Onkin huomaamatta kulunut kuukausi edellisestä päivityksestä. Niin paljon tapahtuu ilman, että mitään varsinaisesti tapahtuu!
Kirjoitan tätä pitkässä iltapuvussani. Sama musta yksinkertainen mekko on palvellut lukion ensimmäiseltä luokalta lähtien. Välissä olen joutunut kaventamaan sitä vanhojen tansseihin ja ottamaan uudestaan auki yliopistoajan pippaloihin, mutta ei tässä valittamista. Pitänee käydä laitattamassa kampaus, se tekee paljon. On siis tämä päällä testinä viikonlopun vuosijuhlia varten, ei sentään ihan muuten vaan. Vaikkei ripaus glamouria varmaan arkeani pahentaisi. Josta tulikin mieleen Johanna Tukiainen. Ehkä sittenkin pidän tätä vain erikoistilanteissa.
Oikeasti, mitään jännää ei ole tapahtunut. Töissä olen neuvotellut työehdoista, mikä on tosi stressaavaa, kotona olen hoitanut huonekasveja ja leiponut leipää taikinajuuresta, mikä ei ole stressaavaa. Paitsi jos leipä ei kohoa, sitten stressaa, onneksi vain hetkellisesti. Olen alkanut herätä aikaisin, kun kämpässä on valoa enemmän ja olen tehnyt kahvakuulatreeniä ja venytellyt enemmän kuin ennen. En koskaan sortuisi mihinkään kesäkuntokampanjaan, mutta ei pistäisi pahakseni, jos jotain tuloksia näkyisi ennen minishortsikauden alkamista. Ainakin tuo 8 kilon kuula nousee jo ihan eri tahtiin kuin aluksi.
Mielialan kanssa on ollut ongelmaa. Olen valmis unille jo ennen yhdeksää ja olen todella helposti levoton. Tarkkailen asiaa melko tarkasti, sillä aloitin taas vaihteeksi ehkäisyrenkaan, jos se parantaisi elämää. Jatkuva mielialan tarkkailuhan parantaa tietysti mielialaa... Mutta kiinnostava nähdä miten käy. Aiemmin olen aina liittänyt hormoniehkäisyn parisuhteen ylä- ja alamäkiin, nyt voin nähdä mikä vaikutus on, kun elämän pitäisi olla tasaista.
Stressinsietokykyni on huono ja tietyt sosiaaliset jutut ovat hankalia. Selviän ihan mainiosti päivistäni ja öistänikin, ei siinä mitään. Saan vaan todella vahvoja tunnereaktioita esim. silloin, kun viestiini ei vastata tai joku on pettynyt toimintaani. En ole vieläkään päässyt siitä pelosta, että tekemällä jotain väärin, lähelläni olevat ihmiset jollain tapaa "rankaisevat" minua. Opituista peloista on vaikea luopua, vaikka kuinka tietäisi, ettei niissä ole järkeä. Pahinta on, että olen selvästi omaksunut, joitain käyttäytymismalleja itse. Voisin ehkä käydä puhumassa jollekin, jos vaan osaisin sanoa miten tämä edes elämääni muka vaikeuttaa. Kaipa kaikki murehtivat asioita ja suurimman osan ajasta olen normaalin hyvällä tuulella. Pitäisi varmaan olla enemmän tekemisissä perheen kanssa, se aina juurruttaa arkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti