Rehtoriopinnot ja kognitiivinen dissonanssi

Olen juuri tulossa opetustoimen johtamisen opintojen toiselta lähijaksolta. Kohta keskustaan ystävän kanssa syömään kakkua hänen opinnäytetyönsä kunniaksi ja sen jälkeen kanssaopiskelijoiden kanssa illanviettoon ryhmäytymään.

Rehtoriopinnoissa on lähdetty yhtenä osana pohtimaan omaa kognitiivista tyyliä ja päätöksentekopolkua. Asiaa tutkinut opettava proffa pyrkii näillä asioilla hahmottamaan sitä, miten samoista tiedoista päädytään eri lopputuloksiin ja miten organisaatioissa selvitään muutoksista. Teimme asiaan liittyen testin, jonka tulokset eivät yllättäneet minua.

Testissä mitattiin mm. neljää eri kognitiivista tyyliä: analyyttistä, organisoivaa, sosiaalista ja intuitiivista. Pelkäsin saavani hyvinkin analyyttispainotteisen profiilin, mutta itse asiassa se oli melko tasapainoinen. Painotun organisointiin ja sosiaalisuus on vähäisin, mutta ei mitenkään hälyyttävästi. Suosikkikohtiani sanallisesta selityksestä:

haluat usein etsiä esiin tosiasioita ja paneutua niihin, mutta et kuitenkaan niin perusteellisesti, että se olisi olennaisinta tiedonkäsittelytavallesi.

Sinulla on vahvasti taipumusta asioiden pitämiseen järjestyksessä sekä henkilöiden ja

toimintojen organisointiin. Useimmiten haluat keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan.

Samoin sinulle on yleensä ominaista myös hillitty, kontrolloitu käytös sekä menneiden

kokemusten ja perinteiden arvostaminen. Kiinnostuksesi elämän pitämiseen uomissaan on

melko voimakasta.

Omaat tietyssä määrin taipumusta ihmissuhteista huolehtimiseen, ja osallistuminen ryhmiin

on sinusta lähes yhtä kiinnostavaa kuin toiminta yksin.

Työskentelytavassasi ovat esillä myös inhimilliset arvot,mutta niiden vuoksi et yleensä ole halukas poikkeamaan säännöistä ja määräyksistä.

Pystyt yhteistyöhön sekä edistyksellisten että vanhoillisten kanssa, ja etsit omat työskentelytapasi annettujen säännösten ja olosuhteiden puitteissa. Suhtaudut tulevaisuuteen rauhallisen kiinnostuneena ja pyrit osaltasi toimimaan siten, että se olisi parempi kuin nykyisyys.

Hillitystä ja kontrolloidusta käytöksestä voidaan olla montaa mieltä (satunnaiset ylilyönnit tissien näyttämisineen eivät ole kovinkaan tavattomia), mutta  muuten profiili on hyvin kuvaava. Toisaalta pidän sitä lohdullisena, mutta toisaalta olen pettynyt. Tunnenko itseni tosiaan niin hyvin, ettei mikään yllätä? Olenko todella niin tylsä ja persoonaton ihminen, ettei minussa ole mitään särmiä? Tykkään pitää asiat järjestyksessä, mutta miksi olen siinä niin huono, että laskut jäävät maksamatta ja kämppä räjähtää käsiin parin viikon välein?

Mielikuvituksen väittäisin suuremmaksi kuin mitä testi sanoi. Huomaan kyllä sen usein lähtevän hyvin määritellystä lähtökohdasta, joten kaipa organisatorinen puoleni on innovoivaa vahvempi. Olen siis hyvin tarpeellinen ihminen järkevine ominaisuuksineni, mutta olen silti vähän pettynyt. Tämä on krooninen valituksenaiheeni, mutta on vaikea hyväksyä, etten ole millään tavalla kovin erikoinen. En ole ääri-ihminen, en erikoislahjakas millään alalla enkä edes näköjään niin ylitsevuotavan analyyttinen ja sosiaalisesti kyvytön kuin joskus annan ymmärtää. Järjettömän lapsellista ja jonninjoutavaa harmittelua, mutta silti vähän kirvelee. Olen monta vuotta itselleni koittanut sanoa, että ei minun tarvitse olla mitenkään räiskyvä persoonallisuus tai jotenkin erikoinen, mutta paskat, todellakin haluaisin olla. Olettaisin, että olen ihminen, joka kuitenkin jää ihmisten mieleen, mutta olisi kiva tehdä se jollain muulla tavalla kuin olemalla vähän pelottava.

Hirveä halu ja tarve kirjoittaa pitkästä aikaa, mutta nyt on mentävä.

Kerta kiellon päälle

Tulin juuri baarista, maksoin laskuja, palautin myöhässä olleen kirjaston kirjan ja söin jääkaappini jäädyttämistä aineksista kootun tortillan. Elämässäni on jotain todella pahasti vialla. Koen jostain syystä todella vahvaa halua pukea ajatuksiani tekstiksi, eikä mikään estä minua ( vaikka ehkä pitäisi).

"Todella vahvasti" on liioittelua. Suurin osa on ok. Olen vaan todella hukassa aina ajoittain. Yksi suurimmista ongelmista on se, ettei minulla ole väliä kellekään tällä hetkellä. Siis voinhan minä elää näin, pitää kivaa ja käydä töissä. Mutta mitä vitun väliä sillä on? Ennen pystyin puolustamaan olemassaoloani sillä, että pidin huolta toisesta. Tälläkin hetkellä minulla on hyviä ystäviä, mutta jos oikeasti kaatuisin suihkussa, murtaisin lonkkani ja kituisin viisi päivää ennen kuolemista nestehukkaan, kukaan ei huolestuisi. Tai no töistä varmaan soitettaisiin, mutta you get the point. Tiedän, että tämä on turhaa nillitystä, mutta silti. En osaa olla olemassa vain itseäni varten. Vasta nyt alan oikeasti ymmärtää, että tämä ei ole mikään välitila. Minä en mene jossain vaiheessa takaisin vanhaan ja kerro tästä tilanteesta viihdyttäviä anekdootteja. Tämä on tärkeä oivallus. Miksi kukaan ei anna minulle jotain mitalia? Tämä sunnuntai otti selvästi varaslähdön.

Uusi sänky ei tuonut kauniita unia

Hankin toissapäivänä 120 senttisen sängyn ja kadun sitä jo nyt. Sängyn leveys korostaa ikävällä tavalla sitä, miten yksin siinä nukun, vaikka vain yksi yksin nukuttu yö onkin takana...

Olen ärsyyntynyt itseeni. Miksi päädyn/hakeudun tilanteisiin, joissa tiedän saavani vain pahan mielen? Olen aina välillä mystisen itsetuhoinen ihmissuhteissani. Kaava on selvä: hankkiudun tekemisiin ihmisen kanssa, hän alkaa kokea minut hyväksi uskotuksi ja nautti siitä, että minulle voi puhua, pitää minua "älykkäänä ja ihanana ihmisenä", ulottaa heikkona hetkenään luottamuksellisuuden fyysiselle tasolle ja palaa sen jälkeen normaaliin elämäänsä. Oma ajatusketjuni lähinnä menee niin, että koen itseni arvokkaaksi ja hyväksi, kun joku luottaa, vaikka kuormittuisin tai olisin ärsyyntynyt, saan kohtuuttoman paljon iloa siitä, että joku haluaa minua vaikka vain hetkellisesti ja olen todella utelias tietämään miten pitkälle ihmiset menevät. Jälkeenpäin stressaan ja olen liian ankara itselleni. Tällä kertaa olen tosin tyytyväinen siihen, että jätin leikin kesken ennen vakavaa syytä huonolle omalletunnolle. Itsekunnioitus, missä olet?

Ystäväni oli eilen käymässä ja huomautti, miten eri tavalla puhun mies- ja naissuhteistani. Naisista puhe on kuulemma ihastunutta kikattelua, miessuhteeni tilitystä. En ollut ajatellut sitä, mutta ehkäpä se on totta. Naissuhteeni ovat tosin olleet viime aikona huomattavast teoreettisemmalla tasolla, joten stressattavaakaan ei ole ollut. Olen selvästi herkemmin aloitteellinen kevyeen flirttiin naisten kanssa, mutta askel siitä eteenpäin jää ottamatta. Minun, kuten monien muidenkin, helmasynti on päätyä kuuluisalle friend zonelle, sillä siitä eteneminen vaatisi riskin ottamista kohtuullisen  varhaisessa vaiheessa, eikä minulla ole pokkaa tehdä niin. Väitän olevani liian vakava. Asioilla on minulle merkitystä, sillä minulla on niistä vain rajallisesti elämänkokemusta, en osaa laittaa niitä kontekstiin. Otan siis itseni liian vakavasti.  Toisaalta pidän siitä piirteestä itsessäni. En halua alentaa omaa  kokemustani maailmasta ja pidän siitä, että voin puhua tapahtumien taustalla olevista tunteista ja ajatuksista, vaikka tapahtuma itsessään olisi kevyt.

Voisi kuitenkin jossain vaiheessa alkaa olla ottamatta vastuuta toisten ihmisten tekemisistä ja tunteista.  Joskus voisin nauttia lievästä moraalittomuudesta ja olla etsimättä taustalta selittäviä tekijöitä. Enhän minä edes ole ollut mitenkään moraaliton, luulen taas itsestäni liikoja. Mitenköhän saisin itseluottamukseni sen verran tasaisemmin jaettua eri elämän osa-alueille, ettei minun tarvitsisi  miettiä näitä samoja asioita kerrasta toiseen?

Mutta lopettaakseni positiiviseen sävyyn, voin sanoa nauttineeni viime viikonlopusta Helsingissä tuttavan luona. Hienosti selvisin, vaikka uusia ihmisiä tapasin. Oli todella hauska puhua ihan muista asioista kuin yleensä. Tapasin myös tyypin, joka tarttui viihdyttävän hyvin satunnaisiin heittoihini. Minä sitten niin pidän älykkäistä naisista, vaikka kärsisin alemmuudentunteesta. Olisi ehkä fiksua tehdä irtiottoja usemamminkin.