Minun ei pitäisi juoda näin usein. Yksinkertaisesti ei kestä pää, mieliala laskee niin herkästi. Voi tosin olla, että käytän darraa tekosyynä, ehkä velloisin nyt muutenkin. Edelleen kaikki perusjutut ok, elän vaan nyt koko tätä vuotta uudelleen.
Vuosi sitten vietin vapun reippaasti railakkaammin kuin aiemmin, ja selvästi maailmanlopun tunnelmissa. Mies oli ollut puhumatta yli neljä viikkoa, eikä ollut käynyt missään. Olin täysin kyllästynyt ja alkanut vahvemmin miettiä muutosta. En enää muista olivatko ne viimeiset huutoriidat ennen vai jälkeen vapun, mutta ne olivat järkyttäviä. Olin niin väsynyt, etten edes enää tehnyt muuta kuin odotin, jos menisivät ohi. Olen edelleen ylpeä siitä, etten koskaan mennyt samalla tavalla mukaan. Ihan oikeasti, tyyppi repi patjat sängystä useammaksi päiväksi, etten voisi nukkua kotona ja nukuin rintaliivit päällä, koska säilytin niissä vara-avainta, jos mies pakottaisi minut ulos. Mikä toki tekikin ihan tarpeeksi monta kertaa vuosien varrella, väkivallan uhan ja itse tekojen eskaloituessa pikku hiljaa. Viimeisen "kohtauksen" aikana sanoin niin kyllästyneenä, että lopeta uhkailu, jos et aio niin tehdä. Mitään todella pahaa ei onneksi koskaan tapahtunut. Tuntuu vaan niin oudolta, kun enää ei muista yksityiskohtia. Onneksi juttelimme silloin kesällä, muuten en luultavasti uskoisi, että kaikki oli edes totta. Onneksi hän pyysi anteeksi.
Muistan, kun asuimme ekassa asunnossa ja yhtenä iltana nukkumaanmennessä itkiessä jotain päätin, etten aio enää itkeä tämän ihmisen takia. Siitä meni neljä vuotta, että oikeasti lopetin. Nyt sitten olen vuoden saanut itkeä ihan itseni takia ja olen edelleen sitä mieltä, että kyseessä on parannus. Silti eilisiltana ei siltä tuntunut, kun angstasin.
En halua ylikorostaa kaikkea paskaa mitä oli. Minun on kuitenkin pakko koittaa vielä nyt muistaa näitä asioita. Vuosikausia perustelin pienillä hyvillä hetkillä sitä kaikkea muuta. Nyt on aika vihdoin laittaa asiat perspektiiviin.
Enhän minä usein itkeskele. On varmasti hyvä, että käsittelen asiaa nyt, ettei paina mieltä myöhemmin. Vanhan itsesyyttelyn lisäksi nyt uutena on tullut hyvin yleisinhimillinen "mä tulen olen olemaan aina yksin" -angsti. Olisi piru vie pitänyt jatkaa vaan sitä selibaattia, ei ole hyvä tämä asioiden haluaminen. Tämä tunne on tullut todella nopeasti, joten toivon menevän myös ohi reippaasti. En osaa suhtautua siihen, että kaipaan seuraa, ehkä jonkinlaista kumppanuutta. Sitä kun ei voi itse itselleen tehdä, joten miksi haikailla. Voin toki edistää hankkiutumalla sellaisiin olosuhteisiin, joissa voin tutustua ihmisiin paremmin. Minua vaan todella ahdistaa se ajatus, että "pitäisin silmäni auki". Olen flirttaillut ihan törkeästi ja se on hauskaa, mutta ahdistun, kun päähäni livahtaa ajatus, että katsonko tätä ihmistä nyt sillä mielellä, että veisin sänkyyni, vai en. Ja siis hölmö syyhän tuo on ahdistua, koska ahdistun taas metatasosta enkä edes varsinaisesta tekemisestäni. Tarvitsisin jonkun synninpäästön tästä, pitäisi vielä keksiä miten sen itselleni antaisin.
Mutta on tosi kivaakin edelleen. Uusia ihmisiä, kivaa töissä, hyviä bileitä. Tulossa on reissu horoskooppipuistoon Somerolle, mikä kuulostaa nerokkaalle paikalle. Kesällä myös joku ulkomaanreissu ystävän kanssa. Se lämmittää mieltä, olisi todella mahtavaa, että toteutuisi.
