Olen taas kirjoittanut paljon ja halunnut kirjoittaa vielä enemmän. Olen myös puhunut todella paljon, suorastaan lörpötellyt. Herään aina välillä siihen, että puhun niin paljon, että sekoilen sanoissani. On selvästi kevät.
On kevät sekä työasioissa että henkilökohtaisessa elämässäni. Menen edelleen hyvin mielelläni töihin. On jo vaikea muistaa sitä aikaa, kun ei ollut säännöllistä päivärytmiä. Puhumattakaan siitä ajasta kun heräsin viideltä siivoamaan, kun asuimme keskustassa. Tämä rytmi tuntuu luonnolliselle ja hyvälle. Vielä kun saisin sen gradun ujutettua tähän rytmiin. Houkuttelin ystävää ensi viikolla auttamaan minua uudestaan alkuun lähdekirjallisuuden hankkimisessa. Se on aina yhtä epämiellyttävää, mutta ehkä se onnistuu paremmin, kun on henkistä tukea.
Valtakunnanpolitiikassa joudutaan taas käymään puolustustaistelua (hyvä bloggaus aiheesta). Minua ärsyttää olla sillä puolella, joka aina sanoo ei, mutta tässä asiassa ei oikein voi muutakaan. Y-liike on kuuluisa ei-liike ja siksi olen innostunut SYLin tulevaisuuden yliopisto -visioinnista. Ei kuitenkaan ole vaikea arvata, että se jää raakileeksi, kun puolet vuodesta menee opintotuesta ja opintojen rakesta vääntämiseen. Onneksi hallituksen puolivälitarkastelu on pian ja suurin vaikuttamisen paikka ohi. Näiden asioiden kanssa on melko voimaton olo.
Alan tuntea yliopiston henkilökuntaa paremmin, mikä on hyvä. Alan myös jo kyllästyä joihinkin aiheisiin, joita pyöritellään jatkuvasti... Sille ei voi mitään ja onpahan aikaa miettiä muuta ja jatkaa kaunokirjoitusharjoituksiani, joita teen aina, kun ei tarvitse olla skarppina. Näyttää fiksummalle, että kirjoitan vihkoon kuin nuokun. Tai niin uskottelen itselleni. Harmi, ettei minulla ole tabia töissä kuten osalla henkilökunnasta. Olen kuitenkin ollut todella mielenkiintoisissakin kokouksissa ja joskus on mahtava fiilis, kun jotkut asiat nytkähtävät eteenpäin. En edelleenkään ole varma teenkö työtäni hyvin tai edes oikein, mutta ei kukaan ole kovasti kritisoinutkaan, eli näillä mennään.
Kuuntelen juuri Olavi Uusivirtaa, mitä en ole tehnyt ennen. En tiedä miksi en, tämähän on juuri sellaista mukana vihelleltävää musiikkia, mistä yleensä pidän. Kaikki musiikki on taas uponnut kyllä todella hyvin. Olen ollut myös hyvällä ja keväisellä tuulella. Yleensä tämä on tullut vasta maaliskuussa, mutta ei liene yllätys miksi mielialani on aurinkoinen. Niin se vaan on, että piristäähän paneskelu.
Minulle on nyt povattu kahta vaihtoehtoa. Kyyninen ystäväni on sitä mieltä, että kaksi kuukautta ja itken, romantikko taas ennustaa ensimmäistä lasta kolmen vuoden päähän, kolmas sanoo, etteivät nämä skenaariot ole toisiaan poissulkevia. Joka tapauksessa olen tällä hetkellä melko ihastunut itseeni ja se tällaisissa on parasta. (Olen myös ihan todella epävarma kaikesta itseeni liittyvästä, koska täytyyhän mun kriiseillä, mutta se on pienempi tunne. Liittynee aiemmin kokemaani jatkuvaan torjuntaan.) Pidän itsestäni niin paljon enemmän hyväntuulisena ja itsevarmana, ja kaipa olen vaan niin heikko, että ulkopuolinen tekijä vahvistaa niitä piirteitä paljon enemmän kuin omat pohdiskeluni aiheesta. Tämä tuli itse asiassa todella hyvään väliin, koska kesän alusta alkanut euforia oli jo täysin laskeutunut joulun aikoihin. Onkohan tämä ikuinen kierre? Tarvitsenko jotain ulkoisia syötteitä tasaisin välein tunteakseni itseni hyväksi tyypiksi ja onnelliseksi, vai luulenko vain tarvitsevani, koska selitän muutoksen elämässäni jälkeenpäin sellaiseksi narratiiviksi? Olenko paha ihminen, jos pyrin tietoisesti välttämään sitoutumista tunnetasolla? Olisiko se epäonnistuminen, jos ihastuisin ja jos olisi, kelle minä tässä tilanteessa olisin tilivelvollinen onnistumisistani ja epäonnistumisistani? Onko näillä kysymyksillä mitään väliä?
Olin myös aikuinen ja kävin Keskustelun. Siinä rajalla ansaitseeko asia isoa alkukirjainta, mutta siis oli vähän jotain meneillään ja sitten asiasta puhuttiin, ensin humalassa ja sitten varmistaen asiainlaita selvinpäin. Olen niin ylpeä itsestäni. Tuollaiset keskustelut jättävät hyvän tunteen, koska a) saa varmistuksen sille, että mitä oli meneillään, eikä kuvitellut asiaa ja b) säilyttää kaikkien osapuolten itsekunnioituksen. Eikä sellaista teinityylistä kyräilyä! Kypsästi ja aikuisesti asia selvitettiin. Voispa aina tehdä niin. Tai siis voisi, mutta ehkä vain asioissa, joissa ei ole vahvaa tunnelatausta mukana. Voisin kuvitella, että keskustelu olisi ollut paljon hankalampi silloin. Tai mistä minä tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti