Aargh, olen huono odottaja. Vielä monta päivää, kunnes tapaan erään tyypin, joka voi olla aika kiva tai sitten ei. Hirveän stressaavaa. Muutenkin on nyt sellainen odottava tunnelma elämässä.
On hassua, miten elämä kovin usein on ihan kuin fiktiosta. Draaman kaari oli kyllä niin taas läsnä, kun reipas kesäni päättyi kuin seinään pieneen vastoinkäymiseen. Onneksi sille voi nauraa näin jälkeenpäin, mutta hirveää, kun olin siitäkin asiasta vitsaillut jo etukäteenkin ja sitten niin tapahtui. Vituttaa myös todella paljon, että aiheutin vastuuttomuudella ongelmia myös muille. Mutta tämä ehkä teki minulle hyvää. Näin, että kyllä tästäkin selvisi, ja muut ihmiset ovat ehkä lempeämpiä minulle kuin mitä minä olen itselleni.
Olen miettinyt paljon työasioita. Koko huima parin viikon lomani meni lähinnä sairastaessa ja töihin palaaminen otti todella päähän. Tuntui, että syksy ei oikein tarjoa mitään, kun ei ole erityistä projektia tai uutta haastetta, vain rutiinitehtäviä. Harrastuspuolellakin on ehkä vähän vajausta, on ikävä nuoruuden teatterijuttuja ja erilaisia muita hankkeita.
On vaikea päättää millaisia töitä haluaisin tehdä. Voisin toki hakea opettajaksi ja varmaan siellä avautuisi jollain aikavälillä vararehtorin hommia tai ainakin koulun sisäisiä kehittämisjuttuja. Voin myös jatkaa edunvalvonta- ja asiantuntijahommissa, mikä tarkoittaa lisää opiskelua ja täysin tuurilla avautuvia työmahdollisuuksia. Hallintohommia on aina silloin tällöin, esim. osastosihteeriksi yliopistolle voisin hyvinkin hakea osaamisen puolesta. Toisaalta minua voisi kiinnostaa jokin ihan muu, yksityisen sektorin hommat vaikkapa tekstien tai pitkien asiakassuhteiden hoidossa ja tarpeiden määrittelyssä. On vaikea luoda kriteerejä millä tehdä tällaisia päätöksiä. Joka tapauksessa se gradu pitää nyt tehdä ensin, joten hätä ei ole. Se ei valmistu vain odottamalla...
Elämä on asettunut kyllä nyt ihan hyvin uomaansa, vaikka monet asiat ovat kesken, enkä voi sanoa mitä tulee tapahtumaan pidemmällä aikajänteellä. Syksy on kuitenkin aina uuden aloittamisen aikaa ja kaupunki kaunis. Olen pakahtua aina kampuksella kävellessä.
Ystävien kanssa on ollut monta todella hauskaa iltaa ja niitä on varmasti tulossa myös jatkossakin. Mietin kaverin synttäreillä juuri, että tunnelma on erilainen nykyään kuin silloin 6 vuotta sitten, kun ensimmäistä kertaa samojen tyyppien kanssa istui iltoja. Olemme kaikki jotenkin rauhallisempia tai levollisempia ja itsevarmempia. Se on mukavaa. Toivon kehityksen jatkuvan samaan suuntaan.
sunnuntai, syyskuuta 08, 2013
torstaina, heinäkuuta 11, 2013
Väsynyt heinäkuu
Niin se aika vaan kuluu, kun on kivaa, vai miten se sanonta menikään. En tosin ole ihan varma onko ollut kivaa vai ei. Ristiriitaiset ajatukset nyt elämästä.
Muutin uuteen asuntoon keskustaan. Nyt minulla on ihan oikea koti, kaksio, kaikille tavaroille omat paikat. Luksusta kyllä kun on tilaa, eikä kaikki sotku heti ole silmillä. Hakusessa on keittiöön pöytä, pakastin ja pesukone. Huomasin asuntoa katsoessa, että minulla on harvinaisen sekalainen sisustus. Kaikki tavarani ovat jostain jääneitä tai saatuja, mikään ei oikeastaan ole uutta. Pidän siitä, joskin pikkuhiljaa olisi mukava päästä eroon Ikeasta. Noh, sitten ehkä kun opin etsimään asioita käytettyinä tai opin säästämään rahaa. Tähän asti tavarat ovat vaan löytäneet tiensä luokseni.
Ärsyttää kun mielialani vaihtelevat niin paljon. Odotan lomaa, sillä minulla on sovittuna pari psykologiaikaa niille viikoille. Elämäni on sujunut ihan hyvin, ei tarvitse olla huolissaan, mutta kävin silti kesän alussa puhumassa ja psykologi suositteli jatkoa tai jopa vuoden terapiaa. Kysyin lopuksi, että enkö tullut hänen mielestään turhaan ja sanoi suoraan, että vaikutan oppikirjatapaukselle ylitunnollisesta suorittajasta, minulla vaikuttaa olevan vasta nyt laukeamassa hyvin pitkäaikainen stressi ja jos haluan joskus terveen parisuhteen, asioita olisi hyvä käsitellä nyt. Ihmetteli myös miten osaan olla niin reflektiivinen ja selkeäsanainen. Defenssinsä kullakin.
Hän on varmasti oikeassa ja nyt alkaa olla sellainen aika, että olen kyllästynyt vatvomaan ja haluaisin jo mennä eteenpäin. Henkistä kapasiteettia ei ole todellakaan riittänyt gradun tekemiseen ja alan olla vaipumassa kuuluisaan sinkkupsykoosiin.
Sinkkupsykoosi syntyy, kun päätetään pitkä suhde, lisätään pari lyhyttä hametta tai avaraa tissipaitaa, vähän tai enemmän alkoholia ja oivallus siitä, että seksiähän saa, jos sitä etsii. Tämä hämmentävä kevytkenkäisyys alkaa jo kyllästyttää. En mä mitenkään ihan mahdoton ole ollut, ei sentään joka viikonloppu eri tyyppiä, mutta onhan näitä nyt rehellisyyden nimissä puolen vuoden aikana kertynyt enemmän kuin yksi per kuukausi, ei tosin tasaisesti jakautuen. Osa on ollut ihan yksittäisiä tapauksia, parissa tapauksessa on ollut kyse kaverista ja pari on ollut sovittuja juttuja. Panosuhdepoikakin palasi ainakin hetkeksi kuvioihin, saa nähdä mitä tässäkin nyt sitten tapahtuu. Ei luultavasti mitään, satunnainen paneskelu on satunnaista paneskelua.
Noiden lisäksi olen käynyt pari kertaa vähän ex tempore treffeillä. Ihan mukavaa puuhaa, kunhan jaksaa pitää keskustelua yllä. On vaan oikeasti vaikea tutustua ihmisiin, joilla on tosi erilainen tausta liittyen noh, esim. internetilmiöihin. Pelkään olevani liian suorapuheinen tai jotenkin loukkaava. Plus mähän aina kerron kaikki asiani kaikille, mutta muut eivät niin teekään. Olen tullut siihen tulokseen, että oikeasti mahdollisimman nopeasti sänkyyn päätyminen on ihan hyvä idea, jos jotain kemiaa voisi olla. Se rikkoo jään muustakin keskustelusta kivasti.
Olin näköjään vielä toissabloggauksessa kovinkin optimistinen. Nyt en ole. Olen tajunnut miten epätodennäköistä oikeasti on tavata ihmisiä, joiden kanssa synkkaa. Tämäkin on oikeasti suuri ristiriita. Mä haluan olla itsekseni, mutta alan oikeasti kaivata jotakuta jakamaan asioita kanssani. Haluan innostua jonkun muun asioista välillä ja haluan, että joku on iloinen, kun soitan. Sanalla sanoen olen yksinäinen. (Olen vältellyt tätä kyseistä sanaa, koska se kuulostaa niin surulliselta.) Tämä nyt sitten vaatisi joko totuttelua tai ajatusmaailman muuttamista niin, että voin keskittyä muihin asioihin. Ajatus siitä, että tapaisin nyt jonkun merkityksellisen ihmisen ja vetäisin sen tähän säätöön mukaan ei ole kiva, mutta silti se tuntuisi niin hyvältä. Minulla ei vaan olisi tällä hetkellä mitään annettavaa, vaikka kaipaan asioita itselleni. Äh, masentavaa ajatella koko asiaa.
Noh, onneksi voin olla ajattelematta. Kohta on parin viikon loma ja voin lukea ja rötvätä. Ihan kiva on ollut myös käydä kaupungilla enemmän ja Kööpenhaminan reissu oli tosi hauska ystävän kanssa, herätti vähän matkakuumetta. Ehkä vuodenvaihteen tienoilla Pietariin!
Muutin uuteen asuntoon keskustaan. Nyt minulla on ihan oikea koti, kaksio, kaikille tavaroille omat paikat. Luksusta kyllä kun on tilaa, eikä kaikki sotku heti ole silmillä. Hakusessa on keittiöön pöytä, pakastin ja pesukone. Huomasin asuntoa katsoessa, että minulla on harvinaisen sekalainen sisustus. Kaikki tavarani ovat jostain jääneitä tai saatuja, mikään ei oikeastaan ole uutta. Pidän siitä, joskin pikkuhiljaa olisi mukava päästä eroon Ikeasta. Noh, sitten ehkä kun opin etsimään asioita käytettyinä tai opin säästämään rahaa. Tähän asti tavarat ovat vaan löytäneet tiensä luokseni.
Ärsyttää kun mielialani vaihtelevat niin paljon. Odotan lomaa, sillä minulla on sovittuna pari psykologiaikaa niille viikoille. Elämäni on sujunut ihan hyvin, ei tarvitse olla huolissaan, mutta kävin silti kesän alussa puhumassa ja psykologi suositteli jatkoa tai jopa vuoden terapiaa. Kysyin lopuksi, että enkö tullut hänen mielestään turhaan ja sanoi suoraan, että vaikutan oppikirjatapaukselle ylitunnollisesta suorittajasta, minulla vaikuttaa olevan vasta nyt laukeamassa hyvin pitkäaikainen stressi ja jos haluan joskus terveen parisuhteen, asioita olisi hyvä käsitellä nyt. Ihmetteli myös miten osaan olla niin reflektiivinen ja selkeäsanainen. Defenssinsä kullakin.
Hän on varmasti oikeassa ja nyt alkaa olla sellainen aika, että olen kyllästynyt vatvomaan ja haluaisin jo mennä eteenpäin. Henkistä kapasiteettia ei ole todellakaan riittänyt gradun tekemiseen ja alan olla vaipumassa kuuluisaan sinkkupsykoosiin.
Sinkkupsykoosi syntyy, kun päätetään pitkä suhde, lisätään pari lyhyttä hametta tai avaraa tissipaitaa, vähän tai enemmän alkoholia ja oivallus siitä, että seksiähän saa, jos sitä etsii. Tämä hämmentävä kevytkenkäisyys alkaa jo kyllästyttää. En mä mitenkään ihan mahdoton ole ollut, ei sentään joka viikonloppu eri tyyppiä, mutta onhan näitä nyt rehellisyyden nimissä puolen vuoden aikana kertynyt enemmän kuin yksi per kuukausi, ei tosin tasaisesti jakautuen. Osa on ollut ihan yksittäisiä tapauksia, parissa tapauksessa on ollut kyse kaverista ja pari on ollut sovittuja juttuja. Panosuhdepoikakin palasi ainakin hetkeksi kuvioihin, saa nähdä mitä tässäkin nyt sitten tapahtuu. Ei luultavasti mitään, satunnainen paneskelu on satunnaista paneskelua.
Noiden lisäksi olen käynyt pari kertaa vähän ex tempore treffeillä. Ihan mukavaa puuhaa, kunhan jaksaa pitää keskustelua yllä. On vaan oikeasti vaikea tutustua ihmisiin, joilla on tosi erilainen tausta liittyen noh, esim. internetilmiöihin. Pelkään olevani liian suorapuheinen tai jotenkin loukkaava. Plus mähän aina kerron kaikki asiani kaikille, mutta muut eivät niin teekään. Olen tullut siihen tulokseen, että oikeasti mahdollisimman nopeasti sänkyyn päätyminen on ihan hyvä idea, jos jotain kemiaa voisi olla. Se rikkoo jään muustakin keskustelusta kivasti.
Olin näköjään vielä toissabloggauksessa kovinkin optimistinen. Nyt en ole. Olen tajunnut miten epätodennäköistä oikeasti on tavata ihmisiä, joiden kanssa synkkaa. Tämäkin on oikeasti suuri ristiriita. Mä haluan olla itsekseni, mutta alan oikeasti kaivata jotakuta jakamaan asioita kanssani. Haluan innostua jonkun muun asioista välillä ja haluan, että joku on iloinen, kun soitan. Sanalla sanoen olen yksinäinen. (Olen vältellyt tätä kyseistä sanaa, koska se kuulostaa niin surulliselta.) Tämä nyt sitten vaatisi joko totuttelua tai ajatusmaailman muuttamista niin, että voin keskittyä muihin asioihin. Ajatus siitä, että tapaisin nyt jonkun merkityksellisen ihmisen ja vetäisin sen tähän säätöön mukaan ei ole kiva, mutta silti se tuntuisi niin hyvältä. Minulla ei vaan olisi tällä hetkellä mitään annettavaa, vaikka kaipaan asioita itselleni. Äh, masentavaa ajatella koko asiaa.
