Onkin ollut aika yllättävän rankka syksy. Jouduin tosiaan ensinnäkin polkupyöräonnettomuuteen (kuulostaapa juhlalliselle). Hankin uuden pyörän, kun edellinen potkittiin paskaksi, eli ostin sukulaiselta ylimääräisen. Sillä ei varmaan ole ajettu kuin ihan parit kerrat, mutta ollut pitkään varastossa. Lähdin tuosta DDR:n pihasta tihkusateessa, eivätkä kuivuneet jarrupalat pitäneet. Törmäsin sitten päälaki edellä kaivinkoneen kauhaan.
En meinannut mennä lääkäriin, mutta sitten alkoivat mennä lihakset niin jumiin, että ajattelin saavani edes jotain relaksanttia. Röntgenissä sitten näkyi kuudennen ja seitsemännen nikaman sellaisissa hännissä murtumat. Ylemmästä oli kokonaan irti ja alempi vinoon. Sain särkylääkettä ja ohjeen pitää kauluria kahdeksan viikkoa. Onneksi kontrollissa sitten annettiin lupa olla ilman jos särkyä ei ole, eikä sitä enää ole ollutkaan. Kuntosali on kielletty, mutta enköhän sinnekin kohta jo mene.
Sitten siihen toiseen sairauteen, eli minulla epäillään nyt lievää kilpirauhasen vajaatoimintaa. TSH-arvo oli noussut, mutta T4V vielä normaali, eli ei pahaa vielä. Tuo yhdistettynä koholla olevaan kolesteroliin ja muihin oireisiin tarkoittaa sitä, että syön nyt pari viikkoa tyroksiinia ja katsotaan alanko olla pirteämpi.
Kilpirauhasen vajaatoiminta selittäisi aikalailla kaiken. Aloin nukahtelemaan tunneilla jo lukiossa, mutta yliopistossa tilanne vaan paheni. Olen jatkuvasti saamaton ja alakuloinen, vaikkei varsinaisesti kovinkaan masentuneita ajatuskulkuja ole. Yleiskunto on pysynyt huonona säännöllisestä kuntoilusta huolimatta ja iho on kuiva ja ties mitä. Olisi aika hienoa, jos apu löytyisi.
Kilpirauhasen toiminta siis vaikuttaa mielialaan. Olisi aika mahtavaa, jos minusta tulisi sama ihminen kuin mitä olin silloin joskus pienenä. Viimeksi tosiaan muistan olleeni kunnolla energinen ja tyytyväinen lukion ensimmäisellä. Osa mielialaongelmista on varmasti johtunut myös elämäntilanteesta ja normaalista kasvusta ja stressistä. Mutta ehkä olisi helpompaa saada itsensä sängystä ylös ja esseet palautettua tästä eteenpäin. (Muistetaan tietysti myös placebovaikutus, ei ihan pieni sekään.)
Koulu on siis edelleen aika jäissä, enkä pysty ajattelemaan sitä. Tai siis ajattelen koko ajan, mutten tee mitään. Nyt yritän taas vähän saada itseäni niskasta kiinni ja opetella uudestaan derivaatiota.
Mitäs muuta. Lähden keväällä käymään Lontooseen. Olen alkanut neuloa uudestaan. Pidän mun huoneesta ja sain uuden kirjahyllyn. Mies haluaa, että muutan sen luo, vaikka olemme kriiseilleet ihan tajuttoman pahasti. Se haluaa korjata kaiken ja sanoo, että olen sitä mitä se haluaa sittenkin.
Kaikkea ihan ihmeellistä siis. Ja unohtuu kaikki aina nopeasti. En osaakaan sanoa tämän enempää.
maanantaina, marraskuuta 23, 2009
lauantaina, syyskuuta 26, 2009
Kylmiä ja kuumia öitä
Hektiset ensimmäiset viikon takana päin. Tulin juuri Kuulutusjuhlasta kirjailijatalolta, jossa enimmäkseen paikalliset runoilijat lausuivat. Pari tuttua runoili, enhän minä nyt muuten moiseen.
Kävin tosiaan ehkä elämäni rankimmalla reissulla, Provencessa viikko. Majapaikka oli pieni hotelli Avignonin sydämessä, professorin asunnon vieressä. Lensin la-su välisenä yönä matkustustoverin kanssa Tampereelta Lontoon Stanstedin kentälle, sieltä 8 tunnin odottamisen jälkeen Carcassonneen, josta sitten vielä junalla perille asti. Tietysti kotoa lähtiessä aamulla alkoi tuntua, että kuumehan se nousee. Olin kipeä koko reissun ajan, vain viimeinen päivä tuntui terveelle. Olimme siellä 7 yötä, eli yhteensä meni 8 päivää. Toiselta viikolta syksyä. Hieman huono ajankohta koulua ajatellen.
Etelä-Ranskassa oli lämpöä päivisin noin 30-35 astetta, paljon kävelyä ja viiniä sekä aperitiivejä. Ihan paras yhdistelmä kuumeessa. Näin antiikin rakennelmia, osa oli vaikuttavia, paljon punaviiniä, kiviä ja ranskalaisia. Puhuin jopa ranskaa sujuvasti muukalaislegioonalaisten kanssa.
Ymmärsin vaan taas, että en ole seuramatkailija. En voi sietää sitä, että maleksitaan eikä mikään ravintola kelpaa eikä osata päättää mitä tehdään. Seuraavalla kerralla voisi lähteä vaikka veljen kanssa. Ehkä pahinta oli, että ei saanut olla yksin ja rauhassa kuin pieniä hetkiä. Reissu olisi ollut hyvä pari päivää lyhyempänä.
Koulu on alkanut reissun jälkeen hyvin takkuisasti. Kurssit kusee, ne harvat joille pääsin. Fuksit sentään ovat vaikuttaneet kohtuullisen tyytyväisille tutoroinnista. Olen taas nukkunut kaikilla luennoilla, vaikka olen vain kiinnostavilla. Eli matikkaa, historiaa, kritiikkiä ja kotimaisen kirjallisuuden studia generalia -luentosarja. Kyse ei edelleenkään ole nukkumisen puutteesta, vaan olen kai ehdollistunut nukahtamaan kahdenkymmenen keskittymisminuutin jälkeen.
Tajusin kritiikkikurssilla taas, etten taida olla oikeassa pääaineessa. Olisi pitänyt valita teos, josta kirjoittaa kritiikin, enkä tiennyt ainuttakaan kotimaista kirjaa, joka julkaistaisiin lähiaikoina. Pitäisi ilmeisesti lukea sellaisia julkaisuja kuin Parnasso ja Tuli&Savu. Kauhean vaivalloista. Taloushistoria sentään on jotenkin oleellisempaa, hyväksyttävää humanismin lajia.
Kävin sentään tänään kunnon kirjallisuudenopiskelijan tavoin kuuntelemassa runoja ja pohdin omaa kirjoittamistani. Runoushan on suurimmaksi osaksi ihan kammottavaa ja turhaa. Tai siis kaikki kirjallisuus ja taide. Sieltä seasta löytyy sitten joitain helmiä, jotka soittelevat suuren kansanjoukon kieliä. Tietysti voi ajatella, että jos yksikin lukija saa kiksejä ja itseymmärrystä, on teoksen olemassaolo oikeutettua. Jotkut jopa uskovat, että pelkästään 'taitelijan' oma halu on tarpeeksi suuri oikeutus. Tämä blogi olkoon esimerkki jälkimmäisestä. Vaikka olen kyynikko enkä usko, että kaiken julkituominen on tarpeen. Varsinkin musiikkia on maailmassa ihan liian paljon.
Runoudessa on mielestäni suuri vaara kollektiiviseen myötähäpeän tunteeseen. Kuuntelepa seurassa huonoa runoa, mielellään oikein stereotyyppistä, nuoren henkilön tai ihan liian vanhan kirjoittamaa, aiheena joko metalyriikka tai rakkaus (=seksi). Myötähäpeä valuu pikkuhiljaa korvista sisään ja yhdistää yleisön niin, että kerrankin voi tuntemattoman kanssa silmien kohdatessa hymyillä hieman ja kumpikin tietää mitä tarkoittaa. Tästä yhteisöllisestä kokemuksesta ei puhuta koskaan jälkeenpäin, vaikka mieli tekisi. Eteisessä vältellään taas katseita ja runoilijalle parhaassa tapauksessa kerrotaan kuinka tunnelma oli aivan mahtava.
Itsehän en runoile, vierasta minulle. Mutta sain inspiraation minkälaisia runoja tekisin jos tekisin. Niitä tukemassa olisi powerpoint-esitys. Kirjoitin iloksenne kuitenkin nyt yhden ilman runkoa kalvolla:
Maailmassa on vika!
Ethän sä voi väittää vakavalla naamalla, että kotimaisen nykylyriikan diskurssissa
naiseus toiseutena
on jotenkin akateemisen disposition kautta ymmärrettävissä
kritiikkinä freudilaiselle subjektille?!!!
Ja vika on
että joku luulee virkkeessä olevan järkeä
ennen kuin toisin todistetaan
ja vielä sen jälkeenkin.
Onneksi minä tutkin vain metalyriikkaa. Siitä voi puhua paskaa loputtomiin, eikä kukaan huomaa, koska ei runoista kukaan mitään ymmärrä kuitenkaan.
Ehkä on ihan hyvä, etten halua runoilijaksi.
Kävin tosiaan ehkä elämäni rankimmalla reissulla, Provencessa viikko. Majapaikka oli pieni hotelli Avignonin sydämessä, professorin asunnon vieressä. Lensin la-su välisenä yönä matkustustoverin kanssa Tampereelta Lontoon Stanstedin kentälle, sieltä 8 tunnin odottamisen jälkeen Carcassonneen, josta sitten vielä junalla perille asti. Tietysti kotoa lähtiessä aamulla alkoi tuntua, että kuumehan se nousee. Olin kipeä koko reissun ajan, vain viimeinen päivä tuntui terveelle. Olimme siellä 7 yötä, eli yhteensä meni 8 päivää. Toiselta viikolta syksyä. Hieman huono ajankohta koulua ajatellen.
Etelä-Ranskassa oli lämpöä päivisin noin 30-35 astetta, paljon kävelyä ja viiniä sekä aperitiivejä. Ihan paras yhdistelmä kuumeessa. Näin antiikin rakennelmia, osa oli vaikuttavia, paljon punaviiniä, kiviä ja ranskalaisia. Puhuin jopa ranskaa sujuvasti muukalaislegioonalaisten kanssa.
Ymmärsin vaan taas, että en ole seuramatkailija. En voi sietää sitä, että maleksitaan eikä mikään ravintola kelpaa eikä osata päättää mitä tehdään. Seuraavalla kerralla voisi lähteä vaikka veljen kanssa. Ehkä pahinta oli, että ei saanut olla yksin ja rauhassa kuin pieniä hetkiä. Reissu olisi ollut hyvä pari päivää lyhyempänä.
Koulu on alkanut reissun jälkeen hyvin takkuisasti. Kurssit kusee, ne harvat joille pääsin. Fuksit sentään ovat vaikuttaneet kohtuullisen tyytyväisille tutoroinnista. Olen taas nukkunut kaikilla luennoilla, vaikka olen vain kiinnostavilla. Eli matikkaa, historiaa, kritiikkiä ja kotimaisen kirjallisuuden studia generalia -luentosarja. Kyse ei edelleenkään ole nukkumisen puutteesta, vaan olen kai ehdollistunut nukahtamaan kahdenkymmenen keskittymisminuutin jälkeen.
Tajusin kritiikkikurssilla taas, etten taida olla oikeassa pääaineessa. Olisi pitänyt valita teos, josta kirjoittaa kritiikin, enkä tiennyt ainuttakaan kotimaista kirjaa, joka julkaistaisiin lähiaikoina. Pitäisi ilmeisesti lukea sellaisia julkaisuja kuin Parnasso ja Tuli&Savu. Kauhean vaivalloista. Taloushistoria sentään on jotenkin oleellisempaa, hyväksyttävää humanismin lajia.
Kävin sentään tänään kunnon kirjallisuudenopiskelijan tavoin kuuntelemassa runoja ja pohdin omaa kirjoittamistani. Runoushan on suurimmaksi osaksi ihan kammottavaa ja turhaa. Tai siis kaikki kirjallisuus ja taide. Sieltä seasta löytyy sitten joitain helmiä, jotka soittelevat suuren kansanjoukon kieliä. Tietysti voi ajatella, että jos yksikin lukija saa kiksejä ja itseymmärrystä, on teoksen olemassaolo oikeutettua. Jotkut jopa uskovat, että pelkästään 'taitelijan' oma halu on tarpeeksi suuri oikeutus. Tämä blogi olkoon esimerkki jälkimmäisestä. Vaikka olen kyynikko enkä usko, että kaiken julkituominen on tarpeen. Varsinkin musiikkia on maailmassa ihan liian paljon.
Runoudessa on mielestäni suuri vaara kollektiiviseen myötähäpeän tunteeseen. Kuuntelepa seurassa huonoa runoa, mielellään oikein stereotyyppistä, nuoren henkilön tai ihan liian vanhan kirjoittamaa, aiheena joko metalyriikka tai rakkaus (=seksi). Myötähäpeä valuu pikkuhiljaa korvista sisään ja yhdistää yleisön niin, että kerrankin voi tuntemattoman kanssa silmien kohdatessa hymyillä hieman ja kumpikin tietää mitä tarkoittaa. Tästä yhteisöllisestä kokemuksesta ei puhuta koskaan jälkeenpäin, vaikka mieli tekisi. Eteisessä vältellään taas katseita ja runoilijalle parhaassa tapauksessa kerrotaan kuinka tunnelma oli aivan mahtava.
Itsehän en runoile, vierasta minulle. Mutta sain inspiraation minkälaisia runoja tekisin jos tekisin. Niitä tukemassa olisi powerpoint-esitys. Kirjoitin iloksenne kuitenkin nyt yhden ilman runkoa kalvolla:
Maailmassa on vika!
Ethän sä voi väittää vakavalla naamalla, että kotimaisen nykylyriikan diskurssissa
naiseus toiseutena
on jotenkin akateemisen disposition kautta ymmärrettävissä
kritiikkinä freudilaiselle subjektille?!!!
Ja vika on
että joku luulee virkkeessä olevan järkeä
ennen kuin toisin todistetaan
ja vielä sen jälkeenkin.
Onneksi minä tutkin vain metalyriikkaa. Siitä voi puhua paskaa loputtomiin, eikä kukaan huomaa, koska ei runoista kukaan mitään ymmärrä kuitenkaan.
Ehkä on ihan hyvä, etten halua runoilijaksi.
tiistaina, elokuuta 25, 2009
Nukkumaanmenoaika
Olen saanut yllättävän hyvin vietettyä kesää. Olen päässyt vihdoin jopa oikeaan kesäfiilikseen viimeisten lomapäivien kunniaksi, eli herään ajoissa, mutta torkun kolmisen tuntia ennen nousemista ja otan ainakin tunnin ellen parin päiväunet. Unen määrä on mahtava, mutta tarpeen.
Koulu alkaa siis tiistaina, olen tutorina uusille. Olen tosin hieman huono, koska TaiKu:n opintomatka Kunnaksen johdolla Provenceen on toisella viikolla. Olen sen siis poissa, mutta toivon, että parini hoitaa hommat ja minä nautin punaviinistä Avignonissa. Hieman jännittää, mutta luottavaisin mielin reissuun. Rahan vähyys tosin pistää miettimään.
Huomattavasti enemmän jännittää opiskeluasiat. Tein siis kandia keväällä ja sen piti olla valmis ennen kesälomaa. Noh, en ihan tehnyt sitä. Aihehan oli siis lukion äidinkielenkirjan kirjallisuuskatkelmien antama kirjallisuuskäsitys. Aihe oli liian laaja, joten työ on turhan luettelomainen, mutta siis ihan parin kirjoitustunnin viimeistelyä vailla. En tehnyt mitään muutakaan koulutyötä kesän aikana, ellei tenttejä lueta mukaan. Olen siis pahasti jäljessä ja kohta alkavat jo uudet kurssit. Loma kyllä oikeasti on tehnyt hyvää.
Sain historian sivuoikeuden, kun vastasin kysymyksiin kylmästä sodasta ja Israelista (josta en kyllä tiennyt mitään). Aion siis opiskella sitä parhaani mukaan. Ilmoittauduin myös matikan propedeuttiselle, eli siltaavalle kurssille lyhyestä pitkään matikkaan valmistautuakseni yliopistomatikkaan. Vähän kiinnostaisi myös esim. kansantalouden perusteet ja venäjä, mutta saakelin Ranskan reissu menee päällekäin kielikurssin alun kanssa, joutuisin olemaan viisi ensimmäistä kertaa poissa. Graduseminaariin pitäisi kai ilmoittautua...
Mutta mitäpä tämä ketään kiinnostaisi, sosiaalipornon takia tätä luetaan ja kirjoitetaan. Olen ollut keskimäärin tyytyväinen elämääni ylioppilaskylässä. Alkukesästä olin täällä enemmän, nyt enemmänkin sitten keskustassa. Miehen kämppä on kiva ja hankimme kuntosalikortit, joten olen kuntoillut kovasti ja saamassa hauislihaksen. Itseluottamus on parantunut, näytän mielestäni hyvältä ja olen aika älykäskin. Aika hienoa kaikin puolin siis. Edelleen kriisejä on, enkä vielä tiedä muutanko milloin miehen luo, mutta aikaa on.
Pidin tosiaan myös kesän iloksi nestepaaston Vogelin paastopaketilla. Se oli erittäin viihdyttävää. Sen jälkeen siirryin suoraan viikoksi minimihiilihydraateille, eikä maha edes protestoinut. Ilmeisesti paasto ei vaikuttanut muutenkaan ihan kuin piti, mutta ainakin nälkä oli ja kaikki turvotus ja ylimääräinen lähti. Nyt pitäisi vaan sitten pitää kiinni urheilutahdista ja syömisistä, niin voisi päästä takaisin entisiin vaatteisiin.
Nyt olisi aika mennä nukkumaan, mutta ärsyttää tuleva erittäin vaikea aikataulullinen viikonloppu. Tarvitsisin muuten edullisen pyörän, jos jollain sattuu olemaan. Joku pisti omani paskaksi keskustassa, kun halusi kusta juuri siihen missä pyöräni oli.
Koulu alkaa siis tiistaina, olen tutorina uusille. Olen tosin hieman huono, koska TaiKu:n opintomatka Kunnaksen johdolla Provenceen on toisella viikolla. Olen sen siis poissa, mutta toivon, että parini hoitaa hommat ja minä nautin punaviinistä Avignonissa. Hieman jännittää, mutta luottavaisin mielin reissuun. Rahan vähyys tosin pistää miettimään.
Huomattavasti enemmän jännittää opiskeluasiat. Tein siis kandia keväällä ja sen piti olla valmis ennen kesälomaa. Noh, en ihan tehnyt sitä. Aihehan oli siis lukion äidinkielenkirjan kirjallisuuskatkelmien antama kirjallisuuskäsitys. Aihe oli liian laaja, joten työ on turhan luettelomainen, mutta siis ihan parin kirjoitustunnin viimeistelyä vailla. En tehnyt mitään muutakaan koulutyötä kesän aikana, ellei tenttejä lueta mukaan. Olen siis pahasti jäljessä ja kohta alkavat jo uudet kurssit. Loma kyllä oikeasti on tehnyt hyvää.
Sain historian sivuoikeuden, kun vastasin kysymyksiin kylmästä sodasta ja Israelista (josta en kyllä tiennyt mitään). Aion siis opiskella sitä parhaani mukaan. Ilmoittauduin myös matikan propedeuttiselle, eli siltaavalle kurssille lyhyestä pitkään matikkaan valmistautuakseni yliopistomatikkaan. Vähän kiinnostaisi myös esim. kansantalouden perusteet ja venäjä, mutta saakelin Ranskan reissu menee päällekäin kielikurssin alun kanssa, joutuisin olemaan viisi ensimmäistä kertaa poissa. Graduseminaariin pitäisi kai ilmoittautua...
Mutta mitäpä tämä ketään kiinnostaisi, sosiaalipornon takia tätä luetaan ja kirjoitetaan. Olen ollut keskimäärin tyytyväinen elämääni ylioppilaskylässä. Alkukesästä olin täällä enemmän, nyt enemmänkin sitten keskustassa. Miehen kämppä on kiva ja hankimme kuntosalikortit, joten olen kuntoillut kovasti ja saamassa hauislihaksen. Itseluottamus on parantunut, näytän mielestäni hyvältä ja olen aika älykäskin. Aika hienoa kaikin puolin siis. Edelleen kriisejä on, enkä vielä tiedä muutanko milloin miehen luo, mutta aikaa on.
Pidin tosiaan myös kesän iloksi nestepaaston Vogelin paastopaketilla. Se oli erittäin viihdyttävää. Sen jälkeen siirryin suoraan viikoksi minimihiilihydraateille, eikä maha edes protestoinut. Ilmeisesti paasto ei vaikuttanut muutenkaan ihan kuin piti, mutta ainakin nälkä oli ja kaikki turvotus ja ylimääräinen lähti. Nyt pitäisi vaan sitten pitää kiinni urheilutahdista ja syömisistä, niin voisi päästä takaisin entisiin vaatteisiin.
Nyt olisi aika mennä nukkumaan, mutta ärsyttää tuleva erittäin vaikea aikataulullinen viikonloppu. Tarvitsisin muuten edullisen pyörän, jos jollain sattuu olemaan. Joku pisti omani paskaksi keskustassa, kun halusi kusta juuri siihen missä pyöräni oli.
tiistaina, huhtikuuta 14, 2009
Mämmiä kansalle!
Kevät lähestyy pikkuhiljaa, sen huomaa kammottavasta flunssakierteestä. Olin melkein kuusi viikkoa flunssakuumeessa tuossa kuukausi takaperin ja nyt sitten iski uudestaan. On todella freesi olo. Korvatkin lukossa, saakeli.
Minulla on nyt oma kämppä, soluasunto ylioppilaskylästä. Noin 12 neliötä ihan omaa rauhaa. Kämppiksenä mukava kanadalainen liikunnanopiskelija, joka sanoo kaikkeen "Oh, wow!". Kiristyivät asiat liikaa kotona, niin päätettiin ottaa aikalisä ja mennä eri osoitteisiin. Tauon tavoitteet:
Viihdyn yllättävän hyvin täällä. Ei ole ollut kamala ikävä tai mitään, olen tosin käynyt melkein joka päivä kotona. Ehkä tämä tästä, uusi elämä tavallaan.
Kandin palautuspäivä 7.5. Sanaakaan ei ole paperilla :D
Minulla on nyt oma kämppä, soluasunto ylioppilaskylästä. Noin 12 neliötä ihan omaa rauhaa. Kämppiksenä mukava kanadalainen liikunnanopiskelija, joka sanoo kaikkeen "Oh, wow!". Kiristyivät asiat liikaa kotona, niin päätettiin ottaa aikalisä ja mennä eri osoitteisiin. Tauon tavoitteet:
- minä oppisin olemaan stressaamatta toisen asioista
- toinen oppisi hoitamaan omat asiansa
- stressitaso laskisi niin paljon, että saisimme takaisin normaalin elämän
- jäisi stressaamiselta aikaa muille tunteille
- voisin pitää vähän vapaammin hauskaa ilman stressiä.
Viihdyn yllättävän hyvin täällä. Ei ole ollut kamala ikävä tai mitään, olen tosin käynyt melkein joka päivä kotona. Ehkä tämä tästä, uusi elämä tavallaan.
Kandin palautuspäivä 7.5. Sanaakaan ei ole paperilla :D
sunnuntai, maaliskuuta 08, 2009
Happamia sanoi kettu pajunkissoista?
