Sadas entry

Ei luoja, olenko oikeasti se ihminen joka on kirjoittanut nämä kaikki asiat. En usko olevani. Olen paljon hillitympi ja harmaampi. Blogini on se osa minusta, joka olisi halunnut viettää teini-iän. Pitäisiköhän aloittaa uusi, joka kuvastaisi tämän hetkistä minua paremmin? Ehkäpä vain muutan ulkoasua.

Aloitin tämä kirjoittamisen silloin kun elämässäni tapahtui paljon. Kumpaankohan suuntaan korrelaatio on, asiat saivat minut kirjoittamaan, vai asiat tapahtuivat koska kirjoitin? Vaikea sanoa. Ehkäpä tämä on kuitenkin auttanut minua hyväksymään itsestäni myös sitä ensimmäisessä entryssä hehkuttamaani vaaleanpunaista puolta.

Etsin juuri ne kirjoitukset, joissa olen ollut riidoissa miehen kanssa. Niitä on aika monta. Meillä oli taas hyvin paha yhteenotto tässä viime viikolla. Tällä kertaa minä kuitenkin pidin pääni. Ellei mies huolehdi tietyistä asioista omaan hyvinvointiinsa liittyen minä lähden. Mies antoi periksi. Niin tiukoille kuitenkin meni, että olin jo aivan orientoitunut lähtemään. Mietin kaikki käytännönasiat valmiiksi ja itkin pahimmat itkuni. Oli siis aivan järkytys kun kävikin ilmi, että mies haluaa sopia. Jos tiedätte tarkemmin asiasta, olette sitä mieltä, että minun olisi pitänyt kävellä pois ja antaa olla. Mutta toisaalta ne jotka ovat olleet samanlaisessa tilanteessa muistavat että ei siitä vaan lähdetä. Jos tässä käy hyvin, on onnellinen kun jaksoi silloin joskus ja jos käy paskasti, tietää ettei silloin vaan olisi voinut lähteä, ei ollut vielä valmis. Toivon tietysti ensimmäistä vaihtoehtoa.

Olemme kuitenkin olleet yleisesti ottaen onnellisempia lähiaikoina. En ole tottunut tähän. Omituista nähdä kun mies hymyilee niin paljon ja jaksaa pitää sylissä ja puhua. Tykkään tästä. En tykkää siitä, että riitelemme asioista joista en voi vaan koskaan antaa periksi, mutta ehkä pääsemme tästä yli.

Tiistaina on liikuntanäytös Vaajakoskella, pääsen esiintymään. Tiistaina on myös kaksi tenttiä, joista tosin osallistun vain toiseen. Lauantain keskiaikatentti ei mennyt hyvin eikä huonosti, mutta veikkaan etten saa opinto-oikeutta niin ympäripyöreillä vastauksilla.

Olen myös ystävystynyt paremmin parinkin naishenkilön kanssa, mikä on aivan mainiota. Toinen on koulusta ja toinen on miehen exiä. Olen todella kaivannut ihmiskontakteja, mutta pelkään kamalasti, että saan asiat menemään vituilleen. Noh, aika näyttää.

Nyt unille, huomenna ranskan esitelmä Jules Vernestä. Kauniita unia!

Jotain hämmentävää

Kuka oletkaan Maisku, joka kommentoit lukevasi blogiani ladydee.vuodatus.net -blogiin, ilmianna itsesi. Vähänkö jää moinen häiritsemään!

Mutta muutakin hämmentävää on maailmassa. Kuten se, että omistan nyt merimelonnasta kertovan kirjan. Ja täytin tänään 20, enkä ole enää teini. Nyt minulla ei enää ole oikeutta teinisekoiluihin, tästä eteenpäin ne lasketaan keski-iän kriisin ensimainingeiksi. Pelottava ajatus. Vielä pelottavampi ajatus on se, ettei minulla ole enää kuin viisi vuotta hyvää hedelmällistä aikaa jäljellä, siitä eteenpäin menee vain alaspäin. Mutta jos valmistuisin neljässä vuodessa, olisi aikaa hankkia ihan hyvin ura ja lapsi samaan aikaan... (ihan olen realisti, eikös vaan)

Vietin syntymäpäivääni käymällä valohoidossa, joka ensimmäistä kertaa tuntui pahalle, ja syömällä kotona itse valmistamaani ruokaa itse tiskaamistani astioista. Raavin itseäni myös pahasti koko päivän ja illalla keskustelin insinööri-isäni kanssa siitä, etten välttämättä olekaan luonnonlahjakkuus Excelin käytössä, ennen kuin menin tanssiharkkoihin. Illalla söimme popkorneja ja Instant dippiä (jota ei internetin mukaan ole olemassakaan; purkki jauhetta, johon sekoitetaan vain vesi). Tämän kerroin teille nyt ihan vaan jotta muistaisin tämän itse joskus.

Toinen asia minkä aion muistaa on miltä näytin oikeasti tämän ikäisenä. Kunhan ihoni (toivottavasti) paranee, aion otattaa itsestäni kuvia, alasti. Sellaisia taiteellisia. Ihan oikeasti. Tyylikkäitä. Ei yhtään erotiikkaa mukana. Siihen nyt tuntuu tosin menevän hetki.