Noh, onneksi voin olla ajattelematta. Kohta on parin viikon loma ja voin lukea ja rötvätä. Ihan kiva on ollut myös käydä kaupungilla enemmän ja Kööpenhaminan reissu oli tosi hauska ystävän kanssa, herätti vähän matkakuumetta. Ehkä vuodenvaihteen tienoilla Pietariin!
keskiviikkona, toukokuuta 01, 2013
Vuosi viime vapusta
Minun ei pitäisi juoda näin usein. Yksinkertaisesti ei kestä pää, mieliala laskee niin herkästi. Voi tosin olla, että käytän darraa tekosyynä, ehkä velloisin nyt muutenkin. Edelleen kaikki perusjutut ok, elän vaan nyt koko tätä vuotta uudelleen.
Vuosi sitten vietin vapun reippaasti railakkaammin kuin aiemmin, ja selvästi maailmanlopun tunnelmissa. Mies oli ollut puhumatta yli neljä viikkoa, eikä ollut käynyt missään. Olin täysin kyllästynyt ja alkanut vahvemmin miettiä muutosta. En enää muista olivatko ne viimeiset huutoriidat ennen vai jälkeen vapun, mutta ne olivat järkyttäviä. Olin niin väsynyt, etten edes enää tehnyt muuta kuin odotin, jos menisivät ohi. Olen edelleen ylpeä siitä, etten koskaan mennyt samalla tavalla mukaan. Ihan oikeasti, tyyppi repi patjat sängystä useammaksi päiväksi, etten voisi nukkua kotona ja nukuin rintaliivit päällä, koska säilytin niissä vara-avainta, jos mies pakottaisi minut ulos. Mikä toki tekikin ihan tarpeeksi monta kertaa vuosien varrella, väkivallan uhan ja itse tekojen eskaloituessa pikku hiljaa. Viimeisen "kohtauksen" aikana sanoin niin kyllästyneenä, että lopeta uhkailu, jos et aio niin tehdä. Mitään todella pahaa ei onneksi koskaan tapahtunut. Tuntuu vaan niin oudolta, kun enää ei muista yksityiskohtia. Onneksi juttelimme silloin kesällä, muuten en luultavasti uskoisi, että kaikki oli edes totta. Onneksi hän pyysi anteeksi.
Muistan, kun asuimme ekassa asunnossa ja yhtenä iltana nukkumaanmennessä itkiessä jotain päätin, etten aio enää itkeä tämän ihmisen takia. Siitä meni neljä vuotta, että oikeasti lopetin. Nyt sitten olen vuoden saanut itkeä ihan itseni takia ja olen edelleen sitä mieltä, että kyseessä on parannus. Silti eilisiltana ei siltä tuntunut, kun angstasin.
En halua ylikorostaa kaikkea paskaa mitä oli. Minun on kuitenkin pakko koittaa vielä nyt muistaa näitä asioita. Vuosikausia perustelin pienillä hyvillä hetkillä sitä kaikkea muuta. Nyt on aika vihdoin laittaa asiat perspektiiviin.
Enhän minä usein itkeskele. On varmasti hyvä, että käsittelen asiaa nyt, ettei paina mieltä myöhemmin. Vanhan itsesyyttelyn lisäksi nyt uutena on tullut hyvin yleisinhimillinen "mä tulen olen olemaan aina yksin" -angsti. Olisi piru vie pitänyt jatkaa vaan sitä selibaattia, ei ole hyvä tämä asioiden haluaminen. Tämä tunne on tullut todella nopeasti, joten toivon menevän myös ohi reippaasti. En osaa suhtautua siihen, että kaipaan seuraa, ehkä jonkinlaista kumppanuutta. Sitä kun ei voi itse itselleen tehdä, joten miksi haikailla. Voin toki edistää hankkiutumalla sellaisiin olosuhteisiin, joissa voin tutustua ihmisiin paremmin. Minua vaan todella ahdistaa se ajatus, että "pitäisin silmäni auki". Olen flirttaillut ihan törkeästi ja se on hauskaa, mutta ahdistun, kun päähäni livahtaa ajatus, että katsonko tätä ihmistä nyt sillä mielellä, että veisin sänkyyni, vai en. Ja siis hölmö syyhän tuo on ahdistua, koska ahdistun taas metatasosta enkä edes varsinaisesta tekemisestäni. Tarvitsisin jonkun synninpäästön tästä, pitäisi vielä keksiä miten sen itselleni antaisin.
Mutta on tosi kivaakin edelleen. Uusia ihmisiä, kivaa töissä, hyviä bileitä. Tulossa on reissu horoskooppipuistoon Somerolle, mikä kuulostaa nerokkaalle paikalle. Kesällä myös joku ulkomaanreissu ystävän kanssa. Se lämmittää mieltä, olisi todella mahtavaa, että toteutuisi.
lauantaina, huhtikuuta 13, 2013
Hyvä reissu, onneksi tuli tehtyä
Nyt jos koskaan ovat pohkeet jumissa. Eilen oli paluu Tallinnan risteilyltä, jolla bailattiin YleX:n Parasta ennen! -ohjelman hengessä hikisinä ja onnellisina. Oli hauskaa, ei voi muuta sanoa. Ehkä tämä ikääntyminen oikeasti sopii minulle, viimeisimmät reissut ovat menneet paljon paremmin kuin silloin vuosia sitten käydyt. Tälläkin kertaa mukana oli hyvin satunnainen porukka, mutta ehkä se on vaan parempi. Ei tarvetta omille välien selvittelyille tai vahvistamisille, voi vaan tanssia.
Susanna 25-v. ei itse asiassa ole kovinkaan sama kuin Susanna 24-v. Itse synttäripäivä ei ollut erityinen, mutta kun katsotaan viime vuotta taaksepäin ja erityisesti tätä alkuvuotta, jotain on tapahtunut. Toki edelleen on sellaisia hetkiä, kun olen ihan hukassa, mutta minulla on hyvin vahvasti sellainen olo, että elämä vaan paranee.
Tiistaina oli pakko käydä keskustelu panosuhdepojan kanssa ja lopettaa se homma. Aloin ihastua liikaa (minkä tiesin jo siitä ensimmäisestä tapaamisesta lähtien, piti silti testata...), tiesin, ettei hän koe samoin ja kumpaakin oli jo alkanut mietityttää miten tällainen järjestely ei kuitenkaan tunnu siltä, että olisi täysin vapaa etsimään jotain sopivampaa. Tokihan se harmitti, varsinkin kun ihmisillä on ilmeisesti jokin salaliitto ja minulle sanotaan asioita melkein samoilla sanoilla kerrasta toiseen, mutta se harmitus meni kyllä ohi siinä yhdessä yössä ja päivässä. Vastoin kaikkia oletuksia olen tuon tyyppisissä intiimeissä ihmissuhteissa yllättävän rehellinen, selväsanainen ja järkevä. Teki mieli haistattaa paska, kun kehuttiin miten olen niin fiksu, että minun kanssani on todella helppoa aloittaa ja lopettaa ihmissuhde, mutta kyllähän ne keskustelut kanssani varmasti keskimääräistä helpompia ovat. En mä ihan turhaan ole minäviestintää harjoitellut ja olen oikeasti todella draamavapaa. Tosin jossain vaiheessa voisi edetä siihen, että en itse murehdi ja stressaa noita keskusteluja niin helvetin pitkään ja liikaa ennen kuin varsinaisesti on sen aika. Ärsyttää vaan, että se järkevyys tarkoittaa juurikin sitä, että se olen minä, joka aloittaa tuollaiset keskustelut. Minä tunnun ottavan aina vastuun tilanteen etenemisestä eikä se ole kivaa silloin kun tietää, että lopputulos on itselle epätoivottava. Välillä väsyttää todella paljon kokea olevansa vastuussa kaikesta mahdollisesta elämässään.
Mutta mitä tästä opittiin? Aika montakin asiaa. Tässä kaupungissa on vielä ihmisiä ja asioita, joita en tunne. Säätäminen voi olla rehellisen helppoa, jos siitä tekee itse sellaista. Seksi on edelleen tosi kiva asia ja maailmassa on ihmisiä, jotka ajattelee ja kokee sen suhteen hyvin samalla tavalla kuin minä. Itseluottamus pinnallisiin asioihin on kasvanut, minulla on kehostani hyvä fiilis. Toisaalta opin myös, että en osaa pitää seksiä ja tunteita erillään (en tosin pidä negatiivisena asiana), kaipaan elämääni jonkinlaista kumppania ja annan edelleen kohtuuttoman paljon itsestäni liian herkästi. On todella helpottavaa tajuta etten minä mene tällaisesta hajalle. Asiat on kivoja niin kauan kuin niitä kestää ja nyt sitten jotain muuta.
Se jokin muu on salilla käyminen. Ihan oikeasti, hämmentävää miten hyvä fiilis nykyään tulee liikunnasta. Tanssituntien aloittaminen oli yksi parhaista päätöksistäni ja olen nyt käynyt parin kuukauden ajan kahdesti viikossa aamulla salilla. Nyt on hyvä aika parille tehoviikolle, käyn repimässä itseni pumpissa, syön järkevästi ja koitan saada lisättyä painoja hauiskääntöihin. Kahvakuulatreeni on puhdasta iloa ja siinäkin etenee sopivan nopeasti. Nyt vaan kun pururadat sulaisivat nopeasti, niin voisi aloittaa taas lenkkeilyn.
Siitä olen vähän huolissani, että harrastan todella itsenäisiä asioita nykyään. Käyn salilla, neulon, pelaan, käyn tanssitunneilla ja hyvin harvoin teen mitään porukassa. Olisi oikeasti hyväksi ja järkevää koittaa jaksaa käydä keskiviikkoisin improtreeneissä. Toisaalta olen duunipäivät ihmisten kanssa ja pidän nykyisistä harrastuksistani ja viihdyn melko pitkiä aikoja yksin. Olen muutenkin miettinyt millaisten asioiden tekemisestä pidän. Olen oikeasti käsityöihminen, joskin huono niissä. Kokoan mielelläni asioita, pidän remontoinnista ja kasvien kanssa puuhailusta. Harmittaa, että kaveripiirissä on niin vähän ihmisiä, jotka tykkäävät tanssia, sillä sitä tekisin tällä hetkellä niin paljon kuin mahdollista.
Positiivinen tapani ajatella asioita kuulemma yllätti. Se on ehkä suurin ero entiseen. Olenhan edelleen todella kyyninen monien asioiden suhteen myös itseeni liittyen, mutta vuoden aikana olen saanut aivan erilaista uskoa ja luottamusta elämään. Niin kliseistä kuin se onkin, kaikesta voi oppia ja mulla on taustalla sellaisia asioita, että mitä tahansa eteen tuleekin, kyllähän mä selviän. On hyväksyttävä, että joskus asiat sattuvat tai mietityttävät, mutta en minä hajoa. Olen itse asiassa monellakin tavalla tosi hyvä tyyppi ja nykyään vielä enemmän myös itselleni. Ikääntyminen todellakin sopii minulle.
PS. Meinasin unohtaa. En edelleenkään ole mikään musiikki-ihminen, mutta tämä on viihdyttänyt minua jo viikon. Enjoy! http://vimeo.com/53941497
Susanna 25-v. ei itse asiassa ole kovinkaan sama kuin Susanna 24-v. Itse synttäripäivä ei ollut erityinen, mutta kun katsotaan viime vuotta taaksepäin ja erityisesti tätä alkuvuotta, jotain on tapahtunut. Toki edelleen on sellaisia hetkiä, kun olen ihan hukassa, mutta minulla on hyvin vahvasti sellainen olo, että elämä vaan paranee.
Tiistaina oli pakko käydä keskustelu panosuhdepojan kanssa ja lopettaa se homma. Aloin ihastua liikaa (minkä tiesin jo siitä ensimmäisestä tapaamisesta lähtien, piti silti testata...), tiesin, ettei hän koe samoin ja kumpaakin oli jo alkanut mietityttää miten tällainen järjestely ei kuitenkaan tunnu siltä, että olisi täysin vapaa etsimään jotain sopivampaa. Tokihan se harmitti, varsinkin kun ihmisillä on ilmeisesti jokin salaliitto ja minulle sanotaan asioita melkein samoilla sanoilla kerrasta toiseen, mutta se harmitus meni kyllä ohi siinä yhdessä yössä ja päivässä. Vastoin kaikkia oletuksia olen tuon tyyppisissä intiimeissä ihmissuhteissa yllättävän rehellinen, selväsanainen ja järkevä. Teki mieli haistattaa paska, kun kehuttiin miten olen niin fiksu, että minun kanssani on todella helppoa aloittaa ja lopettaa ihmissuhde, mutta kyllähän ne keskustelut kanssani varmasti keskimääräistä helpompia ovat. En mä ihan turhaan ole minäviestintää harjoitellut ja olen oikeasti todella draamavapaa. Tosin jossain vaiheessa voisi edetä siihen, että en itse murehdi ja stressaa noita keskusteluja niin helvetin pitkään ja liikaa ennen kuin varsinaisesti on sen aika. Ärsyttää vaan, että se järkevyys tarkoittaa juurikin sitä, että se olen minä, joka aloittaa tuollaiset keskustelut. Minä tunnun ottavan aina vastuun tilanteen etenemisestä eikä se ole kivaa silloin kun tietää, että lopputulos on itselle epätoivottava. Välillä väsyttää todella paljon kokea olevansa vastuussa kaikesta mahdollisesta elämässään.
Mutta mitä tästä opittiin? Aika montakin asiaa. Tässä kaupungissa on vielä ihmisiä ja asioita, joita en tunne. Säätäminen voi olla rehellisen helppoa, jos siitä tekee itse sellaista. Seksi on edelleen tosi kiva asia ja maailmassa on ihmisiä, jotka ajattelee ja kokee sen suhteen hyvin samalla tavalla kuin minä. Itseluottamus pinnallisiin asioihin on kasvanut, minulla on kehostani hyvä fiilis. Toisaalta opin myös, että en osaa pitää seksiä ja tunteita erillään (en tosin pidä negatiivisena asiana), kaipaan elämääni jonkinlaista kumppania ja annan edelleen kohtuuttoman paljon itsestäni liian herkästi. On todella helpottavaa tajuta etten minä mene tällaisesta hajalle. Asiat on kivoja niin kauan kuin niitä kestää ja nyt sitten jotain muuta.
Se jokin muu on salilla käyminen. Ihan oikeasti, hämmentävää miten hyvä fiilis nykyään tulee liikunnasta. Tanssituntien aloittaminen oli yksi parhaista päätöksistäni ja olen nyt käynyt parin kuukauden ajan kahdesti viikossa aamulla salilla. Nyt on hyvä aika parille tehoviikolle, käyn repimässä itseni pumpissa, syön järkevästi ja koitan saada lisättyä painoja hauiskääntöihin. Kahvakuulatreeni on puhdasta iloa ja siinäkin etenee sopivan nopeasti. Nyt vaan kun pururadat sulaisivat nopeasti, niin voisi aloittaa taas lenkkeilyn.
Siitä olen vähän huolissani, että harrastan todella itsenäisiä asioita nykyään. Käyn salilla, neulon, pelaan, käyn tanssitunneilla ja hyvin harvoin teen mitään porukassa. Olisi oikeasti hyväksi ja järkevää koittaa jaksaa käydä keskiviikkoisin improtreeneissä. Toisaalta olen duunipäivät ihmisten kanssa ja pidän nykyisistä harrastuksistani ja viihdyn melko pitkiä aikoja yksin. Olen muutenkin miettinyt millaisten asioiden tekemisestä pidän. Olen oikeasti käsityöihminen, joskin huono niissä. Kokoan mielelläni asioita, pidän remontoinnista ja kasvien kanssa puuhailusta. Harmittaa, että kaveripiirissä on niin vähän ihmisiä, jotka tykkäävät tanssia, sillä sitä tekisin tällä hetkellä niin paljon kuin mahdollista.
Positiivinen tapani ajatella asioita kuulemma yllätti. Se on ehkä suurin ero entiseen. Olenhan edelleen todella kyyninen monien asioiden suhteen myös itseeni liittyen, mutta vuoden aikana olen saanut aivan erilaista uskoa ja luottamusta elämään. Niin kliseistä kuin se onkin, kaikesta voi oppia ja mulla on taustalla sellaisia asioita, että mitä tahansa eteen tuleekin, kyllähän mä selviän. On hyväksyttävä, että joskus asiat sattuvat tai mietityttävät, mutta en minä hajoa. Olen itse asiassa monellakin tavalla tosi hyvä tyyppi ja nykyään vielä enemmän myös itselleni. Ikääntyminen todellakin sopii minulle.
PS. Meinasin unohtaa. En edelleenkään ole mikään musiikki-ihminen, mutta tämä on viihdyttänyt minua jo viikon. Enjoy! http://vimeo.com/53941497
lauantaina, maaliskuuta 30, 2013
Yksinäisyydestä
Olen miettinyt yksinäisyyttä paljon viimeisen parin viikon aikana. Olen ollut hetkittäin yksinäinen ja koittanut löytää tavan suhtautua siihen tunteeseen rakentavasti.
Tämähän ei taas ole järkiasia. Asun paikkakunnalla, jolla minulla on sekä sukulaisia, tuttuja, ystäviä ja muita ihmisiä ympärilläni. Varmasti jos ottaisin asiakseni saisin aina seuraa ja uskoisin, että moni olisi ihan iloinenkin, vaikka ottaisin vähän yllättäenkin yhteyttä pitkän ajan jälkeen. Seura ei kuitenkaan ole sama kuin sellainen yhteys toiseen ihmiseen, mikä lievittää yksinäisyyttä. Olen alkanut kaivata sitä, että kotona olisi joku.
Tiedän, että tämä on nyt edelleen osa sitä prosessia. Minulla on varovaisen toiveikas olo siitä, että tämä on menossa hyvin. Joitain ylilyöntejä on ollut, mutta ei mitään isossa mittakaavassa. Välillä edelleen päässä pyörähtää ajatus arvottomuudesta ja merkityksettömyydestä, kun ei ole yksityiselämässä mitään tahoa, jolle tekemisilläni olisi välittömästi merkitystä. Kaipaan nykyään sitä, että olisi joku, joka jakaisi arkisia asioita kanssani ja jonka asioita voisin pohtia silloin, kun ei jaksa omien ajatustensa kanssa pyöriä. Pidän tätä hyvänä asiana. Se kertoo, että osaan jo erottaa mitkä asiat ovat normaaleja kotiasioita, joita voi olla muidenkin kuin elämässäni sen yhden ihmisen kanssa. Enkä koe, että olisin vaarassa päätyä ikuiseksi vanhaksipiiaksi, enkä kyllä edes pelkää sitäkään vaihtoehtoa. Nyt on vaan aika miettiä sitä, millaiset rakenteet olen luonut vuoden aikana ja toimivatko ne.
Soitin myös psykologiaikaa YTHS:ltä lähinnä sen takia, että ehkä tarvitsisin jonkun välitsekkauksen eteneekö ajatteluni johonkin suuntaan. Kolmen kuukauden päästä soittavat milloin olisi aika. Saa nähdä onko silloin enää tarvetta tai onko tarve isompi kuin nyt. Onhan näitä asioita tässä pyöritelty jo aika kauan.
