Hektiset ensimmäiset viikon takana päin. Tulin juuri Kuulutusjuhlasta kirjailijatalolta, jossa enimmäkseen paikalliset runoilijat lausuivat. Pari tuttua runoili, enhän minä nyt muuten moiseen.
Kävin tosiaan ehkä elämäni rankimmalla reissulla, Provencessa viikko. Majapaikka oli pieni hotelli Avignonin sydämessä, professorin asunnon vieressä. Lensin la-su välisenä yönä matkustustoverin kanssa Tampereelta Lontoon Stanstedin kentälle, sieltä 8 tunnin odottamisen jälkeen Carcassonneen, josta sitten vielä junalla perille asti. Tietysti kotoa lähtiessä aamulla alkoi tuntua, että kuumehan se nousee. Olin kipeä koko reissun ajan, vain viimeinen päivä tuntui terveelle. Olimme siellä 7 yötä, eli yhteensä meni 8 päivää. Toiselta viikolta syksyä. Hieman huono ajankohta koulua ajatellen.
Etelä-Ranskassa oli lämpöä päivisin noin 30-35 astetta, paljon kävelyä ja viiniä sekä aperitiivejä. Ihan paras yhdistelmä kuumeessa. Näin antiikin rakennelmia, osa oli vaikuttavia, paljon punaviiniä, kiviä ja ranskalaisia. Puhuin jopa ranskaa sujuvasti muukalaislegioonalaisten kanssa.
Ymmärsin vaan taas, että en ole seuramatkailija. En voi sietää sitä, että maleksitaan eikä mikään ravintola kelpaa eikä osata päättää mitä tehdään. Seuraavalla kerralla voisi lähteä vaikka veljen kanssa. Ehkä pahinta oli, että ei saanut olla yksin ja rauhassa kuin pieniä hetkiä. Reissu olisi ollut hyvä pari päivää lyhyempänä.
Koulu on alkanut reissun jälkeen hyvin takkuisasti. Kurssit kusee, ne harvat joille pääsin. Fuksit sentään ovat vaikuttaneet kohtuullisen tyytyväisille tutoroinnista. Olen taas nukkunut kaikilla luennoilla, vaikka olen vain kiinnostavilla. Eli matikkaa, historiaa, kritiikkiä ja kotimaisen kirjallisuuden studia generalia -luentosarja. Kyse ei edelleenkään ole nukkumisen puutteesta, vaan olen kai ehdollistunut nukahtamaan kahdenkymmenen keskittymisminuutin jälkeen.
Tajusin kritiikkikurssilla taas, etten taida olla oikeassa pääaineessa. Olisi pitänyt valita teos, josta kirjoittaa kritiikin, enkä tiennyt ainuttakaan kotimaista kirjaa, joka julkaistaisiin lähiaikoina. Pitäisi ilmeisesti lukea sellaisia julkaisuja kuin Parnasso ja Tuli&Savu. Kauhean vaivalloista. Taloushistoria sentään on jotenkin oleellisempaa, hyväksyttävää humanismin lajia.
Kävin sentään tänään kunnon kirjallisuudenopiskelijan tavoin kuuntelemassa runoja ja pohdin omaa kirjoittamistani. Runoushan on suurimmaksi osaksi ihan kammottavaa ja turhaa. Tai siis kaikki kirjallisuus ja taide. Sieltä seasta löytyy sitten joitain helmiä, jotka soittelevat suuren kansanjoukon kieliä. Tietysti voi ajatella, että jos yksikin lukija saa kiksejä ja itseymmärrystä, on teoksen olemassaolo oikeutettua. Jotkut jopa uskovat, että pelkästään 'taitelijan' oma halu on tarpeeksi suuri oikeutus. Tämä blogi olkoon esimerkki jälkimmäisestä. Vaikka olen kyynikko enkä usko, että kaiken julkituominen on tarpeen. Varsinkin musiikkia on maailmassa ihan liian paljon.
Runoudessa on mielestäni suuri vaara kollektiiviseen myötähäpeän tunteeseen. Kuuntelepa seurassa huonoa runoa, mielellään oikein stereotyyppistä, nuoren henkilön tai ihan liian vanhan kirjoittamaa, aiheena joko metalyriikka tai rakkaus (=seksi). Myötähäpeä valuu pikkuhiljaa korvista sisään ja yhdistää yleisön niin, että kerrankin voi tuntemattoman kanssa silmien kohdatessa hymyillä hieman ja kumpikin tietää mitä tarkoittaa. Tästä yhteisöllisestä kokemuksesta ei puhuta koskaan jälkeenpäin, vaikka mieli tekisi. Eteisessä vältellään taas katseita ja runoilijalle parhaassa tapauksessa kerrotaan kuinka tunnelma oli aivan mahtava.
Itsehän en runoile, vierasta minulle. Mutta sain inspiraation minkälaisia runoja tekisin jos tekisin. Niitä tukemassa olisi powerpoint-esitys. Kirjoitin iloksenne kuitenkin nyt yhden ilman runkoa kalvolla:
Maailmassa on vika!
Ethän sä voi väittää vakavalla naamalla, että kotimaisen nykylyriikan diskurssissa
naiseus toiseutena
on jotenkin akateemisen disposition kautta ymmärrettävissä
kritiikkinä freudilaiselle subjektille?!!!
Ja vika on
että joku luulee virkkeessä olevan järkeä
ennen kuin toisin todistetaan
ja vielä sen jälkeenkin.
Onneksi minä tutkin vain metalyriikkaa. Siitä voi puhua paskaa loputtomiin, eikä kukaan huomaa, koska ei runoista kukaan mitään ymmärrä kuitenkaan.
Ehkä on ihan hyvä, etten halua runoilijaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti