On kai kevät kun aurinko paistaa ja oikeasti lämmittääkin. Mutta mun sielu on silti kylmä ja kohmeinen, nyyh... Angstipostaus siis.
Aloitetaan ilmeisestä, eli siitä mitä kaikki ilkeät ihmiset odottaisivat kieli pitkällä, jos sellaisia ihmisiä olisi. Ala taitaa mennä vaihtoon. Ei kirjallisuustiede ole tiedettä. Mitä enemmän luen (tai välttelen lukemasta) teoriaa, sitä enemmän tuntuu väärälle. Olen ollut laitoksen asioissa tekemisissä oikeiden kirjallisuudentutkijoiden ja -opettajien kanssa enkä usko, että minä voisin olla sellainen. En ole saanut tietää mitään niistä asioista mitä maailmasta haluaisin tietää kirjallisuuden kautta, joten kai on pakko luovuttaa. Ainakin sen verran, että alan aktiivisesti etsiä uutta sivuainetta. Historiaa siis, haluan erittäin kovasti pahasti epätoivoisesti sisään. Olen lukenut tenttikirjaa pikkuhiljaa ja kerrannut kotona olevat lukion kirjat, kun aihe on 1900-luku. Toivottavasti kysymys tulisi Neuvostoliitosta.
Tässä siis vastaus kysymykseen onko fiksua mennä yliopistoon suoraan lukiosta: Ei ole.
Toisaalta olen ollut erittäin tyytyväinen laitoksen hommissa mukana olemiseen. Olen opetuksenkehittämisryhmässä, laitosneuvostossa ja ainejärjestön pj. Minussa on selvästi jotain virkamiesainesta, saan vaikuttaa asioihin ja kehittää toimintaa ja tykkään siitä.
Muuten olenkin ollut onneton. Kotirintamalla on kaivauduttu juoksuhautoihin, eikä kumpikaan etene. Saatiin iso ja hieno Diagnoosi, oikein vakava ja suorastaan juhlava. Nyt on sitten kokeiltu, että miten se toimii eri tilanteissa, kestääkö se painetta, lämpöä, korkeita paikkoja ja huonoa tuulta. Kaiken se tuntuu kestävän, minä en. Minulta loppuvat panokset, jos jatketaan sotavertausta. Miten hitossa elämästä tuli tällaista. Voisiko joku kiltti ihminen ottaa meiltä kaiken vastuun pois ja tehdä päätökset meidän puolesta? Me ollaan vasta ihan kakaroita.
Vaikea olla olemassa kun onni todellakin on niin katoavaista. Otetaan tapausesimerkki. Varasin liput Watchmen -elokuvan ensi-iltaan viikko ennen sitä. Stressasin koko viikon, että onko mies hyvällä tuulella, eli mennäänkö edes koko näytökseen. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan niin kävi, että mies lähti ja kävimme hampurilaisillakin ja mies lupasi olla hyvällä tuulella viikonlopun. Leffa oli hyvä ja ajattelin jo mennä heti nukkumaan, ettei mikään ehdi pilata iltaa. Mutta koneella olikin auki mese ja siinä väärän ihmisen väärä pyyntö. Kauhea riita, väärinkäsityksiä, huutamista ja nukkumista sohvalla. Näin painajaisia elokuvasta, raavin jalkani auki kun nukuin huonosti ja ihottuma paheni. Jäipä hyvät muistot. Seuraavan päivänä väkisin väännetty anteeksipyyntö ja ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka eihän sitä mitään pyyhi pois. Niin kuin ei mitään muutakaan. Joku päivä poksahdan ja naksahdan ja YTHS:n kroonisesti nuhainen psykologitäti sanoo taas, että "on tunteita, joo-o, on tunteita".
Ehkö eniten ärsyttää, että tiedän olevani oikeassa, mutta toinen on niin eri planeetalla, ettei minun arvioni päde siellä. Enkä saisi ottaa vastuuta, sillä se ei auta, pitäisi kasvattaa selkäranka ja paljon muutakin. Olen auttamattomasti hukassa ja ehdottomasti liian vaikeassa tilanteessa. Enkä voisi jo armahtaa itseäni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti