O tempora o mores!

Voi voi tätä nykymaailmaa ja nykynuorisoa! Sosiaalinen media on kyllä niin saatanallinen keksintö. Siellä retostellaan ties millä ja stalkkaillaan ihan viattomia ihmisiä. Täytyy kyllä pistää eksä pois uutisvirrasta, sillä oli nyt vähän liian suuri shokki tämä parisuhdestatuksen muuttuminen. Siis ihan oikeasti, nyt jotain rotia!

Nauru on nyt ollut päällimmäinen reaktio. Nyt yhtään menemättä siihen onko järkevää miettiä sen tekemisiä näin paljon, on pakko sanoa, että en oikeastaan yllättynyt. Enkä ole yllättynyt siitä, että minä paheksun, enkä voi kuvitella tekeväni samaa.

Te jotka tunnette minut, voitte kuvitella millainen olisin jos kohtaisin tämän uuden naisen (joka varmasti on ihan mukava tyyppi, eikä minulla ole häntä vastaan mitään). Siihen liittyisi todella teennäinen leveä hymy, joka pakottaa poskia, todella asiallinen ja vilpitön kädenpuristus ja se sietämätön äänensävy, jonka opin, kun olin aikoinaan kirkkokuorossa ja luin psalmeja ääneen kirkossa. "Ai sä olet se uusi! Onpa kiva nähdä millainen tyyppi sä olet! Mä olen niin iloinen teidän puolesta! Mä niin toivon, että sun kanssa sillä menee paremmin, mähän kun enää vaan jaksanut. Mut sä varmaan sovitkin sille paljon paremmin, sen tyyppiä on aina olleet just tuollaiset naiset! Usko pois, mähän sen tiedän!"

Minä kyllä ihan oikeasti toivon, että se nainen on sen verran fiksu, ettei kaiva minusta mitään tietoja esiin. Miettikää itse, jos lukisitte tällaista settiä uudesta tyypistänne kuin mitä minä olen kirjoittanut. Melkein hävettää. Tämä kuitenkin löytyy hyvin rajallisillakin hakukonetaidoilla nimelläni. Enkä halua törmätä, en todellakaan. En kestäisi sitä miehen jännittynyttä katseen väistelyä enkä itseäni. Liian vähän aikaa!

Mutta olenko jotenkin outo, kun en kuvittelekaan olevani ok asioiden kanssa ja haluavani uutta suhdetta ehkä vuoteen tai pariin? En todellakaan kuvittele pitäväni itseäni edes avoimena mahdollisuuksille nyt. Ja mun pitää nyt vaan hyväksyä, että minun ja entisen prosessit ovat hyvin erilaiset. Jossain vaiheessa ei varmaan enää kiinnosta.

Ja edetäänpäs sitten tämän surureaktion kanssa

Johan olen ollut huonolla tuulella kaksi päivää. Eilen oli todella kiva aamulla lähteä rauhassa töihin, kun kaveri oli yötä ja toivotti hyvää työpäivää, mutta maanantai muuttui nopeasti hyvin melankoliseksi. Tiistai on ollut täynnä itseinhoa. Olen todella ärsyyntynyt siitä, miten hermona olen. Kädet tärisee ja olen levoton ja itkuherkkä. Tämä ärsyttää vielä enemmän sen takia, että tiesin, että just tätähän tässä on odotettu. Mun täytyy surra ja olla vihainen ja nyt se tulee tämän kesän euforian kanssa. Olen selvästi tarvinnut kesää ladatakseni akkuja, että jaksan alkaa käydä läpi tätä juttua, mutta kuinka vitun kauan tässä tarvitsee saatana rypeä.

Itseinho tulee siitä, että miksen ole vihainen (tai vihaisempi). Mä vältän edelleen ajattelemasta ja sanallistamasta niitä tilanteita, joissa olen tuntenut itseni kaikista nöyryytetyimmäksi ja paskimmaksi. Voin sanoakin niitä tietyllä äänensävyllä ja keveydellä, mutten anna niiden koskettaa itseäni. Minulla on todella jakomielinen olo tämän asian suhteen, sillä en tällä hetkellä pysty tuntemaan niistä tilanteista pahaa oloa. En usko, että olen niin hyvin ne käsitellyt sillä hetkellä, että ei olisi enää tarpeen. Olen ennemminkin ottanut kaiken vastaan ja jemmannut jonnekin, koska minähän olen ihminen, joka kestää kaiken. Haluaisin olla vihainen. Haluaisin olla vihainen siitä, että minulle on huudettu, on uhkailtu, kiristetty, petetty ja epäilty. Mutten voi olla, kun on ikävä sitä, että saan pitää huolta, rakastaa ja olla tarpeellinen. En osaa erottaa onko minulla ikävä omia tunnetilojani ja tekemisiäni toisen kanssa vai onko minulla ikävä sitä toista ihmistä ja sen asioita. Toisaalta onko sillä väliäkään. Minä en saa sitä takaisin, eikä sitä mitä kaipaan oikeasti sellaisena ollut olemassakaan.

Minun pitäisi koittaa vaan olla olematta yhteydessä (emme tosin pahemmin ole olleetkaan), mutta vituttaa kun törmään jotain kautta koko ajan muistuttaviin asioihin. Ja sekin piru vie vituttaa, että miten toinen vaan kehtaa jatkaa elämäänsä näennäisen tyytyväisenä. Ei ole sillä oikeutta tehdä asioita kuten ennen ja alkaa saada uusia ystäviä ja retostella menemään. Olisiko tämä käänne tapahtunut jos olisin jäänyt? En voi koskaan tietää. Joo, en ole niin yksinkertainen, etten ymmärtäisi, että kyse on myös siitä, ettei hän halua näyttää mulle sitä puolta joka kärsii. Mutta mä en voi edes kuvitella, että lähtisin etsimään jotain ihmissuhteita ja hän taas pyrkii ilmeisesti vaan löytämään heti minulle jonkun korvaajan. Hei, ihan niin kuin mua voisi korvata!

Olen oikeasti pahoillani siitä, että olen kuin rikkinäinen levy näiden asioiden kanssa. Ihan näin vahvana tätä hermostunutta vitutusta ei ole aiemmin tullut. Vaikea nyt taas ymmärtää, miksen riitä itselleni. Teen ihan samoja asioita kuin aiemminkin ja joitain asioita enemmänkin.

Mutta käänne! Olen tässä pari tuntia pitänyt tätä tekstiä auki ja sain uusia tietoja juuri ja hermostumiseni laukesi. Hihhihii, miten pienet asiat ja juorut ja epäedustavat valokuvat voivatkaan piristää. Siinähän koittaa minua korvata, hähhähää! Ja vaikka onnistuisikin, niin mitä väliä. Mä löydän niin paljon paremman!

Lapsuuden loppu

Olen varmaan tulossa aikuiseksi. Kävin entisellä asunnolla hakemassa viimeisiä tavaroita, mikä onnistui juuri ja juuri. Ärsyttää kun omat huonoimmat puolet tulevat esiin. Tulen järjettömän ylimielisen käytännöllisen lempeän vittumaiseksi. Vihaisin itsekin itseäni.

Mutta siis siihen aikuisuuteen. Hain lapsuustavaralaatikkoni, mihin äiti on kerännyt aapisesta lähtien kaikkea paperitavaraa lapsuudestani. Sain sen mukaani kun muutin pois kotoa. Nykyään voin nimittäin katsoa noita tavaroita jonkinlaisella hellyydellä. Olen ollut sietämätön lapsi, vielä kamalampi oppilas, mutta voi miten mahtava silti! Olen todellakin ollut suorittaja ja ihan varmaan fiksukin, mutta kaikki mikä olisi vaatinut vaivaa on ollut mielestäni inhottavaa ja typerää ja turhaa. Enkä ole osannut pitää päätäni kiinni, ei mitään sietokykyä hitaammille tai huonommille.

Löysin jopa kuvan minusta balettipuvussa, on siis olemassa todiste siitä, että olen joskus sellaisessa voinut olla. Koulussa kirjoitetut tarinat ovat melko hämmentävää luettavaa, ihme, ettei minua viety keskustelemaan aiheesta ammattilaisten kanssa. Täytynee joskus julkaista joku viihdyttävä.

Kouluaika on jäänyt mieleen todella ristiriitaisena. Olin onnellinen ja joskus todella onneton. Minulla oli kavereita, ystäviäkin, mutta olin myös todella yksinäinen välillä. Pidin kyllä aina koulusta, ei olisi tullut mieleenkään etten olisi mennyt sinne (paitsi ranskan tunneille). Ajoitan pahimman teiniangstini viidennelle ja kuudennelle luokalle, jonka jälkeen vaan kieltäydyin moista viettämästä. Tämä kesä on ehkä ollut sen jälkeen ensimmäinen kerta kun olen ottanut itseni kokonaisuutena käsittelyyn.

Päätin silloin aikoinaan mm. lukea lehden aamuisin (koska pikkuhiljaa minulle kertoisi tietoa vuosien varrella), olla häpeämättä kroppaani (eli vaihtaa vaatteeni kuten normaalit ihmiset pukuhuoneessa liikkatunneille) ja tehdä rohkeasti juuri sitä mitä haluan (vaikka se tarkoittaisi, etten ole niitä ihmisiä, joita kutsutaan bileisiin). Miksiköhän se on jäänyt niin kaihertamaan, ettei minua kutsuttu. Kävinhän minä joissain, mutten kyllä todellakaan monissa. Olimme kyllä parit kerrat yötä jonkun luona ja joimme boolia ja lonkeroa, mutta ne pahimmat teinibileet jäivät minulta puuttumaan. Siitä on jäänyt joku trauma, että ihmisillä on aina paremmat bileet silloin kun en ole paikalla. Se alkaa kyllä nyt jo laimentua.

Huomenna menen hieman satunnaisessa porukassa mökkeilemään ja pitäisi olla jo nukkumassa, unettaakin. Ensimmäinen hallituksen kokous aamulla niin, että minä en ole enää päättämässä asioista. Ehkä selviän.

Uusi sihteeri

Takana on toinen päivä ihan oikeassa työsuhteessa ihan oikeassa työpaikassa. Vakituinen kokopäiväduuni sellaisen asian parissa, mitä olen harrastanut vuosia. Olen asiantuntija nuorekkaassa ja dynaamisessa organisaatiossa... No nyt repesin. Ylioppilaskuntaa jäykempää ja byrokraattisempaa systeemiä on vaikea löytää, mutta sehän ei minua haittaa! Minä tulen hyvin toimeen järjestelmien ja byrokratian kanssa. Ja minä olen varma, että pärjään tässä työssä oikein hyvin. Olen luvannut laittautua sihteeriksi ensimmäiseen valiokuntaan, täytyy jostain hankkia saumasukkikset, jakkupuku löytyy jo.

Minulla on kiva liukuva työaika, oma työhuone ja rullahiiri, voin irkata töissä ja saan lukea työajalla sanomalehdet. Voin myös käyttää kivasti pari tuntia viikossa liikuntaan ja voi lueskella okm:n tiedotteita niin paljon kuin sielu sietää. Huomenna teen jo ihan oikeita töitä ja teen aikataulua koulutuspäivälle.

Tällaista minun elämästäni kai tulee. Käyn töissä, näen jonkun ihmisen tai käyn liikkumassa jossain ja katson illalla telkkaria ja juon teetä. Ostin sitä varten kolmea eri teelajia ja aloitin Battlestar Galactican (uuden version).

En vielä tiedä onko tämä hyvä vai paha. Tiedän rauhoittuvani kesän jäljiltä. Kieltämättä tämä minun krebauskesäni ei vielä ihan kovin riehakkaaksi intoutunut, mutta minun mittapuullani melko levotonta kuitenkin. Pääni on ollut ihan liian täynnä ja selvästi etsinyt asioita, joihin keskittyä, jotta ei tarvitsisi olla itsensä kanssa. Se on ihan normaalia ja hyväksyttävää ja alan olla sinut sen kanssa, että tällaista tämä tulee olemaan. Omia epävarmuuksiani ja heikkouksiani on tullut ruodittua niin paljon, että nyt olisi aika alkaa pitää itsestä ihan oikeasti. Se on helpompaa nyt kun on työ, jolla täyttää päivät ja takana kesä, jonka aikana olen huomannut että a) elämä ei lopukaan vaikken ole kellekään erityisen tarpeellinen ja b) minulla on ystäviä ja tuttuja, jotka viihtyvät seurassani vaikka olen levoton (ja itse asiassa paremmin nyt kun en angstaa asioita, joille voi tehdä jotain).

Edelleen harmittaa moni asia, kuten se, että emme ole olleet yhteyksissä kesän alun jälkeen ja minua kaihertaa ikävä ihmiseen, jota pidin parhaana ystävänäni. Minua myös ärsyttää, kun kaikkia asioita ei ole hoidettu loppuun ja tavaroita pitäisi vielä vaihtaa ristiin. Mietityttää miten käy yhteisten tuttujen kanssa ja keneen tulee pidettyä yhteyttä ja keneen ei. Näistä asioista pääsee yli. Mä pistän nyt uskoni siihen, että voin vuoden päästä lukea näitä tekstejä ja onnitella itseäni kun niin hienosti ennustin saaneeni tarpeeksi etäisyyttä vuodessa. Nyt täytyy vaan antaa itselle lupa velloa siihen asti, että tulee uusia tapoja ajatella ja uutta sisältöä. Työ on hyvä alku.

Ristiriitaisten tunnetilojen blogipostaus

Voihan syksy. Kampuksella taas kauniit värit ja ruumiissa pieni vilu, mutta samaan aikaan rauha, jota ei ole kesäisin. On vasta elokuun alku, mutta silti kesä on kiistämättä ohi. Tulen juuri vakkarista ja kuuntelen Pariisin kevään kappaletta Kesäyö. Melankoliaa, kuten odottaa saattaa.

Aloitetaan kuitenkin alusta, eli ajallisesti aikaisemmasta tunnetilasta. Minähän olen ihmisenä ihan mahtava. Siis nyt ollaan päästy taas siihen, että huh huh miten paljon pidänkään itsestäni. Olen hauska, kaunis, ihana, älykäs, sosiaalinen, sopivan riehakas ja hyvä ystävä. Minulla on hyviä ystäviä, kiva kämppä, uusi työpaikka ja varmasti ihan mahtava syksy tulossa. Minä pidän siitä, että olen verbaalisesti lahjakas, hieman rivo, väsyneenä äkäinen, suihkussa liian pitkään, aina ensisijaisesti käytännöllinen ja nopea neulomaan kaulahuivia.

Tänään muodostin sanoiksi ystävälle sitä, mistä olen pitänyt todella paljon tänä kesänä. Minulla ei ole kertaakaan ollut sellaista kuristavaa ahdistuksen ja pelon tunnetta, jota minulla oli välillä ennen. En ole tuntenut, etteivätkö asiat olisi olleet minun hallinnassani tai minun ei olisi turvallista olla kotona. En ole joutunut muuttamaan suunnitelmaa toisen ihmisen tunnetilojen muutoksen takia, tai jättämään jotain minulle tärkeää välistä. Kukaan ei ole huutanut minulle, ei ole syyttänyt minua mistään, ei ole tarvinnut minulta apua tai tuottanut minulle pettymystä.

Minun piti jatkaa tästä siihen, että on ristiriitainen olo siitä, että onko tämäkään hyvä, mutta kun luin juuri kirjoittamani, tulin siihen tulokseen, että on. Ei olekaan ristiriitainen olo, vaan kaikki on hyvin. On takaraivossa piileviä epävarmuuksia ja ihmettelyjä, mutta ne eivät ole oikeasti kyllä kovinkaan tärkeitä. Elämähän on hyvää näin, erityisesti jos antaisin itseni olla miettimättä liikaa. Vau, oivallus oli tämä.