Melko kunnioitettava tämä minun puolustuskykyni haluttomuus huolehtia hyvinvoinnistani. Torstaina olin väsynyt, perjantaina alkoi tuntua vähän kipeälle ja lauantai meni sairastaessa. Tänään olo on jo vähän kohentunut, eli kivasti voin sitten huomenna mennä töihin, mutta tanssitunti jäänee välistä. Siis seitsemäs kerta vuoden vaihteen jälkeen! Pitäisiköhän mun tehdä asialle jotain, aloittaa avantouinti tai syödä jotain pakurikääpää.
Olen sairastamisen lisäksi rauhoittunut. Kävin Berliinissä ja reissu oli melko hauska. Neljä päivää on maksimi minkä osaan olla ihmisten kanssa noin tiiviisti. Kerrankin suurkaupunki, jossa ei ollut sellainen tunne, että olen väärin pukeutunut tai muuten ihan väärässä paikassa. Suosittelen ja menisin mielelläni itsekin uudestaan.
Sain uuden puhelimen ja tabin ja olen niistä hyvin onnellinen. Materia niin tekee onnelliseksi ihmisen. Nyt voin katsoa teinidraamoja kuten As ifiä ja Misfitsiä helpommin ja tökkiä vaan ruutua sormilla. Ei siis enää mitään syytä nousta sängystä, koskaan. Paitsi kipeä selkä silloin tällöin.
Tanssitunnit ovat elämäni suola tällä hetkellä. Maanantai-iltaisin dancehall ft. reggaeton -tunteja. Tehdään siis koreografiaa ja harjoitellaan tekniikkaa ja ihan kivalla tahdilla, on sellainen olo, että tekeekin jotain. Jos musa ei ole tyylinä tuttu, se tarkoittaa mm. tätä biisiä, johon tehdään sarjaa juuri. Tai no tarkoittaa ja tarkoittaa, puristit voi sanoa ihan muuta, mutta kaupallisessa mielessä tuo on dancehallia. Tanssityylinähän se on ihan törkeää ketkuttamista ja juuri siksi niin riemukasta. Minulla sentään normaalisti elämässä on ehkä vähän enemmän pokkaa kuin monilla muilla, mutta tuolla olen kyllä jo mukavuusrajalla. En ole ennen tanssitunnilla mistään asennosta tai liikkeestä käyttänyt nimitystä 'doggy style'...
Rauhoittumista on tapahtunut. Tunne-elämäni tuntuu vihdoin tasaantuvan. Se tarkoittaa myös yksinäisyyden tunteen pohtimista. Vielä ei ole ehtinyt olla yksinäistä. Eilinen yksin kotona telkkarin ja kutimen kanssa oli aika pitkä, mutta aina on facebook ja irc. Olen siis päässyt hyvin vähällä. On edelleen hankalaa, kun ei ole ketään jolle sanoa hyvää yötä ja kertoa mitä meinaa ostaa kaupasta. Sellainen arkipuhe ja ääneen ajatteleminen tuli niin luonnostaan, nyt puheen määrä on radikaalisti vähentynyt elämässäni. Fyysisen läheisyyden kaipuu on ollut yllättävän vähäistä ja huomaan, että alan jo nyt vähän kammota ajatusta, että sitä olisi kenenkään kanssa. Elämä palautuu siis uomaansa, tätähän se oli ennenkin. Kiireistä, itsenäistä ja välissä niitä päiviä, kun on vaan pakko syödä puoli purkkia vaahtokarkkitahnaa ja katsoa yuotube-videoita. Minä pidin tästä elämästä ennenkin. On aivan mahtava fiilis siitä, että olen saanut itseni jotenkin takaisin. Herännyt unesta tai mitä näitä kielikuvia nyt onkaan. Voinette ovelina lukijoina tehdä tästä tekstikappaleesta omat tulkintanne, mutta tätä on vaikea saada sanoiksi, koska on monisyinen asia.
Syksyn tavoitteet alkavat olla selvillä. Ei surullisia asioita, kuten baarissa notkumista turhaan tai tekemisen puutteen valittelua. Aina on tekemistä, sillä aina on gradu ja aina voi juoda kotona teetä, jos baarit ei tarjoa elämyksiä. Gradu, gradu, gradu. Sitä pitäisi kirjoittaa. En ole vielä aloittanut uudestaan urakkaa, enkä tee sitä huomennakaan, koska näen ystävän töiden jälkeen. Ehkä ylihuomenna?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti