Ja edetäänpäs sitten tämän surureaktion kanssa

Johan olen ollut huonolla tuulella kaksi päivää. Eilen oli todella kiva aamulla lähteä rauhassa töihin, kun kaveri oli yötä ja toivotti hyvää työpäivää, mutta maanantai muuttui nopeasti hyvin melankoliseksi. Tiistai on ollut täynnä itseinhoa. Olen todella ärsyyntynyt siitä, miten hermona olen. Kädet tärisee ja olen levoton ja itkuherkkä. Tämä ärsyttää vielä enemmän sen takia, että tiesin, että just tätähän tässä on odotettu. Mun täytyy surra ja olla vihainen ja nyt se tulee tämän kesän euforian kanssa. Olen selvästi tarvinnut kesää ladatakseni akkuja, että jaksan alkaa käydä läpi tätä juttua, mutta kuinka vitun kauan tässä tarvitsee saatana rypeä.

Itseinho tulee siitä, että miksen ole vihainen (tai vihaisempi). Mä vältän edelleen ajattelemasta ja sanallistamasta niitä tilanteita, joissa olen tuntenut itseni kaikista nöyryytetyimmäksi ja paskimmaksi. Voin sanoakin niitä tietyllä äänensävyllä ja keveydellä, mutten anna niiden koskettaa itseäni. Minulla on todella jakomielinen olo tämän asian suhteen, sillä en tällä hetkellä pysty tuntemaan niistä tilanteista pahaa oloa. En usko, että olen niin hyvin ne käsitellyt sillä hetkellä, että ei olisi enää tarpeen. Olen ennemminkin ottanut kaiken vastaan ja jemmannut jonnekin, koska minähän olen ihminen, joka kestää kaiken. Haluaisin olla vihainen. Haluaisin olla vihainen siitä, että minulle on huudettu, on uhkailtu, kiristetty, petetty ja epäilty. Mutten voi olla, kun on ikävä sitä, että saan pitää huolta, rakastaa ja olla tarpeellinen. En osaa erottaa onko minulla ikävä omia tunnetilojani ja tekemisiäni toisen kanssa vai onko minulla ikävä sitä toista ihmistä ja sen asioita. Toisaalta onko sillä väliäkään. Minä en saa sitä takaisin, eikä sitä mitä kaipaan oikeasti sellaisena ollut olemassakaan.

Minun pitäisi koittaa vaan olla olematta yhteydessä (emme tosin pahemmin ole olleetkaan), mutta vituttaa kun törmään jotain kautta koko ajan muistuttaviin asioihin. Ja sekin piru vie vituttaa, että miten toinen vaan kehtaa jatkaa elämäänsä näennäisen tyytyväisenä. Ei ole sillä oikeutta tehdä asioita kuten ennen ja alkaa saada uusia ystäviä ja retostella menemään. Olisiko tämä käänne tapahtunut jos olisin jäänyt? En voi koskaan tietää. Joo, en ole niin yksinkertainen, etten ymmärtäisi, että kyse on myös siitä, ettei hän halua näyttää mulle sitä puolta joka kärsii. Mutta mä en voi edes kuvitella, että lähtisin etsimään jotain ihmissuhteita ja hän taas pyrkii ilmeisesti vaan löytämään heti minulle jonkun korvaajan. Hei, ihan niin kuin mua voisi korvata!

Olen oikeasti pahoillani siitä, että olen kuin rikkinäinen levy näiden asioiden kanssa. Ihan näin vahvana tätä hermostunutta vitutusta ei ole aiemmin tullut. Vaikea nyt taas ymmärtää, miksen riitä itselleni. Teen ihan samoja asioita kuin aiemminkin ja joitain asioita enemmänkin.

Mutta käänne! Olen tässä pari tuntia pitänyt tätä tekstiä auki ja sain uusia tietoja juuri ja hermostumiseni laukesi. Hihhihii, miten pienet asiat ja juorut ja epäedustavat valokuvat voivatkaan piristää. Siinähän koittaa minua korvata, hähhähää! Ja vaikka onnistuisikin, niin mitä väliä. Mä löydän niin paljon paremman!