Olen sairas. Se muuten kuulostaa jotenkin tosi paljon pahemmalta kuin vain kipeänä oleminen... Noh, kuumeessa joka tapauksessa. Kyllä mä tiedän olevani kuuma, ei kehoni tarvitsisi enää lisätä kierroksia. Aamu alkoi tasan 37:stä, tätä kirjoittamaan aloittaessani oli 37,2, katsotaan mihin päästään.
Puoli vuotta näköjään on se maaginen aika, jonka pysyn terveenä. Tällä kertaa koitan olla järkevä ja levätä heti alkuun, etten olisi kipeänä ikuisuutta. Kollegani huomatti, että tämän voi ajatella niin, että saa netin selaamisesta, leffojen katsomisesta ja teenjuomisesta vähän päälle kympin tunnissa. Kieltämättä piristää vähän. Minä vaan tykkään käydä töissä, kotona on melko tylsää. Mulla olisi hommia! Kotona tosin voisi lukea hallintolainsäädännön tenttiin... Yllättävää kyllä Half-life kiehtoo enemmän.
Ostin tosiaan tämän uuden tietokoneen, mikä on paras asia mitä olen tehnyt vähään aikaan, erityisesti yhdistettynä Netflixiin ja Areenan hyvään tarjontaan. Nyt on vaan kyllä todella hankalaa tämä vapaa-ajan vietto. Ensinnäkin olen onnistunut sopimaan aika paljon vakituisia menoja itselleni. Ma, ti ja ke ovat varattuja ja torstaina yleensä näen jonkun ihmisen. Tämä rytmi kyllä sopii minulle, viikonloput ovat yleensä suunnittelemattomia ja vapaita. Olen vaan todella monta kertaa nyt törmännyt liian haastavaan valintatilanteeseen: Haluanko pelata, katsoa jotain vai lukea? Joskus toki voin yhdistää näitä, mutta huomaan, etten osaa enää oikein keskittyä katsomiseen ilman, että teen jotain käsilläni. Lähinnä käsitöitä tarkoitan. Neulomista. Huoh, tästä on tulossa tosi pitkä kevät, huumorintajuni on taantunut ala-asteelle.
Olen pelannut koko ikäni, mutta melko kevyellä otteella. Entinen mieheni oli pelannut viimeksi kun katsoin yli 900 tuntia yhtä peliä, plus useampaa muuta yli 100 tuntia. Siihen verrattuna suurin osa meistä on toki höyhensarjalaisia, mutta itsehän en ole pelannut kuin satunnaisesti viimeiset 7 vuotta. Muksuna pelasin muun muassa Doomia, Warcraftia ja Simsiä ja muita eri simulaatiopelejä, ja myöhemmin innostuin Portalista, Falloutista ja pelasinpa vähän aikaa WoWiakin (hyvin lyhyen, levelille 27). Pleikkarilla tykkäsin Heavy Rainista ja uusista Batman-peleistä, Wiillä suosikki oli Okami. Seuraan mielelläni mitä peleihin liittyen maailmassa tapahtuu. En koe nörtti-identiteettiä omakseni, sillä olen aina ollut niin omistautuneiden ihmisten ympäröimänä. Ehkä kuitenkin voisin luopua alemmuudentunteestani, eihän tämä mikään kilpailu ole. Kyllä saan pelata, vaikka olisin tosi huono sniper, aina.
Epäilen, että tänään on käytävä kaupassa ja hankittava ruokaa. Harmittaa olla kipeänä juuri kun olen innostunut urheilemisesta. Jäi tanssitunti ja kahvakuula välistä tältä viikolta. Ensi viikolla olen reissussa alkuviikon ja opinnoissa loppuviikon, joten sekin on vähän hankala. Odotan jo itse asiassa kesää sen takia, että voin aloittaa aamulenkit. Onkohan minussa jotain oikeasti vialla, en ole koskaan ennen ajatellut tuollaista ajatusta...
tiistaina, tammikuuta 29, 2013
perjantaina, tammikuuta 25, 2013
Laatuaikaa
Istun läppärin kanssa television edessä. Kätteni ulottuvilla on myös tabi, punaviiniä, suklaata, viinirypäleitä, juustoa ja salmiakkia. Kämppä on hieman viileä, mutta viltti ja tietokone lämmittävät. Olen tyytyväinen. On perjantai-ilta, elokuva on hyvä ja pelasin juuri onnistuneesti pari tuntia Half-Life:sourcea. Tämä jos mikä on laatuaikaa.
Työpäivä oli stressaava, sillä aloitin sen keskustelemalla työehtosopimusasioista työnantajan edustajan (eli esimiehemme) kanssa. Siis se on naurettavaa peliä. Kumpikin koittaa vaikuttaa siltä, että tietäisi mistä puhuu ja olisi oikeasti jotain neuvoteltavaa. Kummankin puolen asianajajat väittävät päinvastaisia asioita ja minun tekisi vaan mieleni sanoa, että ihan vitun sama, jos palkka nousee satasella kuussa. Ei tule tapahtumaan. Miksi ihmeessä suostuin tähän? Koska haluan aina jostain syystä tehdä asioita, jotka ovat osaamiseni rajalla ja tuntea olevani tärkeä. Hieman turha retorinen kysymys siis.
Alan olla miellyttävän rento ja väsynyt. Vaikka välillä onkin stressaavia päiviä, työni ei ole liian vaikeaa tai epämiellyttävää. Minun ei ole pakko miettiä konkreettisia työtehtäviä työajan ulkopuolella, vaikka toki koulutuspolitiikkaa monien kaverieni kanssa puhunkin. On joitain hankalampia juttuja, kuten se, miten organisaatiossamme saa pidettyä politiikan ja työn erillään, mutten kyllä voi muuta kuin tehdä työtehtäväni hyvin. Monistakaan asioista ei minua voi tällä hetkellä moittia ja monta asiaa olen tehnyt hyvin.
Viime viikon maanantaista ehkä oikeasti voisi vähän moittia. Sarjaa random encounter, vaikka sovittuahan se oli, eikä kovinkaan satunnaista. Hiemanko piristi pojan näkeminen kesken päivän. Toteutus ei ollut ihanteellinen, mutta näen potentiaalia. Pojasta on kyllä ollut iloa jo näillä parilla tapaamiskerralla. Mulle tekee niin hyvää muistaa olla olemassa myös ruumiillisesti. Poika myös tietää mitä tekee, en voi moittia. Vähän tietysti paskaa, että sen kanssa on myös kiva jutella. Olettaisin tällaisten järjestelyjen toimivan paremmin, jos on sutinaa, muttei liikaa puhetta. Mutta mistä minä tiedän ja kieltäydyn stressaamasta etukäteen. Vähän kyllä nyt tullut vietettyä sinkkuelämää, mutten myöskään suostu tuntemaan oloani kevytkenkäiseksi. Mä olen rehellinen, enkä riko itseäni luulemalla liikoja. Tästä tilanteesta voi oikeasti vain nauttia.
Työpäivä oli stressaava, sillä aloitin sen keskustelemalla työehtosopimusasioista työnantajan edustajan (eli esimiehemme) kanssa. Siis se on naurettavaa peliä. Kumpikin koittaa vaikuttaa siltä, että tietäisi mistä puhuu ja olisi oikeasti jotain neuvoteltavaa. Kummankin puolen asianajajat väittävät päinvastaisia asioita ja minun tekisi vaan mieleni sanoa, että ihan vitun sama, jos palkka nousee satasella kuussa. Ei tule tapahtumaan. Miksi ihmeessä suostuin tähän? Koska haluan aina jostain syystä tehdä asioita, jotka ovat osaamiseni rajalla ja tuntea olevani tärkeä. Hieman turha retorinen kysymys siis.
Alan olla miellyttävän rento ja väsynyt. Vaikka välillä onkin stressaavia päiviä, työni ei ole liian vaikeaa tai epämiellyttävää. Minun ei ole pakko miettiä konkreettisia työtehtäviä työajan ulkopuolella, vaikka toki koulutuspolitiikkaa monien kaverieni kanssa puhunkin. On joitain hankalampia juttuja, kuten se, miten organisaatiossamme saa pidettyä politiikan ja työn erillään, mutten kyllä voi muuta kuin tehdä työtehtäväni hyvin. Monistakaan asioista ei minua voi tällä hetkellä moittia ja monta asiaa olen tehnyt hyvin.
Viime viikon maanantaista ehkä oikeasti voisi vähän moittia. Sarjaa random encounter, vaikka sovittuahan se oli, eikä kovinkaan satunnaista. Hiemanko piristi pojan näkeminen kesken päivän. Toteutus ei ollut ihanteellinen, mutta näen potentiaalia. Pojasta on kyllä ollut iloa jo näillä parilla tapaamiskerralla. Mulle tekee niin hyvää muistaa olla olemassa myös ruumiillisesti. Poika myös tietää mitä tekee, en voi moittia. Vähän tietysti paskaa, että sen kanssa on myös kiva jutella. Olettaisin tällaisten järjestelyjen toimivan paremmin, jos on sutinaa, muttei liikaa puhetta. Mutta mistä minä tiedän ja kieltäydyn stressaamasta etukäteen. Vähän kyllä nyt tullut vietettyä sinkkuelämää, mutten myöskään suostu tuntemaan oloani kevytkenkäiseksi. Mä olen rehellinen, enkä riko itseäni luulemalla liikoja. Tästä tilanteesta voi oikeasti vain nauttia.
keskiviikkona, tammikuuta 09, 2013
Työvire, löytyihän se
Jotain haluaisin nyt kirjoittaa, mistä muistaisin jälkeenpäin tämän viikon. Tämä viikko olkoon eeppinen lukukausimaksuviikko, kunnes joskus tulee eeppisempi.
Sunnuntaina siis ilmestyi uutinen, että kansanedustajat ovat allekirjoittaneet lakialoitteen maksujen saamisesta EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille. Maanantai oli siis sotasuunnitelman luomista. Tiistaina oli kokousta toisen perään ja mm. SL-kokous, jonka jälkeen olin niin turhautunut, että melkeinpä huusin. Keskiviikko ei ollut yhtään rauhallisempi ja huomisesta ja perjantaista on myös tulossa kokoustentäytteisiä. Tutor-sopimus on uusittavana ja miljoona uutta työryhmää aloittaa tietysti vuoden alusta. Samaan aikaan menossa TES-keskustelu sihteerien kesken, tietysti. Ja PMS-oireet.
Ongelma on, että hallitus on uusi ja pitäisi toimia melko nopeasti. Olen kuitenkin koittanut hillitä itseni ja antaa tilaa. En ole onnistunut, tietenkään. Sellaista se on, mutta olen itselleni armollinen. Tämä on vasta heidän ensimmäinen "oikea" viikkonsa, joten tietysti vielä on epäselvää mistä asioista kannattaa olla innoissaan ja mistä huolissaan. Uskon kyllä selviäväni hyvin heidän kanssaan. Juttujen tasohan on onneksi tippunut jo totutulle tasolle ja nauran joka kerta, kun joku käyttää verbiä "tulla". Tästä tulee pitkä kevät.
Kirjoitan tätä uudella tietokoneellani, joka hehkuu nurkassa sinisenä. Rakastan sitä. Minulla on sellainen olo, etten tarvitse enää mitään. Paitsi paremman työtuolin ja uuden näppiksen. Ja ehkä kuulokkeet.Listahan on loputon, mutta onneksi aika realistinen. Joka tapauksessa elämänlaatuni parani nyt huomattavasti, vaikka jouduinkin jättämään vuoden ensimmäisen improillan välistä, kun sain autokyydin pakettia hakemaan. Sinnekin voi kuitenkin mennä ensi viikolla, joten kaikki voittavat.
Ajatukseni eivät pysy kovin hyvin kasassa, kuten ehkä ovelina lukijoina voitte huomata. Tekisi mieli kirjoittaa pelkkiä päälauseita. Mikään ei minua toki estä niin tekemästä. Koitan kuitenkin tiivistää nyt jotenkin mielessäni mitä opin itsestäni viime viikonloppuna, joka on ihan hauskalla tavalla värittänyt tätä viikkoa.
Tutustuin internetissä hyvin selkeällä intentiolla uuteen ihmiseen. Hän kävi luonani teellä ja jossain vaiheessa on vaan pakko keksiä parempi eufemismi, koska kirjoitettuna ei voi erottaa sävystä mitä juotiin ja mistä. Noh, joka tapauksessa jännitin toki ihan kamalasti uuteen ihmiseen tutustumista melko epätavallisella tavalla ja vieläpä kämppäni näyttämistä. Ei sillä, että se olisi jotenkin kamalaa, mielellänihän minä niin teen, koska pidän kodistani. Pyrin silti näyttämään sen parhaimmillaan. Tapaaminen oli miellyttävä ja jäänee mieleeni joka tapauksessa. Ei ole edes kovin epätodennäköistä ettemmekö tapaisi joskus uudestaan.
Oleellinen osa oli kuitenkin se, että mitä opin itsestäni. Otin riskin ja se kannatti. En edelleenkään usko, että niin kannattaisi tehdä usein, mutta silloin tällöin itsensä voi yllättää positiivisesti. Eikä tuntunut siltä, että katsoisin tilannetta ulkopuolisena.
Sunnuntaina siis ilmestyi uutinen, että kansanedustajat ovat allekirjoittaneet lakialoitteen maksujen saamisesta EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille. Maanantai oli siis sotasuunnitelman luomista. Tiistaina oli kokousta toisen perään ja mm. SL-kokous, jonka jälkeen olin niin turhautunut, että melkeinpä huusin. Keskiviikko ei ollut yhtään rauhallisempi ja huomisesta ja perjantaista on myös tulossa kokoustentäytteisiä. Tutor-sopimus on uusittavana ja miljoona uutta työryhmää aloittaa tietysti vuoden alusta. Samaan aikaan menossa TES-keskustelu sihteerien kesken, tietysti. Ja PMS-oireet.
Ongelma on, että hallitus on uusi ja pitäisi toimia melko nopeasti. Olen kuitenkin koittanut hillitä itseni ja antaa tilaa. En ole onnistunut, tietenkään. Sellaista se on, mutta olen itselleni armollinen. Tämä on vasta heidän ensimmäinen "oikea" viikkonsa, joten tietysti vielä on epäselvää mistä asioista kannattaa olla innoissaan ja mistä huolissaan. Uskon kyllä selviäväni hyvin heidän kanssaan. Juttujen tasohan on onneksi tippunut jo totutulle tasolle ja nauran joka kerta, kun joku käyttää verbiä "tulla". Tästä tulee pitkä kevät.
Kirjoitan tätä uudella tietokoneellani, joka hehkuu nurkassa sinisenä. Rakastan sitä. Minulla on sellainen olo, etten tarvitse enää mitään. Paitsi paremman työtuolin ja uuden näppiksen. Ja ehkä kuulokkeet.Listahan on loputon, mutta onneksi aika realistinen. Joka tapauksessa elämänlaatuni parani nyt huomattavasti, vaikka jouduinkin jättämään vuoden ensimmäisen improillan välistä, kun sain autokyydin pakettia hakemaan. Sinnekin voi kuitenkin mennä ensi viikolla, joten kaikki voittavat.
Ajatukseni eivät pysy kovin hyvin kasassa, kuten ehkä ovelina lukijoina voitte huomata. Tekisi mieli kirjoittaa pelkkiä päälauseita. Mikään ei minua toki estä niin tekemästä. Koitan kuitenkin tiivistää nyt jotenkin mielessäni mitä opin itsestäni viime viikonloppuna, joka on ihan hauskalla tavalla värittänyt tätä viikkoa.
Tutustuin internetissä hyvin selkeällä intentiolla uuteen ihmiseen. Hän kävi luonani teellä ja jossain vaiheessa on vaan pakko keksiä parempi eufemismi, koska kirjoitettuna ei voi erottaa sävystä mitä juotiin ja mistä. Noh, joka tapauksessa jännitin toki ihan kamalasti uuteen ihmiseen tutustumista melko epätavallisella tavalla ja vieläpä kämppäni näyttämistä. Ei sillä, että se olisi jotenkin kamalaa, mielellänihän minä niin teen, koska pidän kodistani. Pyrin silti näyttämään sen parhaimmillaan. Tapaaminen oli miellyttävä ja jäänee mieleeni joka tapauksessa. Ei ole edes kovin epätodennäköistä ettemmekö tapaisi joskus uudestaan.
Oleellinen osa oli kuitenkin se, että mitä opin itsestäni. Otin riskin ja se kannatti. En edelleenkään usko, että niin kannattaisi tehdä usein, mutta silloin tällöin itsensä voi yllättää positiivisesti. Eikä tuntunut siltä, että katsoisin tilannetta ulkopuolisena.
tiistaina, tammikuuta 01, 2013
Vuosi 2012, pidit minua hyvin
Vuosi 2013 siintää edessäni. Nyt on vielä vaikea sanoa onko kyseessä minkälainen maisema. Joka tapauksessa moni asia on muuttunut.
Jos olen täysin rehellinen, ajatus suurista muutoksista kävi päässäni silloin vuosi sitten kun olin juuri päässyt hallitukseen. Mietin sitä, että miten draaman kaareen sopivaa olisikaan, että voimaantuisin ja eroaisin. Viime joulu ja uusi vuosi oli rankkaa aikaa riitelyineen, joten en ollut suhteeni suhteen kovin optimistinen, vaikka valoakin oli näkyvissä.
Nyt on jo vaikea muistaa miten hankalaa ja väsynyttä silloin oli. Jatkuva itsestä vieraantumisen tunne tulee nyt mieleen kun sitä aikaa ajattelen. Koko ajan oli olo, että katson itseäni vierestä. Moitin itseäni pääni sisällä, kun toimin mielestäni väärin tai voin huonosti ja huomattelin ironisesti vierestä, kun jokin meni hyvin. Eihän se jatkuisi kuitenkaan.
Kevään lopun euforia on muuttunut epävarmuudeksi ja huomattavasti matalammaksi mielialaksi, mutta ei vieläkään ole paha. Vuosi vaihtui raketteja ampuen mukavassa seurassa ja jos se on enne, otan sen ihan hyvänä sellaisena. En tehnyt lupauksia ensi vuodelle. Olen saanut itseäni niin paljon paremmaksi vuodessa, etten edes kuvittele, että tällä tahdilla mikään jatkuisi.
Vuoden 2012 saavutukset:
- Olin hyvä hallituslainen
- Sain vakituisen työpaikan
- Sain uusia tuttuja ja ystäviä (ja muita henkilöitä)
- Aloin käydä tanssitunneilla
- Hankin oman kämpän ja laitoin sen aika kivaksi
- Aloitin asuntosäästämisen
- Pääsin sisään ja aloitin rehtoriopinnoissa
- Ostin paljon kivoja vaatteita ja olen hehkunut paljon enemmän kuin ennen (näin on minulle kerrottu :D )
Olen paljon onnellisempi nykyään. Minulla on nykyään paljon enemmän mahdollisuuksia kuin ennen. Olen toki myös vastuussa eri tavalla kuin ennen. Nyt se vastuu ei kuitenkaan ole suurempaa kuin mitä jaksan kantaa, eikä se tunnu väärälle. Tämä tässä on minun elämäni. Tämä henkilö tässä olen minä. Joitain toiveita kuitenkin esitän:
- Lisää tervettä itsevarmuutta (eli ihailua ja egobuustausta)
- Ammatillisia onnistumisen kokemuksia
- Venäjää olisi mahtava oppia
- Tutkinto loppuun
Näillä itse asiassa pääsisi jo hyvään alkuun.
Jos olen täysin rehellinen, ajatus suurista muutoksista kävi päässäni silloin vuosi sitten kun olin juuri päässyt hallitukseen. Mietin sitä, että miten draaman kaareen sopivaa olisikaan, että voimaantuisin ja eroaisin. Viime joulu ja uusi vuosi oli rankkaa aikaa riitelyineen, joten en ollut suhteeni suhteen kovin optimistinen, vaikka valoakin oli näkyvissä.
Nyt on jo vaikea muistaa miten hankalaa ja väsynyttä silloin oli. Jatkuva itsestä vieraantumisen tunne tulee nyt mieleen kun sitä aikaa ajattelen. Koko ajan oli olo, että katson itseäni vierestä. Moitin itseäni pääni sisällä, kun toimin mielestäni väärin tai voin huonosti ja huomattelin ironisesti vierestä, kun jokin meni hyvin. Eihän se jatkuisi kuitenkaan.
Kevään lopun euforia on muuttunut epävarmuudeksi ja huomattavasti matalammaksi mielialaksi, mutta ei vieläkään ole paha. Vuosi vaihtui raketteja ampuen mukavassa seurassa ja jos se on enne, otan sen ihan hyvänä sellaisena. En tehnyt lupauksia ensi vuodelle. Olen saanut itseäni niin paljon paremmaksi vuodessa, etten edes kuvittele, että tällä tahdilla mikään jatkuisi.
Vuoden 2012 saavutukset:
- Olin hyvä hallituslainen
- Sain vakituisen työpaikan
- Sain uusia tuttuja ja ystäviä (ja muita henkilöitä)
- Aloin käydä tanssitunneilla
- Hankin oman kämpän ja laitoin sen aika kivaksi
- Aloitin asuntosäästämisen
- Pääsin sisään ja aloitin rehtoriopinnoissa
- Ostin paljon kivoja vaatteita ja olen hehkunut paljon enemmän kuin ennen (näin on minulle kerrottu :D )
Olen paljon onnellisempi nykyään. Minulla on nykyään paljon enemmän mahdollisuuksia kuin ennen. Olen toki myös vastuussa eri tavalla kuin ennen. Nyt se vastuu ei kuitenkaan ole suurempaa kuin mitä jaksan kantaa, eikä se tunnu väärälle. Tämä tässä on minun elämäni. Tämä henkilö tässä olen minä. Joitain toiveita kuitenkin esitän:
- Lisää tervettä itsevarmuutta (eli ihailua ja egobuustausta)
- Ammatillisia onnistumisen kokemuksia
- Venäjää olisi mahtava oppia
- Tutkinto loppuun
Näillä itse asiassa pääsisi jo hyvään alkuun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)