Yksinäisyydestä

Olen miettinyt yksinäisyyttä paljon viimeisen parin viikon aikana. Olen ollut hetkittäin yksinäinen ja koittanut löytää tavan suhtautua siihen tunteeseen rakentavasti.

Tämähän ei taas ole järkiasia. Asun paikkakunnalla, jolla minulla on sekä sukulaisia, tuttuja, ystäviä ja muita ihmisiä ympärilläni. Varmasti jos ottaisin asiakseni saisin aina seuraa ja uskoisin, että moni olisi ihan iloinenkin, vaikka ottaisin vähän yllättäenkin yhteyttä pitkän ajan jälkeen. Seura ei kuitenkaan ole sama kuin sellainen yhteys toiseen ihmiseen, mikä lievittää yksinäisyyttä. Olen alkanut kaivata sitä, että kotona olisi joku.

Tiedän, että tämä on nyt edelleen osa sitä prosessia. Minulla on varovaisen toiveikas olo siitä, että tämä on menossa hyvin. Joitain ylilyöntejä on ollut, mutta ei mitään isossa mittakaavassa. Välillä edelleen päässä pyörähtää ajatus arvottomuudesta ja merkityksettömyydestä, kun ei ole yksityiselämässä mitään tahoa, jolle tekemisilläni olisi välittömästi merkitystä. Kaipaan nykyään sitä, että olisi joku, joka jakaisi arkisia asioita kanssani ja jonka asioita voisin pohtia silloin, kun ei jaksa omien ajatustensa kanssa pyöriä. Pidän tätä hyvänä asiana. Se kertoo, että osaan jo erottaa mitkä asiat ovat normaaleja kotiasioita, joita voi olla muidenkin kuin elämässäni sen yhden ihmisen kanssa. Enkä koe, että olisin vaarassa päätyä ikuiseksi vanhaksipiiaksi, enkä kyllä edes pelkää sitäkään vaihtoehtoa. Nyt on vaan aika miettiä sitä, millaiset rakenteet olen luonut vuoden aikana ja toimivatko ne.

Soitin myös psykologiaikaa YTHS:ltä lähinnä sen takia, että ehkä tarvitsisin jonkun välitsekkauksen eteneekö ajatteluni johonkin suuntaan. Kolmen kuukauden päästä soittavat milloin olisi aika. Saa nähdä onko silloin enää tarvetta tai onko tarve isompi kuin nyt. Onhan näitä asioita tässä pyöritelty jo aika kauan.

Kuten jo aiemmin kirjoitin, edelleen tietynlainen epävarmuus vaivaa minua ihmissuhteissani. Eilen vanhalla porukalla iltaa istuessani sanoinkin siitä, että olen elänyt siinä uskossa, että olen älykäs, mutta epäviehättävä, ja nykyään epäilen sitä älykkyyttäkin (perspektiiviharha, mulla on liian älykkäitä ystäviä). Tiedän, ettei se ole totta, mutta se on se perusoletus, jonka kanssa olen minuuttani rakentanut. Olen myös aina olettanut olevani vähän huono ihmisten kanssa. Vuoden aikana olen päässyt siitä osittain yli, kun olen huomannut, että onhan minulla ystäviä ja kavereita enemmän kuin oletinkaan. Se kuitenkin hiipii aina takaisin, kun joku läheinen ihminen ottaa etäisyyttä syystä tai toisesta. Käännän sen aina niin, että vian täytyy olla minussa. Se on täysin hölmöä, koska pitäisihän minun voida luottaa, että ihmiset sanovat, jos niin olisi. Minun on vaan todella vaikea tietää milloin olen liian itsekeskeinen. Minulla ei ole kovinkaan terveitä esimerkkejä mihin verrata.

On hassua puhua/kirjoittaa omasta epävarmuudesta, koska se on lopulta hyvin vähäistä verrattuna monien muiden kokemaan. Kyllähän mä aina lopulta uskon pärjääväni tilanteessa kuin tilanteessa. En mä ole epävarma sosiaalisissa tilanteissa tai vaikkapa työasioissa. Olisi vaan ehkä aika kiva saada pitkästä aikaa se kokemus, että olen juuri minuna jollekin toisella ihmiselle oleellinen. Se tarve kai on aika inhimillinen.

Aika katsoa peiliin

Tiesin jo etukäteen, että jotainhan tässä tulee tapahtumaan. Mustat pilvet olivat taivaanrannassa, enteitä ilmestyi ovista ja ikkunoista ja tunsin epämääräisen levottomuuden takaraivossani. Vuosijuhlat olivat eilen ja nyt on peiliinkatsomisen paikka.

Juhlat olivat hauskat ja hyvin kosteat, kuten tapana on. Enpä muista milloin olisin viimeksi juonut noin paljon, ehkäpä vuosi sitten pääsiäisenä. (Olin kaverilla yötä silloin, kun en voinut mennä kotiin. Ovi takalukossa ja itsemurhapuhetta, oli rattoisaa. Nämä ovat nyt taas pinnalla mielessä, pitäisi varmaan joskus käsitellä.) Nukuin juhlapaikalla ja menin suoraan sillikselle, joka oli hyvin rauhallinen. Funkki oli mukavaa tanssittavaa illalla ja mun tukka oli hyvä, kun kävin kampaajalla tilaisuutta varten, vaikka rahatilanteeni on kamala.

Kuitenkin nyt on syytä kysyä, miksi päädyn tilanteisiin, joissa teen vastoin omia periaatteitani? Pelehdin sellaisen tyypin kanssa, kenen kanssa ei pitäisi, enkä edes oikeastaan ole erityisen viehättynyt, olemme kavereita. Olemme aiemminkin olleet samassa tilanteessa ja kumpikin tietää, että tämä on ihan typerää ja turhaa, ja itse asiassa väärinkin.

Onko minulla todella niin huono itseluottamus, että kaipaan tuon tyyppistä imartelua vaikka tietäisin kokonaisuudessa tilanteen olevan haitaksi? Minulta tuntuu puuttuvan selkäranka ihan täysin. Rikon kirkkaasti omat periaatteeni. Minulta alkavat loppua tekosyyt. Toki kyse on siitäkin, että toki nautin ihmisten kanssa olemisesta myös tuossa mielessä, mutta ei kai sen tarpeen nyt herranjestas pitäisi niin kova olla, että ajaa yli terveestä järjestä.

On myös toisaalta sanottava, että mä olen vapaa tekemään mitä haluan. Tällainen on vaan mulle tosi tuntematonta aluetta ja selvästi minulla olisi varaa vähän rentoutua omien ajatusteni suhteen. En mä nyt ehkä edelleenkään ihan moraalittomin tapaus ole maan päällä eikä kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Mä pidän huolta omista sitoumuksistani ja lupauksistani, eikä minun asiani ole vahtia muiden ihmisten moraalista.

Peiliin katsominen on nyt ajankohtaista myös paljon pinnallisimmista syistä. Nyt on aika tehdä itselleni jotain ja pitenevät päivät antavat siihen energiaa. Kyllä tämä vielä tästä.

Kevät, mikä ihana tekosyy

Onkin huomaamatta kulunut kuukausi edellisestä päivityksestä. Niin paljon tapahtuu ilman, että mitään varsinaisesti tapahtuu!

Kirjoitan tätä pitkässä iltapuvussani. Sama musta yksinkertainen mekko on palvellut lukion ensimmäiseltä luokalta lähtien. Välissä olen joutunut kaventamaan sitä vanhojen tansseihin ja ottamaan uudestaan auki yliopistoajan pippaloihin, mutta ei tässä valittamista. Pitänee käydä laitattamassa kampaus, se tekee paljon. On siis tämä päällä testinä viikonlopun vuosijuhlia varten, ei sentään ihan muuten vaan. Vaikkei ripaus glamouria varmaan arkeani pahentaisi. Josta tulikin mieleen Johanna Tukiainen. Ehkä sittenkin pidän tätä vain erikoistilanteissa.

Oikeasti, mitään jännää ei ole tapahtunut. Töissä olen neuvotellut työehdoista, mikä on tosi stressaavaa, kotona olen hoitanut huonekasveja ja leiponut leipää taikinajuuresta, mikä ei ole stressaavaa. Paitsi jos leipä ei kohoa, sitten stressaa, onneksi vain hetkellisesti. Olen alkanut herätä aikaisin, kun kämpässä on valoa enemmän ja olen tehnyt kahvakuulatreeniä ja venytellyt enemmän kuin ennen. En koskaan sortuisi mihinkään kesäkuntokampanjaan, mutta ei pistäisi pahakseni, jos jotain tuloksia näkyisi ennen minishortsikauden alkamista. Ainakin tuo 8 kilon kuula nousee jo ihan eri tahtiin kuin aluksi.

Mielialan kanssa on ollut ongelmaa. Olen valmis unille jo ennen yhdeksää ja olen todella helposti levoton. Tarkkailen asiaa melko tarkasti, sillä aloitin taas vaihteeksi ehkäisyrenkaan, jos se parantaisi elämää. Jatkuva mielialan tarkkailuhan parantaa tietysti mielialaa... Mutta kiinnostava nähdä miten käy. Aiemmin olen aina liittänyt hormoniehkäisyn parisuhteen ylä- ja alamäkiin, nyt voin nähdä mikä vaikutus on, kun elämän pitäisi olla tasaista.

Stressinsietokykyni on huono ja tietyt sosiaaliset jutut ovat hankalia. Selviän ihan mainiosti päivistäni ja öistänikin, ei siinä mitään. Saan vaan todella vahvoja tunnereaktioita esim. silloin, kun viestiini ei vastata tai joku on pettynyt toimintaani. En ole vieläkään päässyt siitä pelosta, että tekemällä jotain väärin, lähelläni olevat ihmiset jollain tapaa "rankaisevat" minua. Opituista peloista on vaikea luopua, vaikka kuinka tietäisi, ettei niissä ole järkeä. Pahinta on, että olen selvästi omaksunut, joitain käyttäytymismalleja itse. Voisin ehkä käydä puhumassa jollekin, jos vaan osaisin sanoa miten tämä edes elämääni muka vaikeuttaa. Kaipa kaikki murehtivat asioita ja suurimman osan ajasta olen normaalin hyvällä tuulella. Pitäisi varmaan olla enemmän tekemisissä perheen kanssa, se aina juurruttaa arkeen.