Tyhmä päivä

Tänään olen kyllästynyt elämääni. Minua kutittaa, koska eilen olin koirien seurassa ja ilmeisesti olen niille allergisempi kuin luulinkaan.

Löysin oikeasti viihdyttävän blogin, siirtykää sinne. Tai siis saattehan te minunkin ajatuksiani lukea, mutten usko, että pidemmän päälle olen kovinkaan viihdyttävä, ellen ala julkaista täällä alastonkuviani.

Olen yllättävän kaunis alasti ja puolipukeissa. Miksi en voisi näyttää tätä koko maailmalle?! En kai oikeasti haluaisi, olisi vaan hauskaa tehdä jotain niin minämaista. Ennen jaksoin aina tehdä omituisia asioita, puhua kovaan ääneen noloista asioista ja pukeutua vaikka jätesäkkiin. Nykyään vain kopistelen ympäriinsä seitsemän sentin korkosaappaissa ja saan aivan hitosti kiksejä, kun joku kehaisee ulkonäköäni. Olisi kiva jos poikaystävänikin tekisi niin spontaanisti...
Typerää, kun poikaystäväni ei luota itseensä, en minä häntä ole jättämässä, vaikka nautinkin kohteliaisuuksista muidenkin ihmisten suusta.

Olen muuttunut ihan mielettömästi vuoden aikana ja minua ärsyttää, kun tiedän ettei entiseen ole paluuta. Ihmiset kehittyvät, ystäväiseni. Pidin ennen suurinpana ihanteena ihmistä, joka ei ole riippuvainen toisista, on aikuismainen, epäpinnallinen ja kun ihmiset näkevät hänet, sanovat että siinäpä nainen joka on löytänyt oman paikkansa (ja onpa persoonallisella tavalla kaunis). Nykyään olen törkeän riippuvainen monesta ihmisesta, enkä vähiten Hänestä, vaikkei hän antaisikaan lasteni syödä jouluruokia, höpötän koko ajan jotain pinnallista paskaa ja käyttäydyn kuin huomionkipeä kolmetoistavuotias. Argh! Miksi kukaan ei sano minulle, että se on ihan okei olla murkkuikäinen seitsemäntoista vuotias? Minä olen ihan hyvä tyyppi, vaikka vihaankin legginsejä!

Haluan sellaiselle roadtripille, niinkuin joissain ihan paskoissa ja joissain tosi hyvissä leffoissa. Jollain omituisella porukalla jonnekin vaan ja siellä sitten kaikki elämäni ongelmat ratkeavat. Tai törmäämme sarjamurhaajaan, jolloin myös kaikki elämäni ongelmat ratkeavat. Lähden kyllä huomenna Turkuun töihin Yadin tapahtumaan, mutten usko että sillä reissulla ihan toivottua vaikutusta on.

Mitäs vielä... Olen ollut varattu nainen nyt suunnilleen puoli vuotta. Sain kauniin korun Häneltä ja kirjan, jota en voi lukea itkemättä, eli Veljeni, Leijonamielen.
Minun pitäisi hankkia cas-asioita, mutta en jaksa täyttää lappuja. Minun pitäisi myöskin kirjoittaa filosofista analyysia elokuvasta, mutten jaksa.

Haluan lähteä myöskin metsäretkelle ja sinne olenkin luultavasti menossa luokkalaisteni kanssa. Ongelmia aiheuttaa nukkuminen, en halua nukkua yksin teltassa, koska sitten on kylmä, mutta Hänelle tulee paha mieli, jos nukun toisten poikien kanssa. Täytyy saada siis naisia mukaan metsään, joka voikin olla ongelmallista.

Telkkarissa soitetaan uutta versiota kappaleesta These Boots Are Made For Walking. Miksi pitää raiskata hyvä kappale?

Saisinkohan casia blogista?

En kyllä soita Hänelle, Hän saa ottaa itse ottaa yhteyttä, jos tahtoo. Osaan minä olla yksinkin. Kai.

ps. Olen muuten lopettanut viime kertaisen kirjoitukseni siihen, että odotan Hänen yhteyden ottoaan. Kirjoitanko näitä aina sellaiseen aikaan, vai olenko hieman liian riippuvainen Hänestä? Mitä mieltä olette, olenko hukuttamassa itseni rakastamaani ihmiseen?