaksi, enkä kyllä edes pelkää sitäkään vaihtoehtoa. Nyt on vaan aika miettiä sitä, millaiset rakenteet olen luonut vuoden aikana ja toimivatko ne.
Soitin myös psykologiaikaa YTHS:ltä lähinnä sen takia, että ehkä tarvitsisin jonkun välitsekkauksen eteneekö ajatteluni johonkin suuntaan. Kolmen kuukauden päästä soittavat milloin olisi aika. Saa nähdä onko silloin enää tarvetta tai onko tarve isompi kuin nyt. Onhan näitä asioita tässä pyöritelty jo aika kauan.
Kuten jo aiemmin kirjoitin, edelleen tietynlainen epävarmuus vaivaa minua ihmissuhteissani. Eilen vanhalla porukalla iltaa istuessani sanoinkin siitä, että olen elänyt siinä uskossa, että olen älykäs, mutta epäviehättävä, ja nykyään epäilen sitä älykkyyttäkin (perspektiiviharha, mulla on liian älykkäitä ystäviä). Tiedän, ettei se ole totta, mutta se on se perusoletus, jonka kanssa olen minuuttani rakentanut. Olen myös aina olettanut olevani vähän huono ihmisten kanssa. Vuoden aikana olen päässyt siitä osittain yli, kun olen huomannut, että onhan minulla ystäviä ja kavereita enemmän kuin oletinkaan. Se kuitenkin hiipii aina takaisin, kun joku läheinen ihminen ottaa etäisyyttä syystä tai toisesta. Käännän sen aina niin, että vian täytyy olla minussa. Se on täysin hölmöä, koska pitäisihän minun voida luottaa, että ihmiset sanovat, jos niin olisi. Minun on vaan todella vaikea tietää milloin olen liian itsekeskeinen. Minulla ei ole kovinkaan terveitä esimerkkejä mihin verrata.
On hassua puhua/kirjoittaa omasta epävarmuudesta, koska se on lopulta hyvin vähäistä verrattuna monien muiden kokemaan. Kyllähän mä aina lopulta uskon pärjääväni tilanteessa kuin tilanteessa. En mä ole epävarma sosiaalisissa tilanteissa tai vaikkapa työasioissa. Olisi vaan ehkä aika kiva saada pitkästä aikaa se kokemus, että olen juuri minuna jollekin toisella ihmiselle oleellinen. Se tarve kai on aika inhimillinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti