Hyvä tyttöystävä?

Kävimme eilen Ikeassa, kuten moni pariskunta ennen meitä on maailmassa tehnyt. Aikaa meni vajaa kolme tuntia, mutta riidelty ei kertaakaan. Saatiin ostettuakin mitä piti, tai niin ainakin luulimme, kunnes kasausvaiheessa paljastui laatikoiden väärä koko. Suutuin itselleni. Tiedän, että Ikeassa pitää katsoa se tarkastusnumero tarkkaan, että tuleehan oikea malli siitä tuotteesta mukaan. Mietin siinä kaupassakin, että niinhän se pitäisi tehdä, mutta en sitten viitsinyt, luotin hyllypaikkatietoon. Sen takia nyt sitten kotona emme saaneet koottua huonekalua loppuun asti ja toista nauratti, kun minä olin kiukkuinen. Asiaan palattiin vielä myöhemmin keskustelussa, toinen sanoi, että häntä oli hämmentänyt kun minä olin asiasta niin kiukkuinen, vaikka hänen asuntoonsahan tässä oltiin huonekalua laittamassa ja olihan hänkin mukana siellä kaupassa ja olisi voinut varmistaa.

Niin. On todella vaikea selittää, miten vahvasti epämiellyttävältä tuntuu, kun on tehnyt jonkin virheen, kun minäkuva rakentuu ulkoisille suoritteille, eikä sisäiselle arvostukselle. Minulla on itsestäni mielikuva ihmisenä, joka osaa hyvin tämän Ikea-homman. Vieläpä niin hyvin, että voin hoitaa sen osittain toisen puolesta, ja toisen puolesta asioiden tekeminen on rakkauden ja arvostuksen osoittamista. Nyt sitten mokasin homman olemalla laiska ja huolimaton, mikä on tietysti kamalinta mitä voi ihminen olla. Sit vielä suutun itselleni siitä niin, että toinen hämmentyy ja joutuu sanomaan mulle, että ei tässä hätää.

Tässä näkyy erittäin tyypillinen mun pään sisällä pyörivä kela. Virhepäätelmiähän tuossa on useita:

1.  Kumppanini minua kohtaan tuntema arvostus ei riipu siitä osaanko koota Ikea-huonekaluja 
2. Väärän tuotteen ottaminen ei ole merkki siitä, että olisin surkea, laista ja lahjaton ihminen, vaan se oli harmillinen virhe.
3. Lähtökohtaisesti satunnainen laiskuus ja huolimattomuus eivät ole pahimpia asioita, joita ihminen voi olla. 
4. Minun ei tarvitse hakea kumppanini hyväksyntää tekemällä asioita eikä pyrkiä kontrolloimaan tilanteita tekemällä asioita itse, kun toinen voisi tehdä, sillä olen arvokas ja turvassa muutenkin.
5. Se, että kumppanini lohduttaa minua, ei ole hänelle kohtuuton taakka, eikä minun tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä.

Löytyisi niitä varmaan vielä lisääkin, mutta tässä näin esimerkiksi.

Yleiseen keskusteluun on viime vuosina tullut armon käsite. Pitää olla armollinen itselleen. Tätä käsittelen edelleen itsekin. Mitä se tarkoittaa, että on armollinen. Ainakin sitä, että voi antaa anteeksi sen, että tuli mukaan väärä osa Ikeasta. Minun on vaan vaikea napsauttaa aivoni siihen asentoon, että armo ei välttämättä näy konkreettisesti. Voin antaa armoa itselleni väärästä osasta, mutta on se oikea kuitenkin sieltä pakko hakea. En voi siis vapauttaa armollisuudella itseäni jälkiseuraamuksista, mutta voisin vapauttaa itseni itseni soimaamisesta. Se on vaan hankalaa Ikea-bussissa matkalla Vantaalle.

Uusi kaupunki, lähempänä lehmiä

En ole koskaan ennen asunut näin lähellä lehmiä. Toki ne ovat vain luonnonsuojelualueella olevia maisemointilehmiä, joiden homma on pitää ruovikko kunnossa, mutta silti. Ostin myös tuulitakin. Ihan turhaan olen olettanut, että täällä ei moisia käytettäisi! Merituuli on ihan kamalaa, aloin kasvattaa hiuksia, että saisin ne kiinni lentämästä silmille koko ajan.

On erittäin ikävää, ettei tämä kesä ole ollut ollenkaan oikea kesä. Ei ole voinut olla ottamassa aurinkoa tai käyttää sandaaleja. Kesälomani oli vain kaksi viikkoa, mikä on liian vähän. Töissä ei vielä näin kesällä ole akuutteja hommia, joten olen vaan vetelehtinyt ja lueskellut, mikä on hieman turhauttavaa. Uusi asuntoni on pieni, mutta halpa ja siisti. On vaikea sietää niin pientä tilaa ja huonekasvien määrän vähenemistä ihan vaan pariin, mutta vaihtoehtoja on aika rajallisesti. Haaveilen jostain aikuisten ihmisten solukämpästä, omakotitalo jostain lähiöstä.

Tuntuu, että tänne muuttaminen oli ajassa taaksepäin menemistä. Takaisin opiskelija-asuntoon, nuorten opiskelijoiden keskelle ja stressiin riittääkö raha ja osaanko työni. Eiköhän tämä tästä kun arki alkaa rullata. Työpaikka on mukava ja ihmiset ottaneet ihan hyvin vastaan. Täällä asuu paljon kavereita ja pari läheisimmistä ystävistäni, joten yksinäistä ei ainakaan ole ollut.

Ihmissuhteet mietityttävät kyllä paljon. Pitäisi olla rohkeampi.

Taitekohdassa

Niin siinä on taas vuosi vierähtänyt. Koska en ole osannut tästä luopua, kai voin edelleen jatkaa, vaikka välillä tauot ovat pitkiä. Muistan itse asioita, jotka jo häviäisivät muuten mielestä, kun katson vanhoja tekstejä.

Aloitan uudet työt parin viikon päästä etelässä. Jännittää ihan kamalasti. Muutan ensimmäistä kertaa pois täältä. Muutan johonkin opiskelijayksiöön, mutta se toisaalta tuntuu ihan turvalliselta. Kortepohja tulee mieleen. Kampuksellakin on Aaltoa, ehkä sopeudun. Perehtyessä tajusin, että olen kyllä oikeasti tullut aika päteväksi näiden vuosien aikana. On ollut myös mieltä lämmittävää kuulla miten ihmiset ovat harmissaan että lähden. On sellainen olo, että olen tehnyt työni hyvin, en ole polttanut siltoja. Vielä todellisuus ei ole täysin valjennut, olen varma, että aika monta itkua ja naurua tässä vielä tulee.

Tämä kevät oli yllättävän rankka. Työt, politiikka, ihmissuhteet, terapia, kaikki vei aikaa. Olen oppinut paljon uutta, myös itsestäni. Olen olettanut olevani paljon vahvempi kuin olenkaan. Alan myös huomata milloin omasta näkökulmastani oletan olevani realisti, mutta todellisuudessa kyyninen. En vieläkään hahmota, miten oppisin sallimaan itselleni vapaamman tunne-elämän, mutta alan huomata mitä mekanismeja käytän, kun välttelen hankalia olotiloja.

Olen ollut paljon rauhallisempi ihmissuhteiden suhteen tämän vuoden. Syksyllä käytännössä jatkoin panosuhteena aiempaa seurustelusuhdetta ja kun hän löysi uuden, jatkoimme ystävinä. Luulin olevani sen kanssa ihan ok, mutta en, se kaihertaa edelleen välillä. Tapasin uuden ihmisen uutenavuonna ja luulin, että voisin rakastua, kutsuttakoon häntä vaikka sosiologiksi. Eihän siitä mitään tullut. Oli aluksi aivan mahtavaa hullaantua, mutta oli ihan kamalaa, kun toinen ilmoitti, että tämä oli sitten tässä. Tietysti melko yllättäen, koska muahan kiinnostavat nämä pimeät ja epävakaat tapaukset. Tämä sosiologi oli muun muassa todella mustasukkainen aiemmasta elämästäni ja kuvioissa pyörivistä entisistä. En oikeastaan voi syyttää häntä, mustasukkaisuus oli luultavasti oikeutettua tietyllä tapaa. Toistimme prosessin pari kertaa, jatkoimme paneskelua ja lopulta sain sanottua, että kakkua ei voi sekä saada että syödä, seksin on loputtava ellei pelissä ole parisuhdetta. Katsotaan miten lopulta käy.

Tiedän, että muutto on mahdollisuus pistää omia rutiineja uusiksi. Toivon, että uskaltaisin jättää kaiken kertyneen kuonan taakseni ja alkaisin oikeasti tehdä asioita joista pidän. Helpommin sanottu kuin tehty.

Rakkauden kesä 2014

Niin se aika on taas vierähtänyt ja viime päivityksen jälkeen onkin tapahtunut vaikka mitä!

Pikakelaus: Tyyppi, ketä odotin viime kerralla, paljastui oikein kivaksi, mutta en ihastunut sen enempää, joten homma loppui lyhyeen. Samoihin aikoihin päädyin toiseen hyvään kaveripanojärjestelyyn, ja sen ja aiemman yhteensovittaminen toimi oikein hyvin, kunnes joulun aikaan päädyin viettämään yötä erään tuttavan kanssa. Sanoin, että yhden illan jutuksi saa jäädä, kunnes toistimme prosessin sinkkunaisten bileiden jälkeen ja tapailimme pari kuukautta keväällä. Se homma loppui, ei vaan syntynyt sen syvempiä fiiliksiä, vaikka ilmeisesti kumpikin kyllä pitää toista edelleen tosi kivana tyyppinä. Nyt sitten viime viikkoina olen taas palannut vanhoihin tapoihin (muistanette panosuhdepojan, meillä oli vuosipäivä tammikuussa) ja kikatuttaa ihan yhtä paljon kuin aiemminkin. Muuten tässä aloitin terapian, kirjoitin gradun loppuun, kävin vähän Prahassa reissussa ja valmistun maisteriksi ihan lähipäivinä. Että sellaista, päätelkää tästä asioiden tärkeysjärjestys elämässäni. (Ehkä blogini painotus hieman myös näkyy.)

Mutta kyllä, maisterisnaiseksi tässä valmistutaan. Loppuikäni on nimen perässä FM. Gradun tekeminen oli eeppisen perseestä. Aihe oli ihan hyvä, mutta aloin tehdä sitä oikeasti uudestaan vasta tammikuussa. Aikaraja oli saada paperit pihalle heinäkuun ja opintoajan loppuun mennessä, eli toukokuussa piti saada tarkastukseen. Pidin maalis-huhtikuussa viiden viikon opintovapaan, jonka aikana teksti suurimmaksi osaksi syntyi. En ole koskaan ennen tarvinnut noin paljon tahdonvoimaa, mutta tehdyksi tuli ja arvosana on 3. Se on tietysti vähän alakanttiin, mutta oli oikeasti rankkaa tehdä töiden ohella, en moiti itseäni. Nyt on vaan outoa kotona, kun ei ole mitään mitä miettiä. Mitä ihmiset tekevät vapaa-ajallaan, jos ei ole velvollisuuksia mitä vältellä?

Terapia on vähän plaah. Tylsää jauhaa samoja juttuja ja tekisi mieli pikakelata. Ehkä se tästä, ainakin se terapeutti on ihan mukava. Printtailen sille täältä juttuja vuosien varrelta, katsotaan mitä se sanoo.

Tuo tapailuhomma oli kyllä merkittävä. Suhtauduin lähtökohtaisesti tosi skeptisesti, eikä ollut ihan kovin helppo luottaa asetelmaan, johon sisältyi monenlaista epävarmuustekijää. Täysin päinvastainen unirytmi muun muassa vaikeutti hommaa aika konkreettisesti. Mutta viimeistään erokeskustelua käydessä tajusin miten oikeasti kivaa ja vapauttavaa oli olla jonkun ihan täysipäisen tyypin kanssa ja katsoa oikeasti kerrankin mihin joku homma kehittyy. Ei tarvinnut pelätä eikä varoa eikä olla näyttämättä tunteita tai kertomatta ajatuksia. Teki todella hyvää. Älyttömästihän mä sitä liikaa mietin ja kriiseilin omassa päässäni koko ajan, mutta tosi reippaasti myös itse kerroin ajatuksiani ja koitin olla rento. Ihan hyvä mielikuva meille kai toisistamme jäi ja hyvä mahdollisuus ystävyyssuhteelle.

Töitä pitäisi vielä tehdä ja viikonlopuksi on vaikka mitä rientoja. Sunnuntain tapaamista odotan kuin kuuta nousevaa, pitkästä aikaa mahdollisuus viettää aikaa vähän pidemmän kaavan mukaan yläkerran pojan kanssa. Kevät ja kesä vaan on tällaista aikaa. Josko kuitenkin ottaisi vähän rauhallisemmin kuin edellisen... Ainakin ystävät ympärillä pariutuvat sitä vauhtia, että rakkauden kesä tämä joka tapauksessa jo on.

Välitila

Aargh, olen huono odottaja. Vielä monta päivää, kunnes tapaan erään tyypin, joka voi olla aika kiva tai sitten ei. Hirveän stressaavaa. Muutenkin on nyt sellainen odottava tunnelma elämässä.

On hassua, miten elämä kovin usein on ihan kuin fiktiosta. Draaman kaari oli kyllä niin taas läsnä, kun reipas kesäni päättyi kuin seinään pieneen vastoinkäymiseen. Onneksi sille voi nauraa näin jälkeenpäin, mutta hirveää, kun olin siitäkin asiasta vitsaillut jo etukäteenkin ja sitten niin tapahtui. Vituttaa myös todella paljon, että aiheutin vastuuttomuudella ongelmia myös muille. Mutta tämä ehkä teki minulle hyvää. Näin, että kyllä tästäkin selvisi, ja muut ihmiset ovat ehkä lempeämpiä minulle kuin mitä minä olen itselleni.

Olen miettinyt paljon työasioita. Koko huima parin viikon lomani meni lähinnä sairastaessa ja töihin palaaminen otti todella päähän. Tuntui, että syksy ei oikein tarjoa mitään, kun ei ole erityistä projektia tai uutta haastetta, vain rutiinitehtäviä. Harrastuspuolellakin on ehkä vähän vajausta, on ikävä nuoruuden teatterijuttuja ja erilaisia muita hankkeita.

On vaikea päättää millaisia töitä haluaisin tehdä. Voisin toki hakea opettajaksi ja varmaan siellä avautuisi jollain aikavälillä vararehtorin hommia tai ainakin koulun sisäisiä kehittämisjuttuja. Voin myös jatkaa edunvalvonta- ja asiantuntijahommissa, mikä tarkoittaa lisää opiskelua ja täysin tuurilla avautuvia työmahdollisuuksia. Hallintohommia on aina silloin tällöin, esim. osastosihteeriksi yliopistolle voisin hyvinkin hakea osaamisen puolesta. Toisaalta minua voisi kiinnostaa jokin ihan muu, yksityisen sektorin hommat vaikkapa tekstien tai pitkien asiakassuhteiden hoidossa ja tarpeiden määrittelyssä. On vaikea luoda kriteerejä millä tehdä tällaisia päätöksiä. Joka tapauksessa se gradu pitää nyt tehdä ensin, joten hätä ei ole. Se ei valmistu vain odottamalla...

Elämä on asettunut kyllä nyt ihan hyvin uomaansa, vaikka monet asiat ovat kesken, enkä voi sanoa mitä tulee tapahtumaan pidemmällä aikajänteellä. Syksy on kuitenkin aina uuden aloittamisen aikaa ja kaupunki kaunis. Olen pakahtua aina kampuksella kävellessä.

Ystävien kanssa on ollut monta todella hauskaa iltaa ja niitä on varmasti tulossa myös jatkossakin. Mietin kaverin synttäreillä juuri, että tunnelma on erilainen nykyään kuin silloin 6 vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa samojen tyyppien kanssa istui iltoja. Olemme kaikki jotenkin rauhallisempia tai levollisempia ja itsevarmempia. Se on mukavaa. Toivon kehityksen jatkuvan samaan suuntaan.

Väsynyt heinäkuu

Niin se aika vaan kuluu, kun on kivaa, vai miten se sanonta menikään. En tosin ole ihan varma onko ollut kivaa vai ei. Ristiriitaiset ajatukset nyt elämästä.

Muutin uuteen asuntoon keskustaan. Nyt minulla on ihan oikea koti, kaksio, kaikille tavaroille omat paikat. Luksusta kyllä kun on tilaa, eikä kaikki sotku heti ole silmillä. Hakusessa on keittiöön pöytä, pakastin ja pesukone. Huomasin asuntoa katsoessa, että minulla on harvinaisen sekalainen sisustus. Kaikki tavarani ovat jostain jääneitä tai saatuja, mikään ei oikeastaan ole uutta. Pidän siitä, joskin pikkuhiljaa olisi mukava päästä eroon Ikeasta. Noh, sitten ehkä kun opin etsimään asioita käytettyinä tai opin säästämään rahaa. Tähän asti tavarat ovat vaan löytäneet tiensä luokseni.

Ärsyttää kun mielialani vaihtelevat niin paljon. Odotan lomaa, sillä minulla on sovittuna pari psykologiaikaa niille viikoille. Elämäni on sujunut ihan hyvin, ei tarvitse olla huolissaan, mutta kävin silti kesän alussa puhumassa ja psykologi suositteli jatkoa tai jopa vuoden terapiaa. Kysyin lopuksi, että enkö tullut hänen mielestään turhaan ja sanoi suoraan, että vaikutan oppikirjatapaukselle  ylitunnollisesta suorittajasta, minulla vaikuttaa olevan vasta nyt laukeamassa hyvin pitkäaikainen stressi ja jos haluan joskus terveen parisuhteen, asioita olisi hyvä käsitellä nyt. Ihmetteli myös miten osaan olla niin reflektiivinen ja selkeäsanainen. Defenssinsä kullakin.

Hän on varmasti oikeassa ja nyt alkaa olla sellainen aika, että olen kyllästynyt vatvomaan ja haluaisin jo mennä eteenpäin. Henkistä kapasiteettia ei ole todellakaan riittänyt gradun tekemiseen ja alan olla vaipumassa kuuluisaan sinkkupsykoosiin.

Sinkkupsykoosi syntyy, kun päätetään pitkä suhde, lisätään pari lyhyttä hametta tai avaraa tissipaitaa, vähän tai enemmän alkoholia ja oivallus siitä, että seksiähän saa, jos sitä etsii. Tämä hämmentävä kevytkenkäisyys alkaa jo kyllästyttää. En mä mitenkään ihan mahdoton ole ollut, ei sentään joka viikonloppu eri tyyppiä, mutta onhan näitä nyt rehellisyyden nimissä puolen vuoden aikana kertynyt enemmän kuin yksi per kuukausi, ei tosin tasaisesti jakautuen. Osa on ollut ihan yksittäisiä tapauksia, parissa tapauksessa on ollut kyse kaverista ja pari on ollut sovittuja juttuja. Panosuhdepoikakin palasi ainakin hetkeksi kuvioihin, saa nähdä mitä tässäkin nyt sitten tapahtuu. Ei luultavasti mitään, satunnainen paneskelu on satunnaista paneskelua.

Noiden lisäksi olen käynyt pari kertaa vähän ex tempore treffeillä. Ihan mukavaa puuhaa, kunhan jaksaa pitää keskustelua yllä. On vaan oikeasti vaikea tutustua ihmisiin, joilla on tosi erilainen tausta liittyen noh, esim. internetilmiöihin. Pelkään olevani liian suorapuheinen tai jotenkin loukkaava. Plus mähän aina kerron kaikki asiani kaikille, mutta muut eivät niin teekään. Olen tullut siihen tulokseen, että oikeasti mahdollisimman nopeasti sänkyyn päätyminen on ihan hyvä idea, jos jotain kemiaa voisi olla. Se rikkoo jään muustakin keskustelusta kivasti.

Olin näköjään vielä toissabloggauksessa kovinkin optimistinen. Nyt en ole. Olen tajunnut miten epätodennäköistä oikeasti on tavata ihmisiä, joiden kanssa synkkaa. Tämäkin on oikeasti suuri ristiriita. Mä haluan olla itsekseni, mutta alan oikeasti kaivata jotakuta jakamaan asioita kanssani. Haluan innostua jonkun muun asioista välillä ja haluan, että joku on iloinen, kun soitan. Sanalla sanoen olen yksinäinen. (Olen vältellyt tätä kyseistä sanaa, koska se kuulostaa niin surulliselta.) Tämä nyt sitten vaatisi joko totuttelua tai ajatusmaailman muuttamista niin, että voin keskittyä muihin asioihin. Ajatus siitä, että tapaisin nyt jonkun merkityksellisen ihmisen ja vetäisin sen tähän säätöön mukaan ei ole kiva, mutta silti se tuntuisi niin hyvältä. Minulla ei vaan olisi tällä hetkellä mitään annettavaa, vaikka kaipaan asioita itselleni. Äh, masentavaa ajatella koko asiaa.

Noh, onneksi voin olla ajattelematta. Kohta on parin viikon loma ja voin lukea ja rötvätä. Ihan kiva on ollut myös käydä kaupungilla enemmän ja Kööpenhaminan reissu oli tosi hauska ystävän kanssa, herätti vähän matkakuumetta. Ehkä vuodenvaihteen tienoilla Pietariin!

Vuosi viime vapusta

Minun ei pitäisi juoda näin usein. Yksinkertaisesti ei kestä pää, mieliala laskee niin herkästi. Voi tosin olla, että käytän darraa tekosyynä, ehkä velloisin nyt muutenkin. Edelleen kaikki perusjutut ok, elän vaan nyt koko tätä vuotta uudelleen.

Vuosi sitten vietin vapun reippaasti railakkaammin kuin aiemmin, ja selvästi maailmanlopun tunnelmissa. Mies oli ollut puhumatta yli neljä viikkoa, eikä ollut käynyt missään. Olin täysin kyllästynyt ja alkanut vahvemmin miettiä muutosta. En enää muista olivatko ne viimeiset huutoriidat ennen vai jälkeen vapun, mutta ne olivat järkyttäviä. Olin niin väsynyt, etten edes enää tehnyt muuta kuin odotin, jos menisivät ohi. Olen edelleen ylpeä siitä, etten koskaan mennyt samalla tavalla mukaan. Ihan oikeasti, tyyppi repi patjat sängystä useammaksi päiväksi, etten voisi nukkua kotona ja nukuin rintaliivit päällä, koska säilytin niissä vara-avainta, jos mies pakottaisi minut ulos. Mikä toki tekikin ihan tarpeeksi monta kertaa vuosien varrella, väkivallan uhan ja itse tekojen eskaloituessa pikku hiljaa. Viimeisen "kohtauksen" aikana sanoin niin kyllästyneenä, että lopeta uhkailu, jos et aio niin tehdä. Mitään todella pahaa ei onneksi koskaan tapahtunut. Tuntuu vaan niin oudolta, kun enää ei muista yksityiskohtia. Onneksi juttelimme silloin kesällä, muuten en luultavasti uskoisi, että kaikki oli edes totta. Onneksi hän pyysi anteeksi.

Muistan, kun asuimme ekassa asunnossa ja yhtenä iltana nukkumaanmennessä itkiessä jotain päätin, etten aio enää itkeä tämän ihmisen takia. Siitä meni neljä vuotta, että oikeasti lopetin. Nyt sitten olen vuoden saanut itkeä ihan itseni takia ja olen edelleen sitä mieltä, että kyseessä on parannus. Silti eilisiltana ei siltä tuntunut, kun angstasin.

En halua ylikorostaa kaikkea paskaa mitä oli. Minun on kuitenkin pakko koittaa vielä nyt muistaa näitä asioita. Vuosikausia perustelin pienillä hyvillä hetkillä sitä kaikkea muuta. Nyt on aika vihdoin laittaa asiat perspektiiviin.

Enhän minä usein itkeskele. On varmasti hyvä, että käsittelen asiaa nyt, ettei paina mieltä myöhemmin. Vanhan itsesyyttelyn lisäksi nyt uutena on tullut hyvin yleisinhimillinen "mä tulen olen olemaan aina yksin" -angsti. Olisi piru vie pitänyt jatkaa vaan sitä selibaattia, ei ole hyvä tämä asioiden haluaminen. Tämä tunne on tullut todella nopeasti, joten toivon menevän myös ohi reippaasti. En osaa suhtautua siihen, että kaipaan seuraa, ehkä jonkinlaista kumppanuutta. Sitä kun ei voi itse itselleen tehdä, joten miksi haikailla. Voin toki edistää hankkiutumalla sellaisiin olosuhteisiin, joissa voin tutustua ihmisiin paremmin. Minua vaan todella ahdistaa se ajatus, että "pitäisin silmäni auki". Olen flirttaillut ihan törkeästi ja se on hauskaa, mutta ahdistun, kun päähäni livahtaa ajatus, että katsonko tätä ihmistä nyt sillä mielellä, että veisin sänkyyni, vai en. Ja siis hölmö syyhän tuo on ahdistua, koska ahdistun taas metatasosta enkä edes varsinaisesta tekemisestäni. Tarvitsisin jonkun synninpäästön tästä, pitäisi vielä keksiä miten sen itselleni antaisin.

Mutta on tosi kivaakin edelleen. Uusia ihmisiä, kivaa töissä, hyviä bileitä. Tulossa on reissu horoskooppipuistoon Somerolle, mikä kuulostaa nerokkaalle paikalle. Kesällä myös joku ulkomaanreissu ystävän kanssa. Se lämmittää mieltä, olisi todella mahtavaa, että toteutuisi.