Jos ette ole sattuneet huomaamaan, nämä iho-ongelmat vituttavat minua massiivisesti. Tunnen taas olevani ruma, rikki ja kelvoton. Inhottava istua nytkin sohvalla läppäri sylissä, kun tiedän pelkästään sen, että käsivarteni olevat kyljissä kiinni aiheuttaa hikeä ja ihottumaa. Puhumattakaan siitä että istun jalat ristissä. Vähän väliä raapaisen itseäni hieman sieltä sun täältä, enkä pysty olemaan paikoillani tai keskittymään tai olemaan tai koskemaan. Jos en olisi niin ihastuttavan positiivinen ja toivoa täynnä, hyppäisin junan alle. Nyt vielä hyvä kortisoni ja nukutuslääkkeet ovat lopussa, eli stressaan jo pelkästään sitä. Olen kohtuullisen onneton aiheen vuoksi (tai luode, heh heh heh saatana).

Mies on ollut poikkeuksellisen onnellinen ja hellinyt minua viime päivät. Puhuimme jopa vahingossa vakavasti. Hänellä on ilmeisesti sitoutumiskammoa. Ymmärrän toisaalta hyvin. Hän on kaikki päivät kotona, ei näe ihmisiä, joten pienikin flirtti uppoaa aika pirun hyvin. Olen vaan mustasukkainen, tietysti. Mutta pääsinpäs pussaamaan yhtä tyttöä, se oli kivaa. Onkohan oikein haaveilla sitä, että saisi pussailla elämässä vielä lisääkin tyttöjä? Tarkoittaako tuollainen toive sitä ettei parisuhteemme tule onnistumaan? Olen huonolla tuulella juuri nyt, kulutin synttärienergian loppuun.

Taidankin itse asiassa mennä vaan sänkyyn ja ehkä halia itseäni hieman.

Matkasta palanneena

Kävin ja koin, Tartton siis. Meno onnistui mukavasti, mutta heti ensimmäisenä aamuna kurkku oli kipeä ja kuume nousemassa. Koko reissu meni siis sairastaessa, ja olen edelleen räkäinen ja yskäinen. Hieman alkoi jo koti-ikävä vaivata puolessa välissä reissua.

Mutta siis, mitäpä siitä kertoisi. Voin suositella kulttuurikohteeksi. Jkl:ää pienempi yliopistokaupunki, missä oli kuitenkin kaksi isoa teatteria, oopperaa, balettia, tuomiokirkko ja useita museoita. Ehkä matka olisi voinut olla päivän lyhyempi, kaksi tai kolme päivää olisi ihan sopiva, mutta kuumeessa ei haitannut, ettei koko ajan oltu menossa. Lelumuseo ja Tartton yliopiston historiallinen museo ovat suosittelemisen arvoisia. Ylioppilaskylän hostelli, missä yövyimme oli hyvä tarkoitukseensa, eikä syöminen (tai juominen) ollut kallista. Huomattavasti halvempi kuin Tallinna. Oli kyllä melkein kulttuurishokki tajuta kuinka erilaista Neuvostoliitossa oikein oli.

Olin toivonut, että matka vähentäisi epämääräistä pahan olon tunnetta, jota olen tuntenut jo pidempään. Kuume kuitenkin pilasi suunnitelmat ja olen edelleen kevätmasentunut. Parisuhteeni (-mme) ei ole ihan kohdillaan. Enkä osaa korjata sitä. Ja olen kokenut pahaa omanarvontunteen puutetta, koska arvojani on koeteltu.

Yksittäinen tapaus: Olin Tatun ja kahden hänen kaverinsa kanssa Passionissa istumassa, edelleen kuumeessa, rumissa vaatteissa ja täysin ex tempore. (Rumat vaatteet mainittakoon siksi, että kerrankin harmitti ihan spontaanisti, koska toinen niistä pojista oli aikas vetoavan näköinen) Kaikki pojat olivat varattuja. Silti he puhuivat siitä kuinka pokata teinipillua viikonloppuna. Vähän vitutti ja tuntui pahalta. Jos todella moni muu sallii syrjähyppyilyn, olenko väärässä jos itse tuomitsen sen? Samaa olen joutunut kysymään huumausaineisiin ja laillisuuteen liittyen. Olenko vaan vanhanaikainen tiukkis? Ovatko arvoni vääriä? Mitä arvoa minulla on, jos edustamani arvot ovatkin vaan naurettavia muiden mielestä?

Hölmöjä kysymyksiä, mehän olemme kaikki yhdessä erilaisia ja yhtä arvokkaita, kuten kasvatussosiologia minulle väittää. Joskus vaan olisi kiva aloittaa elämänsä alusta, ehkä osuisi parempaan ympäristöön ja tajuaisi ettei tarvitse harata vastaan kaikessa.

Nyt voisi tehdä vähän naan-leipää ihan vaan koska voin, ja huomenna nähdä erästä neitoa, joka on mukavaa seuraa.