On kai kevät kun aurinko paistaa ja oikeasti lämmittääkin. Mutta mun sielu on silti kylmä ja kohmeinen, nyyh... Angstipostaus siis.
Aloitetaan ilmeisestä, eli siitä mitä kaikki ilkeät ihmiset odottaisivat kieli pitkällä, jos sellaisia ihmisiä olisi. Ala taitaa mennä vaihtoon. Ei kirjallisuustiede ole tiedettä. Mitä enemmän luen (tai välttelen lukemasta) teoriaa, sitä enemmän tuntuu väärälle. Olen ollut laitoksen asioissa tekemisissä oikeiden kirjallisuudentutkijoiden ja -opettajien kanssa enkä usko, että minä voisin olla sellainen. En ole saanut tietää mitään niistä asioista mitä maailmasta haluaisin tietää kirjallisuuden kautta, joten kai on pakko luovuttaa. Ainakin sen verran, että alan aktiivisesti etsiä uutta sivuainetta. Historiaa siis, haluan erittäin kovasti pahasti epätoivoisesti sisään. Olen lukenut tenttikirjaa pikkuhiljaa ja kerrannut kotona olevat lukion kirjat, kun aihe on 1900-luku. Toivottavasti kysymys tulisi Neuvostoliitosta.
Tässä siis vastaus kysymykseen onko fiksua mennä yliopistoon suoraan lukiosta: Ei ole.
Toisaalta olen ollut erittäin tyytyväinen laitoksen hommissa mukana olemiseen. Olen opetuksenkehittämisryhmässä, laitosneuvostossa ja ainejärjestön pj. Minussa on selvästi jotain virkamiesainesta, saan vaikuttaa asioihin ja kehittää toimintaa ja tykkään siitä.
Muuten olenkin ollut onneton. Kotirintamalla on kaivauduttu juoksuhautoihin, eikä kumpikaan etene. Saatiin iso ja hieno Diagnoosi, oikein vakava ja suorastaan juhlava. Nyt on sitten kokeiltu, että miten se toimii eri tilanteissa, kestääkö se painetta, lämpöä, korkeita paikkoja ja huonoa tuulta. Kaiken se tuntuu kestävän, minä en. Minulta loppuvat panokset, jos jatketaan sotavertausta. Miten hitossa elämästä tuli tällaista. Voisiko joku kiltti ihminen ottaa meiltä kaiken vastuun pois ja tehdä päätökset meidän puolesta? Me ollaan vasta ihan kakaroita.
Vaikea olla olemassa kun onni todellakin on niin katoavaista. Otetaan tapausesimerkki. Varasin liput Watchmen -elokuvan ensi-iltaan viikko ennen sitä. Stressasin koko viikon, että onko mies hyvällä tuulella, eli mennäänkö edes koko näytökseen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan niin kävi, että mies lähti ja kävimme hampurilaisillakin ja mies lupasi olla hyvällä tuulella viikonlopun. Leffa oli hyvä ja ajattelin jo mennä heti nukkumaan, ettei mikään ehdi pilata iltaa. Mutta koneella olikin auki mese ja siinä väärän ihmisen väärä pyyntö. Kauhea riita, väärinkäsityksiä, huutamista ja nukkumista sohvalla. Näin painajaisia elokuvasta, raavin jalkani auki kun nukuin huonosti ja ihottuma paheni. Jäipä hyvät muistot. Seuraavan päivänä väkisin väännetty anteeksipyyntö ja ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka eihän sitä mitään pyyhi pois. Niin kuin ei mitään muutakaan. Joku päivä poksahdan ja naksahdan ja YTHS:n kroonisesti nuhainen psykologitäti sanoo taas, että "on tunteita, joo-o, on tunteita".
Ehkö eniten ärsyttää, että tiedän olevani oikeassa, mutta toinen on niin eri planeetalla, ettei minun arvioni päde siellä. Enkä saisi ottaa vastuuta, sillä se ei auta, pitäisi kasvattaa selkäranka ja paljon muutakin. Olen auttamattomasti hukassa ja ehdottomasti liian vaikeassa tilanteessa. Enkä voisi jo armahtaa itseäni?
