Hullua, olen alkanut pitää CMX:stä. Sehän on siis tässä perheessä suurempi synti kuin... Noh, en sano kun en keksi kovin suurta syntiä, josta olisimme samaa mieltä. Voi vitsi kun tykkäänkin! Olen aika varma, että juuri tämä on se tunne kun vaikkapa nai parisuhteen ulkopuolista henkilöä ja jännittää jääkö kiinni. Tästä tosin jää helposti, kun Tatu näkee Last.fm:stä viimeistään mitä olen kuunnellut sen poissaollessa.
Tämä on epäreilua, kun Tatu kyllä saa tietää, mitä minä teen kotona kun se on baarissa, mutta minä en saa tietää mitä se tekee siellä. Minulla on paha olla. Pahinta on epäillä silloin kun on oikeasti syytä. En usko, että sillä olisi pokkaa, nyt, kaiken jälkeen... Mutta kun en tiedä. Meillä on tavallaan sopimus, että kunhan mies kertoo kaiken, niin voi tehdä juttuja, mutten tiedä ymmärtääkö se sen että kertoo etu- vai jälkikäteen. Enkä oikeasti edes halua kuulla. Miksen vaan voi luottaa?! Olen mielettömän vihainen itselleni.
Missä vaiheessa minusta tuli tällainen ihmisraunio?
Missä on se iloinen, tasapainoinen ja itseluottamusta uhkuva tyttö, joka ihan oikeasti olin joskus kolme vuotta sitten? Ja miksi vitussa olen näin masentunut vaikka kaikki on hyvin?!
maanantaina, marraskuuta 26, 2007
perjantaina, marraskuuta 23, 2007
Myrskyn jälkeen on poutasää...
Entinen kouluni uhattiin räjäyttää!!! Siis hei, mullekin kriisiapua, olisin voinut olla siellä ja mun veli olisi vionut kuolla!!
Hei kamoon, ei voi ottaa tosissaan Suomi24.fi:n keskustelupalstalle laitettua "uhkausta", varsinkin kun nopeasti saa ip:n avulla tietää kuka sen laittoi. Tämä ei ole enää hauskaa. Saakelin nutipäät, miksi pitää tökkiä ihmisiä silmään...
Mutta muihin ajankohtaisiin asioihin, etten kerro vahingossa minne minä piilotin ne kolme tonnia räjähteitä ihan vaan nopeuttaakseni Lyseon purkutöitä.
Olin ensimmäisessä tentissä ja sain kolmosen, eli ihan hyvän kun aiheena oli suomen kielen morfo- ja fonologia. A on illabiaalinen takavokaali, alavokaali.
Viime viikonloppu oli aika rankka, vaikken kyllä edes muista lauantailta väliä 20-23. Parisuhteeni meinasi lopullisesti kaatua, enkä vieläkään ole varma onko hyvä idea koittaa jatkaa enää. Kumpikin on pettänyt toisen luottamuksen jo melkeinpä liian monesti. Minulta hajoaa pää jos mies ei saa itseään kuntoon. En voi ottaa näin suurta vastuuta. Lupasin kuitenkin taas antaa anteeksi ja jatkaa, en edes tiedä miksi. Kaipa tosiaan rakastan sitä miestä. Tai olen vaan sekaisin ja rikki ja haavoittuvainen, enkä uskalla olla yksikseni. Kumpi tahansa kelpaa minulle, en halua enää ajatella asiaa, haluan vaan olla sylissä ja harrastaa kiihkeätä sovintoseksiä.
Asiasta kolmanteen, meillä nyt Nintendo Wii -pelikonsoli (ja olen vihdoin oppinut milloin tulee välilyönti ennen yhdysviivaa). Se on aika kiva.
Ei minulla muuta.
Hei kamoon, ei voi ottaa tosissaan Suomi24.fi:n keskustelupalstalle laitettua "uhkausta", varsinkin kun nopeasti saa ip:n avulla tietää kuka sen laittoi. Tämä ei ole enää hauskaa. Saakelin nutipäät, miksi pitää tökkiä ihmisiä silmään...
Mutta muihin ajankohtaisiin asioihin, etten kerro vahingossa minne minä piilotin ne kolme tonnia räjähteitä ihan vaan nopeuttaakseni Lyseon purkutöitä.
Olin ensimmäisessä tentissä ja sain kolmosen, eli ihan hyvän kun aiheena oli suomen kielen morfo- ja fonologia. A on illabiaalinen takavokaali, alavokaali.
Viime viikonloppu oli aika rankka, vaikken kyllä edes muista lauantailta väliä 20-23. Parisuhteeni meinasi lopullisesti kaatua, enkä vieläkään ole varma onko hyvä idea koittaa jatkaa enää. Kumpikin on pettänyt toisen luottamuksen jo melkeinpä liian monesti. Minulta hajoaa pää jos mies ei saa itseään kuntoon. En voi ottaa näin suurta vastuuta. Lupasin kuitenkin taas antaa anteeksi ja jatkaa, en edes tiedä miksi. Kaipa tosiaan rakastan sitä miestä. Tai olen vaan sekaisin ja rikki ja haavoittuvainen, enkä uskalla olla yksikseni. Kumpi tahansa kelpaa minulle, en halua enää ajatella asiaa, haluan vaan olla sylissä ja harrastaa kiihkeätä sovintoseksiä.
Asiasta kolmanteen, meillä nyt Nintendo Wii -pelikonsoli (ja olen vihdoin oppinut milloin tulee välilyönti ennen yhdysviivaa). Se on aika kiva.
Ei minulla muuta.
sunnuntai, marraskuuta 11, 2007
Minun pitäisi ajatella asioita enemmän
Olen taas sairas. Kuten te ahkerina lukijoina voitte huomata, olen kipeä keskimäärin kahdesti vuodessa noin viikon kerrallaan. Tällä kertaa flunssani kuitenkin etenee poikkeavasti, kuumetta ei ole ollut kuin eilen. Yleensä sitä on noin viikon. Vielähän se tosin ehtii nousta, ärsyttää vaan kun tämä räkäpäisyys ja kehosärky vaikeuttavat suomen kielen fono- ja morfologian opiskelua keskiviikon tenttiin (niin siis teille sivistymättömille tenttiini tulee mm. säännöt siitä mitä vokaaleita voi esiintyä samassa sanassa ja millä kohtaa suuta eri konsonantit muodostetaan. Juuri tällä hetkellä muistan tosin vain sen ettei suomessa ole aspiraatiota, jotenkin se kai konsonantteihin liittyy...).
Mutta niin, kuten otsikko kertoo, minun pitää ajatella asioita, jotta saan selville perimmäiset motiivini ja voin kehittyä ihmisenä seuraavalle tasolle. Olen nyt vasta tasolla 23/70.
Ajattelin aloittaa uravalinnastani. Olen nimittäin aika varma, että minun pitäisi pohtia enemmän miksi haluan juuri äikänopeksi.
Muistelin elämääni tässä hetki sitten ja mieleen tuli logiikka jota käytin ala-asteella. Harkitsin jos silloin opettajan ammattia, mutten osannut päättää mitä haluaisin opettaa kun kaikki vaikuttivat kivoille aineille. Lopulta tulin päätökseen, jonka kerroin äidillenikin, eli haluan äidinkielenopettajaksi, sillä ne saavat lukea ja luetuttaa kaikkien alojen kirjoja, eikä tarvitse rajoittua yhteen. Olen siis aina ollut laaja-alaisen sivistyksen kannalla. Tähän väliin voinkin hauskuttaa anekdootilla kuudennelta luokalta: Tapana oli pitää kirjaesitelmiä luokan edessä, niin että ensin esiteltiin kirjailija, sitten kirja ja luettiin lopuksi pätkä kirjasta. Eräs silloinen ystäväni piti esitelmän nuortenkirjasta, joka oli kohtuullisen suosittu porukassamme siihen aikaan, mutta oli niin hermostunut että luki katkelman väärästä kohtaa kirjaa. Oli tarkoitus kertoa kuinka teini-ikäiset pojat ovat illallisella vanhan miehen luona, mutta tulikin kohta jossa pojat työntävät rahaa stripparin alushousuihin. Miesopettajamme otti aikamoiset pultit, muttei kehdannut puhua aiheesta meille, joten luki kirjan ensin itse, sitten vei sen erityisopettajanaisellemme, joka piti meille puhuttelun siitä kuinka kirja ei sovi meidän ikäisillemme. Parastahan oli, että jo edellisenä vuonna olimme hauskuuttaneet toisiamme lukemalla luokassa välitunneilla ääneen pätkiä mm. Katri Mannisen kirjoista (esim. Supersivari), jotka olivat paljon pahempia. (Kysyin joskus myöhemmin siltä tytöltä miksei hän vaan lopettanut lukemista, kun huomasi kohdan olevan väärä. Hän sanoi ettei kehdannut. Kehtasi kuitenkin lukea luokan tirskuessa uhkeasta takamuksesta, joka keinahteli lavalla).
Yläasteella opettajani oli ensin juuri eläkkeelle jäävä hyvin persoonallinen nainen, joka piti nahkahousuja vielä viimeisenä työpäivänään. Monille jäi hänestä hyvin erikoinen muisto, hän muun muassa kirjoitutti _paljon_ aineita siitä miltä tuntuu olla tehosekoitin, mutta olen aika varma että olisin pitänyt hänestä. Hänen jälkeensä jo hyvin alussa tuli nuori naisopettaja, jota symppasin alusta alkaen, koska hän ei pärjännyt luokkamme kanssa kovinkaan hyvin. Lisäksi hänen teatterikerhossaan oli mukavaa. Silloin tosin päätin, että haluan tähdätä korkeammalle kuin opettajaksi ja aloin aina hyvinä päivinä haaveilla poliittisesta urasta. Sieltä minulle on varmaan jäänyt pieni jälki takaraivoon siitä että opettajaksi ryhtyminen on ikään kuin tyytymistä johonkin huonompaan kuin pystyisin, vaikken tietysti oikeasti ole sitä mieltä.
Sanomattakinhan on selvää, että olin ollut aina hyvä koulussa ja erityisesti äikässä. Oletin, että meno muuttuisi jotenkin haastavammaksi lukiossa, ja kyllähän siinä tavallaan niin kävi. Asiat eivät olleet vaikeampia, aikataulu oli. Olin saman opettajan kursseilla koko kolme vuotta, mistä kyllä pidin, sillä koin saavani häneltä hyvää vastinetta, jota äidinkielenopetuksessa tarvitaan. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että ehkä olisi ollut hyvä joskus saada myös muuta näkökulmaa aineen opetukseen, sillä kolme vuotta on pitkä aika, varsinkin ainetta oli niin paljon. Mutta lukio oli suunniteltu niin, että olimme samalla ihmisellä, joten asialle ei voinut mitään.
Tapasin toki noina vuosina myös muita äidinkielen opettajia. Yläasteella olin muistaakseni luovan kirjoittamisen kurssilla, jota piti silloinen historianopettajani, josta myös pidin kovasti. Viestinnänopettajani samaan aikaan oli taas hirvittävin opettaja jonka tiedän, kammotavan ajastaan jäänyt ja pikkumainen, puhumattakaan puolueellisesta. Lukiossa tutustuin paremmin kahteen muuhunkin naisopettajaan, toinen ohjasi oppilaskunnan hallitusta ja toiselle olin näyttämömestarina.
Yhteinen tekijä kuitenkin on se, että olen aina tullut toimeen äikänopettajieni kanssa, olen aina ollut kohtuullisen taitava kyseisten opettajien antamissa tehtävissä ja olen pitänyt heidän äänestään. Kyllä, luitte oikein, melkeipä kaikilla on ollut miellyttävä ääni. Se on minulle hyvin tärkeä asia ihmisessä. Kuinkakohan suuresti se on vaikuttanut ammatinvalintaani? Haluankohan tähän ammattiin vain jotta minullekin mystisesti tulisi mukava puheääni. Se olisi jo aika outo syy. Jostain syystä myös minulla on mielikuva, että äidinkielenopettaja voi heti taideaineiden opettajien jälkeen olla eniten persoonallinen (ellei jotain klassisten kielten omituisia filosofiopettajia oteta huomioon). Olen aina halunnut olla persoonallinen, en vaan ole oikein löytänyt hyvää tapaa. Olen vakiintumassa tähän itselleni hyväksi vakuuttelemaani tapaan olla persoonallinen mahdollisimman anti-persoonallisella tavalla: nautin koti-illoista, pidän ihan oikeasti morfologiaa kiinnostavana ja käytän tasan tavallisia vaatteita tasan tavallisista vaatekaupoista. Ehkä joku päivä repäisen ja kehitän jonkun ihan oman persoonallisen mielipiteen, mistä kaikki voivat sanoa että onpa hyvin sanottu, eikä kukaan varsinaisesti ole eri
mieltä.
Olen aika varma etten tule persoonalliseksi tai miellyttävä-ääniseksi vain jos valmistun äikänopeksi. Olisi silti hienoa antaa jollekin toiselle samat hyvät fillikset kuin mitä äidinkielenopiskelu on minulle antanut. Hämmentävää, mutta minulla on siis omituisen hyväsydäminen syy (eikä vielä pahemmin ammattitaitoa, sillä kirjoitin ensin sydämen kahdella ämmällä). Eiköhän se ole tarpeeksi hyvä syy. Sitä paitsi nykyäänhän kaikkien tulee opiskella keskimäärin kolme ammattia, joten minulla on vielä hyvät mahdollisuudet vaihtaa.
Näihin sekaviin ja pitkiin lauseisiin on pakko lopettaa, koitan jaksaa kirjoittaa useammin.
Ps. Edelliseen postaukseen liittyen, olen edelleen vähän hajalla ja mustasukkainen ja kaikkea, mutta aikuismaisesti päätin olla ajattelematta asiaa ja toivon että se menee pois.
Pps. Kirjoitin novellin! Tai tarinan! Tai ainakin jonkun! Ja se on tosi hyvä. En kuitenkaan kehtaa laittaa linkkiä siihen. Se ei ole sellainen mitä kiltit tytöt kirjoittaa. Kirjoitin sen nimittäin harjoituksena hienoa suunnitelmaani varten ansaita lisärahaa opintojen ohessa kirjoittamalla erilaisiin "miestenlehtiin" :)
Mutta niin, kuten otsikko kertoo, minun pitää ajatella asioita, jotta saan selville perimmäiset motiivini ja voin kehittyä ihmisenä seuraavalle tasolle. Olen nyt vasta tasolla 23/70.
Ajattelin aloittaa uravalinnastani. Olen nimittäin aika varma, että minun pitäisi pohtia enemmän miksi haluan juuri äikänopeksi.
Muistelin elämääni tässä hetki sitten ja mieleen tuli logiikka jota käytin ala-asteella. Harkitsin jos silloin opettajan ammattia, mutten osannut päättää mitä haluaisin opettaa kun kaikki vaikuttivat kivoille aineille. Lopulta tulin päätökseen, jonka kerroin äidillenikin, eli haluan äidinkielenopettajaksi, sillä ne saavat lukea ja luetuttaa kaikkien alojen kirjoja, eikä tarvitse rajoittua yhteen. Olen siis aina ollut laaja-alaisen sivistyksen kannalla. Tähän väliin voinkin hauskuttaa anekdootilla kuudennelta luokalta: Tapana oli pitää kirjaesitelmiä luokan edessä, niin että ensin esiteltiin kirjailija, sitten kirja ja luettiin lopuksi pätkä kirjasta. Eräs silloinen ystäväni piti esitelmän nuortenkirjasta, joka oli kohtuullisen suosittu porukassamme siihen aikaan, mutta oli niin hermostunut että luki katkelman väärästä kohtaa kirjaa. Oli tarkoitus kertoa kuinka teini-ikäiset pojat ovat illallisella vanhan miehen luona, mutta tulikin kohta jossa pojat työntävät rahaa stripparin alushousuihin. Miesopettajamme otti aikamoiset pultit, muttei kehdannut puhua aiheesta meille, joten luki kirjan ensin itse, sitten vei sen erityisopettajanaisellemme, joka piti meille puhuttelun siitä kuinka kirja ei sovi meidän ikäisillemme. Parastahan oli, että jo edellisenä vuonna olimme hauskuuttaneet toisiamme lukemalla luokassa välitunneilla ääneen pätkiä mm. Katri Mannisen kirjoista (esim. Supersivari), jotka olivat paljon pahempia. (Kysyin joskus myöhemmin siltä tytöltä miksei hän vaan lopettanut lukemista, kun huomasi kohdan olevan väärä. Hän sanoi ettei kehdannut. Kehtasi kuitenkin lukea luokan tirskuessa uhkeasta takamuksesta, joka keinahteli lavalla).
Yläasteella opettajani oli ensin juuri eläkkeelle jäävä hyvin persoonallinen nainen, joka piti nahkahousuja vielä viimeisenä työpäivänään. Monille jäi hänestä hyvin erikoinen muisto, hän muun muassa kirjoitutti _paljon_ aineita siitä miltä tuntuu olla tehosekoitin, mutta olen aika varma että olisin pitänyt hänestä. Hänen jälkeensä jo hyvin alussa tuli nuori naisopettaja, jota symppasin alusta alkaen, koska hän ei pärjännyt luokkamme kanssa kovinkaan hyvin. Lisäksi hänen teatterikerhossaan oli mukavaa. Silloin tosin päätin, että haluan tähdätä korkeammalle kuin opettajaksi ja aloin aina hyvinä päivinä haaveilla poliittisesta urasta. Sieltä minulle on varmaan jäänyt pieni jälki takaraivoon siitä että opettajaksi ryhtyminen on ikään kuin tyytymistä johonkin huonompaan kuin pystyisin, vaikken tietysti oikeasti ole sitä mieltä.
Sanomattakinhan on selvää, että olin ollut aina hyvä koulussa ja erityisesti äikässä. Oletin, että meno muuttuisi jotenkin haastavammaksi lukiossa, ja kyllähän siinä tavallaan niin kävi. Asiat eivät olleet vaikeampia, aikataulu oli. Olin saman opettajan kursseilla koko kolme vuotta, mistä kyllä pidin, sillä koin saavani häneltä hyvää vastinetta, jota äidinkielenopetuksessa tarvitaan. Totuuden nimissä on kuitenkin sanottava, että ehkä olisi ollut hyvä joskus saada myös muuta näkökulmaa aineen opetukseen, sillä kolme vuotta on pitkä aika, varsinkin ainetta oli niin paljon. Mutta lukio oli suunniteltu niin, että olimme samalla ihmisellä, joten asialle ei voinut mitään.
Tapasin toki noina vuosina myös muita äidinkielen opettajia. Yläasteella olin muistaakseni luovan kirjoittamisen kurssilla, jota piti silloinen historianopettajani, josta myös pidin kovasti. Viestinnänopettajani samaan aikaan oli taas hirvittävin opettaja jonka tiedän, kammotavan ajastaan jäänyt ja pikkumainen, puhumattakaan puolueellisesta. Lukiossa tutustuin paremmin kahteen muuhunkin naisopettajaan, toinen ohjasi oppilaskunnan hallitusta ja toiselle olin näyttämömestarina.
Yhteinen tekijä kuitenkin on se, että olen aina tullut toimeen äikänopettajieni kanssa, olen aina ollut kohtuullisen taitava kyseisten opettajien antamissa tehtävissä ja olen pitänyt heidän äänestään. Kyllä, luitte oikein, melkeipä kaikilla on ollut miellyttävä ääni. Se on minulle hyvin tärkeä asia ihmisessä. Kuinkakohan suuresti se on vaikuttanut ammatinvalintaani? Haluankohan tähän ammattiin vain jotta minullekin mystisesti tulisi mukava puheääni. Se olisi jo aika outo syy. Jostain syystä myös minulla on mielikuva, että äidinkielenopettaja voi heti taideaineiden opettajien jälkeen olla eniten persoonallinen (ellei jotain klassisten kielten omituisia filosofiopettajia oteta huomioon). Olen aina halunnut olla persoonallinen, en vaan ole oikein löytänyt hyvää tapaa. Olen vakiintumassa tähän itselleni hyväksi vakuuttelemaani tapaan olla persoonallinen mahdollisimman anti-persoonallisella tavalla: nautin koti-illoista, pidän ihan oikeasti morfologiaa kiinnostavana ja käytän tasan tavallisia vaatteita tasan tavallisista vaatekaupoista. Ehkä joku päivä repäisen ja kehitän jonkun ihan oman persoonallisen mielipiteen, mistä kaikki voivat sanoa että onpa hyvin sanottu, eikä kukaan varsinaisesti ole eri
mieltä.
Olen aika varma etten tule persoonalliseksi tai miellyttävä-ääniseksi vain jos valmistun äikänopeksi. Olisi silti hienoa antaa jollekin toiselle samat hyvät fillikset kuin mitä äidinkielenopiskelu on minulle antanut. Hämmentävää, mutta minulla on siis omituisen hyväsydäminen syy (eikä vielä pahemmin ammattitaitoa, sillä kirjoitin ensin sydämen kahdella ämmällä). Eiköhän se ole tarpeeksi hyvä syy. Sitä paitsi nykyäänhän kaikkien tulee opiskella keskimäärin kolme ammattia, joten minulla on vielä hyvät mahdollisuudet vaihtaa.
Näihin sekaviin ja pitkiin lauseisiin on pakko lopettaa, koitan jaksaa kirjoittaa useammin.
Ps. Edelliseen postaukseen liittyen, olen edelleen vähän hajalla ja mustasukkainen ja kaikkea, mutta aikuismaisesti päätin olla ajattelematta asiaa ja toivon että se menee pois.
Pps. Kirjoitin novellin! Tai tarinan! Tai ainakin jonkun! Ja se on tosi hyvä. En kuitenkaan kehtaa laittaa linkkiä siihen. Se ei ole sellainen mitä kiltit tytöt kirjoittaa. Kirjoitin sen nimittäin harjoituksena hienoa suunnitelmaani varten ansaita lisärahaa opintojen ohessa kirjoittamalla erilaisiin "miestenlehtiin" :)
lauantaina, marraskuuta 03, 2007
Paha syysmasennus iski taloon
Kuinka onkaan mahdollista, että näin pieneen asuntoon mahtuu näin älytön etäisyys minun läppärinurkkani ja Tatun työpöydän välille? Tuntuu mahdottomalle nousta ja taas kerran mennä luo tullakseni vain hetken päästä takaisin entistä yksinäisempänä.
Viimeksi kun kirjoitin, sanoin että ihmeellisen hyvä tuuli jatkuu ja jatkuu. No ei jatku enää. Kummallakin on syysmasennusta. Ongelma on, että se manifestoituu eri tavalla. Miehen masennus vie kaiken halun olla lähekkäin ja minä taas juuri piristyisin siitä. Koita tässä nyt sitten olla. En jaksa näin pitkiä kuivia kausia! Tulen ärsyttäväksi, nalkuttavaksi ja mankuvaksi mikä tekee minusta vielä entistä epähaluttavamman. Asiaa ei auta, etten ole tyytyväinen yliopisto-opintoihin.
Yliopisto. Vitun akateeminen viikko. Mitä järkeä on siinä, että viikonloppuni yleensä alkaa jo keskiviikkona? Työtä on naurettavan vähän, ja tunnen itseni tarpeettomaksi. En ole saanut ystäviä, en osaa tenttiä, ala ei ehkä olekaan oikea ja ärsyttää humanistimeininki. Me ei ehkä edes hankita haalareita, kun tuntuu mahdottomalle saada edes kymmenen halukasta! Kasvatustieteiden luennoitsijan kammottava tahallisen provosoiva tyyli opettaa saa karvat pystyyn, varsinkin kun kaikki saakelin bimbot liikuntatieteiden opiskelijatytöt kikattaa ihastuksissaan.
Suomen kielen rakenteen tentti olisi 14. päivä ja haluaisin päästä sen läpi ensimmäisellä kerralla, mutta saas nähdä. Olen edelleen nukahtanut jokaiselle kerralle, vaikka siellä onkin sympaattinen luennoitsija.
Valopilkkuna mainittakoon kuitenkin kasvatustieteiden kotiryhmän vetäjä, joka on kiinnostavan persoonallisen oloinen. Emme tee opettajaportfoliota tms. mitä muut, vaan filosofisen minuussalkun. Eikö kuulostakin pelottavalle? Juuri tuota minä kaipaan, edes jonkinlaista haastetta. Kirjoitin ensimmäisen esseenikin kirjallisuuden kurssille parissa tunnissa ja sain 4+.
Vielä jotta tuntisin itseni vielä epävarmemmaksi kotirintamalla, Tatu kertoi eilen, että on aloittanut "päiväkirjan" johon purkaa ajatuksiaan viime vuosilta, enkä minä saa koittaa lukea sitä missään tapauksessa. Ei noin saa tehdä! Vaikuttaa ensinnäkin sille, että oikeasti se haluaisi että lukisin sen jotta jokin laukeaisi ja menisi ohi, en tosin tiedä mikä. Ja toisekseen on aina huono että mies ajattelee liikaa. Aina kun niin on käynyt, olemme eronneet. Nyt Tatu tosin vakuuttaa ettei kyseessä ole mikään sellaiseen johtava, mutta epävarmuudessani rypiessä kuvittelen koko ajan pahinta. Olen ollut omituisen mustasukkainenkin.
Alan olla epäjohdonmukainen. Ystävyyssuhteeni eivät tunnu toimivan ja uusiin ihmisiin tutustuminen ei edes facebookin välityksellä onnistu. Se on muuten höpsöistä höpsöin sivusto. Termi "friend" on minulle mahdoton, se on liian vakava. Eli en luultavasti uskalla lisätä sinua, lisää sinä minut jos koet teon tarpeelliseksi. Olen erikoistunut sensuroimattomisen testien laatimiseen, vampyyriksi en aio muuttua missään vaiheessa.
Oli vielä jokin ehdottomasti tarpeellinen kerrottava, mutten enää muista. Tämä helpotti hieman, ehkä saan intoa yrittää houkutella miestä koneen äärestä telkkarin ääreen.
Viimeksi kun kirjoitin, sanoin että ihmeellisen hyvä tuuli jatkuu ja jatkuu. No ei jatku enää. Kummallakin on syysmasennusta. Ongelma on, että se manifestoituu eri tavalla. Miehen masennus vie kaiken halun olla lähekkäin ja minä taas juuri piristyisin siitä. Koita tässä nyt sitten olla. En jaksa näin pitkiä kuivia kausia! Tulen ärsyttäväksi, nalkuttavaksi ja mankuvaksi mikä tekee minusta vielä entistä epähaluttavamman. Asiaa ei auta, etten ole tyytyväinen yliopisto-opintoihin.
Yliopisto. Vitun akateeminen viikko. Mitä järkeä on siinä, että viikonloppuni yleensä alkaa jo keskiviikkona? Työtä on naurettavan vähän, ja tunnen itseni tarpeettomaksi. En ole saanut ystäviä, en osaa tenttiä, ala ei ehkä olekaan oikea ja ärsyttää humanistimeininki. Me ei ehkä edes hankita haalareita, kun tuntuu mahdottomalle saada edes kymmenen halukasta! Kasvatustieteiden luennoitsijan kammottava tahallisen provosoiva tyyli opettaa saa karvat pystyyn, varsinkin kun kaikki saakelin bimbot liikuntatieteiden opiskelijatytöt kikattaa ihastuksissaan.
Suomen kielen rakenteen tentti olisi 14. päivä ja haluaisin päästä sen läpi ensimmäisellä kerralla, mutta saas nähdä. Olen edelleen nukahtanut jokaiselle kerralle, vaikka siellä onkin sympaattinen luennoitsija.
Valopilkkuna mainittakoon kuitenkin kasvatustieteiden kotiryhmän vetäjä, joka on kiinnostavan persoonallisen oloinen. Emme tee opettajaportfoliota tms. mitä muut, vaan filosofisen minuussalkun. Eikö kuulostakin pelottavalle? Juuri tuota minä kaipaan, edes jonkinlaista haastetta. Kirjoitin ensimmäisen esseenikin kirjallisuuden kurssille parissa tunnissa ja sain 4+.
Vielä jotta tuntisin itseni vielä epävarmemmaksi kotirintamalla, Tatu kertoi eilen, että on aloittanut "päiväkirjan" johon purkaa ajatuksiaan viime vuosilta, enkä minä saa koittaa lukea sitä missään tapauksessa. Ei noin saa tehdä! Vaikuttaa ensinnäkin sille, että oikeasti se haluaisi että lukisin sen jotta jokin laukeaisi ja menisi ohi, en tosin tiedä mikä. Ja toisekseen on aina huono että mies ajattelee liikaa. Aina kun niin on käynyt, olemme eronneet. Nyt Tatu tosin vakuuttaa ettei kyseessä ole mikään sellaiseen johtava, mutta epävarmuudessani rypiessä kuvittelen koko ajan pahinta. Olen ollut omituisen mustasukkainenkin.
Alan olla epäjohdonmukainen. Ystävyyssuhteeni eivät tunnu toimivan ja uusiin ihmisiin tutustuminen ei edes facebookin välityksellä onnistu. Se on muuten höpsöistä höpsöin sivusto. Termi "friend" on minulle mahdoton, se on liian vakava. Eli en luultavasti uskalla lisätä sinua, lisää sinä minut jos koet teon tarpeelliseksi. Olen erikoistunut sensuroimattomisen testien laatimiseen, vampyyriksi en aio muuttua missään vaiheessa.
Oli vielä jokin ehdottomasti tarpeellinen kerrottava, mutten enää muista. Tämä helpotti hieman, ehkä saan intoa yrittää houkutella miestä koneen äärestä telkkarin ääreen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)