Aloitetaan ilmeisestä, eli siitä mitä kaikki ilkeät ihmiset odottaisivat kieli pitkällä, jos sellaisia ihmisiä olisi. Ala taitaa mennä vaihtoon. Ei kirjallisuustiede ole tiedettä. Mitä enemmän luen (tai välttelen lukemasta) teoriaa, sitä enemmän tuntuu väärälle. Olen ollut laitoksen asioissa tekemisissä oikeiden kirjallisuudentutkijoiden ja -opettajien kanssa enkä usko, että minä voisin olla sellainen. En ole saanut tietää mitään niistä asioista mitä maailmasta haluaisin tietää kirjallisuuden kautta, joten kai on pakko luovuttaa. Ainakin sen verran, että alan aktiivisesti etsiä uutta sivuainetta. Historiaa siis, haluan erittäin kovasti pahasti epätoivoisesti sisään. Olen lukenut tenttikirjaa pikkuhiljaa ja kerrannut kotona olevat lukion kirjat, kun aihe on 1900-luku. Toivottavasti kysymys tulisi Neuvostoliitosta.
Tässä siis vastaus kysymykseen onko fiksua mennä yliopistoon suoraan lukiosta: Ei ole.
Toisaalta olen ollut erittäin tyytyväinen laitoksen hommissa mukana olemiseen. Olen opetuksenkehittämisryhmässä, laitosneuvostossa ja ainejärjestön pj. Minussa on selvästi jotain virkamiesainesta, saan vaikuttaa asioihin ja kehittää toimintaa ja tykkään siitä.
Muuten olenkin ollut onneton. Kotirintamalla on kaivauduttu juoksuhautoihin, eikä kumpikaan etene. Saatiin iso ja hieno Diagnoosi, oikein vakava ja suorastaan juhlava. Nyt on sitten kokeiltu, että miten se toimii eri tilanteissa, kestääkö se painetta, lämpöä, korkeita paikkoja ja huonoa tuulta. Kaiken se tuntuu kestävän, minä en. Minulta loppuvat panokset, jos jatketaan sotavertausta. Miten hitossa elämästä tuli tällaista. Voisiko joku kiltti ihminen ottaa meiltä kaiken vastuun pois ja tehdä päätökset meidän puolesta? Me ollaan vasta ihan kakaroita.
Vaikea olla olemassa kun onni todellakin on niin katoavaista. Otetaan tapausesimerkki. Varasin liput Watchmen -elokuvan ensi-iltaan viikko ennen sitä. Stressasin koko viikon, että onko mies hyvällä tuulella, eli mennäänkö edes koko näytökseen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan niin kävi, että mies lähti ja kävimme hampurilaisillakin ja mies lupasi olla hyvällä tuulella viikonlopun. Leffa oli hyvä ja ajattelin jo mennä heti nukkumaan, ettei mikään ehdi pilata iltaa. Mutta koneella olikin auki mese ja siinä väärän ihmisen väärä pyyntö. Kauhea riita, väärinkäsityksiä, huutamista ja nukkumista sohvalla. Näin painajaisia elokuvasta, raavin jalkani auki kun nukuin huonosti ja ihottuma paheni. Jäipä hyvät muistot. Seuraavan päivänä väkisin väännetty anteeksipyyntö ja ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka eihän sitä mitään pyyhi pois. Niin kuin ei mitään muutakaan. Joku päivä poksahdan ja naksahdan ja YTHS:n kroonisesti nuhainen psykologitäti sanoo taas, että "on tunteita, joo-o, on tunteita".
Ehkö eniten ärsyttää, että tiedän olevani oikeassa, mutta toinen on niin eri planeetalla, ettei minun arvioni päde siellä. Enkä saisi ottaa vastuuta, sillä se ei auta, pitäisi kasvattaa selkäranka ja paljon muutakin. Olen auttamattomasti hukassa ja ehdottomasti liian vaikeassa tilanteessa. Enkä voisi jo armahtaa itseäni?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)