Kuten jo aiemmin kirjoitin, edelleen tietynlainen epävarmuus vaivaa minua ihmissuhteissani. Eilen vanhalla porukalla iltaa istuessani sanoinkin siitä, että olen elänyt siinä uskossa, että olen älykäs, mutta epäviehättävä, ja nykyään epäilen sitä älykkyyttäkin (perspektiiviharha, mulla on liian älykkäitä ystäviä). Tiedän, ettei se ole totta, mutta se on se perusoletus, jonka kanssa olen minuuttani rakentanut. Olen myös aina olettanut olevani vähän huono ihmisten kanssa. Vuoden aikana olen päässyt siitä osittain yli, kun olen huomannut, että onhan minulla ystäviä ja kavereita enemmän kuin oletinkaan. Se kuitenkin hiipii aina takaisin, kun joku läheinen ihminen ottaa etäisyyttä syystä tai toisesta. Käännän sen aina niin, että vian täytyy olla minussa. Se on täysin hölmöä, koska pitäisihän minun voida luottaa, että ihmiset sanovat, jos niin olisi. Minun on vaan todella vaikea tietää milloin olen liian itsekeskeinen. Minulla ei ole kovinkaan terveitä esimerkkejä mihin verrata.
On hassua puhua/kirjoittaa omasta epävarmuudesta, koska se on lopulta hyvin vähäistä verrattuna monien muiden kokemaan. Kyllähän mä aina lopulta uskon pärjääväni tilanteessa kuin tilanteessa. En mä ole epävarma sosiaalisissa tilanteissa tai vaikkapa työasioissa. Olisi vaan ehkä aika kiva saada pitkästä aikaa se kokemus, että olen juuri minuna jollekin toisella ihmiselle oleellinen. Se tarve kai on aika inhimillinen.
Tämähän ei taas ole järkiasia. Asun paikkakunnalla, jolla minulla on sekä sukulaisia, tuttuja, ystäviä ja muita ihmisiä ympärilläni. Varmasti jos ottaisin asiakseni saisin aina seuraa ja uskoisin, että moni olisi ihan iloinenkin, vaikka ottaisin vähän yllättäenkin yhteyttä pitkän ajan jälkeen. Seura ei kuitenkaan ole sama kuin sellainen yhteys toiseen ihmiseen, mikä lievittää yksinäisyyttä. Olen alkanut kaivata sitä, että kotona olisi joku.
Tiedän, että tämä on nyt edelleen osa sitä prosessia. Minulla on varovaisen toiveikas olo siitä, että tämä on menossa hyvin. Joitain ylilyöntejä on ollut, mutta ei mitään isossa mittakaavassa. Välillä edelleen päässä pyörähtää ajatus arvottomuudesta ja merkityksettömyydestä, kun ei ole yksityiselämässä mitään tahoa, jolle tekemisilläni olisi välittömästi merkitystä. Kaipaan nykyään sitä, että olisi joku, joka jakaisi arkisia asioita kanssani ja jonka asioita voisin pohtia silloin, kun ei jaksa omien ajatustensa kanssa pyöriä. Pidän tätä hyvänä asiana. Se kertoo, että osaan jo erottaa mitkä asiat ovat normaaleja kotiasioita, joita voi olla muidenkin kuin elämässäni sen yhden ihmisen kanssa. Enkä koe, että olisin vaarassa päätyä ikuiseksi vanhaksipiiaksi, enkä kyllä edes pelkää sitäkään vaihtoehtoa. Nyt on vaan aika miettiä sitä, millaiset rakenteet olen luonut vuoden aikana ja toimivatko ne.
Soitin myös psykologiaikaa YTHS:ltä lähinnä sen takia, että ehkä tarvitsisin jonkun välitsekkauksen eteneekö ajatteluni johonkin suuntaan. Kolmen kuukauden päästä soittavat milloin olisi aika. Saa nähdä onko silloin enää tarvetta tai onko tarve isompi kuin nyt. Onhan näitä asioita tässä pyöritelty jo aika kauan.
Kuten jo aiemmin kirjoitin, edelleen tietynlainen epävarmuus vaivaa minua ihmissuhteissani. Eilen vanhalla porukalla iltaa istuessani sanoinkin siitä, että olen elänyt siinä uskossa, että olen älykäs, mutta epäviehättävä, ja nykyään epäilen sitä älykkyyttäkin (perspektiiviharha, mulla on liian älykkäitä ystäviä). Tiedän, ettei se ole totta, mutta se on se perusoletus, jonka kanssa olen minuuttani rakentanut. Olen myös aina olettanut olevani vähän huono ihmisten kanssa. Vuoden aikana olen päässyt siitä osittain yli, kun olen huomannut, että onhan minulla ystäviä ja kavereita enemmän kuin oletinkaan. Se kuitenkin hiipii aina takaisin, kun joku läheinen ihminen ottaa etäisyyttä syystä tai toisesta. Käännän sen aina niin, että vian täytyy olla minussa. Se on täysin hölmöä, koska pitäisihän minun voida luottaa, että ihmiset sanovat, jos niin olisi. Minun on vaan todella vaikea tietää milloin olen liian itsekeskeinen. Minulla ei ole kovinkaan terveitä esimerkkejä mihin verrata.
On hassua puhua/kirjoittaa omasta epävarmuudesta, koska se on lopulta hyvin vähäistä verrattuna monien muiden kokemaan. Kyllähän mä aina lopulta uskon pärjääväni tilanteessa kuin tilanteessa. En mä ole epävarma sosiaalisissa tilanteissa tai vaikkapa työasioissa. Olisi vaan ehkä aika kiva saada pitkästä aikaa se kokemus, että olen juuri minuna jollekin toisella ihmiselle oleellinen. Se tarve kai on aika inhimillinen.
sunnuntai, maaliskuuta 24, 2013
Aika katsoa peiliin
Tiesin jo etukäteen, että jotainhan tässä tulee tapahtumaan. Mustat pilvet olivat taivaanrannassa, enteitä ilmestyi ovista ja ikkunoista ja tunsin epämääräisen levottomuuden takaraivossani. Vuosijuhlat olivat eilen ja nyt on peiliinkatsomisen paikka.
Juhlat olivat hauskat ja hyvin kosteat, kuten tapana on. Enpä muista milloin olisin viimeksi juonut noin paljon, ehkäpä vuosi sitten pääsiäisenä. (Olin kaverilla yötä silloin, kun en voinut mennä kotiin. Ovi takalukossa ja itsemurhapuhetta, oli rattoisaa. Nämä ovat nyt taas pinnalla mielessä, pitäisi varmaan joskus käsitellä.) Nukuin juhlapaikalla ja menin suoraan sillikselle, joka oli hyvin rauhallinen. Funkki oli mukavaa tanssittavaa illalla ja mun tukka oli hyvä, kun kävin kampaajalla tilaisuutta varten, vaikka rahatilanteeni on kamala.
Kuitenkin nyt on syytä kysyä, miksi päädyn tilanteisiin, joissa teen vastoin omia periaatteitani? Pelehdin sellaisen tyypin kanssa, kenen kanssa ei pitäisi, enkä edes oikeastaan ole erityisen viehättynyt, olemme kavereita. Olemme aiemminkin olleet samassa tilanteessa ja kumpikin tietää, että tämä on ihan typerää ja turhaa, ja itse asiassa väärinkin.
Onko minulla todella niin huono itseluottamus, että kaipaan tuon tyyppistä imartelua vaikka tietäisin kokonaisuudessa tilanteen olevan haitaksi? Minulta tuntuu puuttuvan selkäranka ihan täysin. Rikon kirkkaasti omat periaatteeni. Minulta alkavat loppua tekosyyt. Toki kyse on siitäkin, että toki nautin ihmisten kanssa olemisesta myös tuossa mielessä, mutta ei kai sen tarpeen nyt herranjestas pitäisi niin kova olla, että ajaa yli terveestä järjestä.
On myös toisaalta sanottava, että mä olen vapaa tekemään mitä haluan. Tällainen on vaan mulle tosi tuntematonta aluetta ja selvästi minulla olisi varaa vähän rentoutua omien ajatusteni suhteen. En mä nyt ehkä edelleenkään ihan moraalittomin tapaus ole maan päällä eikä kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti. Mä pidän huolta omista sitoumuksistani ja lupauksistani, eikä minun asiani ole vahtia muiden ihmisten moraalista.
Peiliin katsominen on nyt ajankohtaista myös paljon pinnallisimmista syistä. Nyt on aika tehdä itselleni jotain ja pitenevät päivät antavat siihen energiaa. Kyllä tämä vielä tästä.
tiistaina, maaliskuuta 19, 2013
Kevät, mikä ihana tekosyy
Onkin huomaamatta kulunut kuukausi edellisestä päivityksestä. Niin paljon tapahtuu ilman, että mitään varsinaisesti tapahtuu!
Kirjoitan tätä pitkässä iltapuvussani. Sama musta yksinkertainen mekko on palvellut lukion ensimmäiseltä luokalta lähtien. Välissä olen joutunut kaventamaan sitä vanhojen tansseihin ja ottamaan uudestaan auki yliopistoajan pippaloihin, mutta ei tässä valittamista. Pitänee käydä laitattamassa kampaus, se tekee paljon. On siis tämä päällä testinä viikonlopun vuosijuhlia varten, ei sentään ihan muuten vaan. Vaikkei ripaus glamouria varmaan arkeani pahentaisi. Josta tulikin mieleen Johanna Tukiainen. Ehkä sittenkin pidän tätä vain erikoistilanteissa.
Oikeasti, mitään jännää ei ole tapahtunut. Töissä olen neuvotellut työehdoista, mikä on tosi stressaavaa, kotona olen hoitanut huonekasveja ja leiponut leipää taikinajuuresta, mikä ei ole stressaavaa. Paitsi jos leipä ei kohoa, sitten stressaa, onneksi vain hetkellisesti. Olen alkanut herätä aikaisin, kun kämpässä on valoa enemmän ja olen tehnyt kahvakuulatreeniä ja venytellyt enemmän kuin ennen. En koskaan sortuisi mihinkään kesäkuntokampanjaan, mutta ei pistäisi pahakseni, jos jotain tuloksia näkyisi ennen minishortsikauden alkamista. Ainakin tuo 8 kilon kuula nousee jo ihan eri tahtiin kuin aluksi.
Mielialan kanssa on ollut ongelmaa. Olen valmis unille jo ennen yhdeksää ja olen todella helposti levoton. Tarkkailen asiaa melko tarkasti, sillä aloitin taas vaihteeksi ehkäisyrenkaan, jos se parantaisi elämää. Jatkuva mielialan tarkkailuhan parantaa tietysti mielialaa... Mutta kiinnostava nähdä miten käy. Aiemmin olen aina liittänyt hormoniehkäisyn parisuhteen ylä- ja alamäkiin, nyt voin nähdä mikä vaikutus on, kun elämän pitäisi olla tasaista.
Stressinsietokykyni on huono ja tietyt sosiaaliset jutut ovat hankalia. Selviän ihan mainiosti päivistäni ja öistänikin, ei siinä mitään. Saan vaan todella vahvoja tunnereaktioita esim. silloin, kun viestiini ei vastata tai joku on pettynyt toimintaani. En ole vieläkään päässyt siitä pelosta, että tekemällä jotain väärin, lähelläni olevat ihmiset jollain tapaa "rankaisevat" minua. Opituista peloista on vaikea luopua, vaikka kuinka tietäisi, ettei niissä ole järkeä. Pahinta on, että olen selvästi omaksunut, joitain käyttäytymismalleja itse. Voisin ehkä käydä puhumassa jollekin, jos vaan osaisin sanoa miten tämä edes elämääni muka vaikeuttaa. Kaipa kaikki murehtivat asioita ja suurimman osan ajasta olen normaalin hyvällä tuulella. Pitäisi varmaan olla enemmän tekemisissä perheen kanssa, se aina juurruttaa arkeen.
Kirjoitan tätä pitkässä iltapuvussani. Sama musta yksinkertainen mekko on palvellut lukion ensimmäiseltä luokalta lähtien. Välissä olen joutunut kaventamaan sitä vanhojen tansseihin ja ottamaan uudestaan auki yliopistoajan pippaloihin, mutta ei tässä valittamista. Pitänee käydä laitattamassa kampaus, se tekee paljon. On siis tämä päällä testinä viikonlopun vuosijuhlia varten, ei sentään ihan muuten vaan. Vaikkei ripaus glamouria varmaan arkeani pahentaisi. Josta tulikin mieleen Johanna Tukiainen. Ehkä sittenkin pidän tätä vain erikoistilanteissa.
Oikeasti, mitään jännää ei ole tapahtunut. Töissä olen neuvotellut työehdoista, mikä on tosi stressaavaa, kotona olen hoitanut huonekasveja ja leiponut leipää taikinajuuresta, mikä ei ole stressaavaa. Paitsi jos leipä ei kohoa, sitten stressaa, onneksi vain hetkellisesti. Olen alkanut herätä aikaisin, kun kämpässä on valoa enemmän ja olen tehnyt kahvakuulatreeniä ja venytellyt enemmän kuin ennen. En koskaan sortuisi mihinkään kesäkuntokampanjaan, mutta ei pistäisi pahakseni, jos jotain tuloksia näkyisi ennen minishortsikauden alkamista. Ainakin tuo 8 kilon kuula nousee jo ihan eri tahtiin kuin aluksi.
Mielialan kanssa on ollut ongelmaa. Olen valmis unille jo ennen yhdeksää ja olen todella helposti levoton. Tarkkailen asiaa melko tarkasti, sillä aloitin taas vaihteeksi ehkäisyrenkaan, jos se parantaisi elämää. Jatkuva mielialan tarkkailuhan parantaa tietysti mielialaa... Mutta kiinnostava nähdä miten käy. Aiemmin olen aina liittänyt hormoniehkäisyn parisuhteen ylä- ja alamäkiin, nyt voin nähdä mikä vaikutus on, kun elämän pitäisi olla tasaista.
Stressinsietokykyni on huono ja tietyt sosiaaliset jutut ovat hankalia. Selviän ihan mainiosti päivistäni ja öistänikin, ei siinä mitään. Saan vaan todella vahvoja tunnereaktioita esim. silloin, kun viestiini ei vastata tai joku on pettynyt toimintaani. En ole vieläkään päässyt siitä pelosta, että tekemällä jotain väärin, lähelläni olevat ihmiset jollain tapaa "rankaisevat" minua. Opituista peloista on vaikea luopua, vaikka kuinka tietäisi, ettei niissä ole järkeä. Pahinta on, että olen selvästi omaksunut, joitain käyttäytymismalleja itse. Voisin ehkä käydä puhumassa jollekin, jos vaan osaisin sanoa miten tämä edes elämääni muka vaikeuttaa. Kaipa kaikki murehtivat asioita ja suurimman osan ajasta olen normaalin hyvällä tuulella. Pitäisi varmaan olla enemmän tekemisissä perheen kanssa, se aina juurruttaa arkeen.
torstaina, helmikuuta 14, 2013
Tempoilua
Olen taas kirjoittanut paljon ja halunnut kirjoittaa vielä enemmän. Olen myös puhunut todella paljon, suorastaan lörpötellyt. Herään aina välillä siihen, että puhun niin paljon, että sekoilen sanoissani. On selvästi kevät.
On kevät sekä työasioissa että henkilökohtaisessa elämässäni. Menen edelleen hyvin mielelläni töihin. On jo vaikea muistaa sitä aikaa, kun ei ollut säännöllistä päivärytmiä. Puhumattakaan siitä ajasta kun heräsin viideltä siivoamaan, kun asuimme keskustassa. Tämä rytmi tuntuu luonnolliselle ja hyvälle. Vielä kun saisin sen gradun ujutettua tähän rytmiin. Houkuttelin ystävää ensi viikolla auttamaan minua uudestaan alkuun lähdekirjallisuuden hankkimisessa. Se on aina yhtä epämiellyttävää, mutta ehkä se onnistuu paremmin, kun on henkistä tukea.
Valtakunnanpolitiikassa joudutaan taas käymään puolustustaistelua (hyvä bloggaus aiheesta). Minua ärsyttää olla sillä puolella, joka aina sanoo ei, mutta tässä asiassa ei oikein voi muutakaan. Y-liike on kuuluisa ei-liike ja siksi olen innostunut SYLin tulevaisuuden yliopisto -visioinnista. Ei kuitenkaan ole vaikea arvata, että se jää raakileeksi, kun puolet vuodesta menee opintotuesta ja opintojen rakesta vääntämiseen. Onneksi hallituksen puolivälitarkastelu on pian ja suurin vaikuttamisen paikka ohi. Näiden asioiden kanssa on melko voimaton olo.
Alan tuntea yliopiston henkilökuntaa paremmin, mikä on hyvä. Alan myös jo kyllästyä joihinkin aiheisiin, joita pyöritellään jatkuvasti... Sille ei voi mitään ja onpahan aikaa miettiä muuta ja jatkaa kaunokirjoitusharjoituksiani, joita teen aina, kun ei tarvitse olla skarppina. Näyttää fiksummalle, että kirjoitan vihkoon kuin nuokun. Tai niin uskottelen itselleni. Harmi, ettei minulla ole tabia töissä kuten osalla henkilökunnasta. Olen kuitenkin ollut todella mielenkiintoisissakin kokouksissa ja joskus on mahtava fiilis, kun jotkut asiat nytkähtävät eteenpäin. En edelleenkään ole varma teenkö työtäni hyvin tai edes oikein, mutta ei kukaan ole kovasti kritisoinutkaan, eli näillä mennään.
Kuuntelen juuri Olavi Uusivirtaa, mitä en ole tehnyt ennen. En tiedä miksi en, tämähän on juuri sellaista mukana vihelleltävää musiikkia, mistä yleensä pidän. Kaikki musiikki on taas uponnut kyllä todella hyvin. Olen ollut myös hyvällä ja keväisellä tuulella. Yleensä tämä on tullut vasta maaliskuussa, mutta ei liene yllätys miksi mielialani on aurinkoinen. Niin se vaan on, että piristäähän paneskelu.
Minulle on nyt povattu kahta vaihtoehtoa. Kyyninen ystäväni on sitä mieltä, että kaksi kuukautta ja itken, romantikko taas ennustaa ensimmäistä lasta kolmen vuoden päähän, kolmas sanoo, etteivät nämä skenaariot ole toisiaan poissulkevia. Joka tapauksessa olen tällä hetkellä melko ihastunut itseeni ja se tällaisissa on parasta. (Olen myös ihan todella epävarma kaikesta itseeni liittyvästä, koska täytyyhän mun kriiseillä, mutta se on pienempi tunne. Liittynee aiemmin kokemaani jatkuvaan torjuntaan.) Pidän itsestäni niin paljon enemmän hyväntuulisena ja itsevarmana, ja kaipa olen vaan niin heikko, että ulkopuolinen tekijä vahvistaa niitä piirteitä paljon enemmän kuin omat pohdiskeluni aiheesta. Tämä tuli itse asiassa todella hyvään väliin, koska kesän alusta alkanut euforia oli jo täysin laskeutunut joulun aikoihin. Onkohan tämä ikuinen kierre? Tarvitsenko jotain ulkoisia syötteitä tasaisin välein tunteakseni itseni hyväksi tyypiksi ja onnelliseksi, vai luulenko vain tarvitsevani, koska selitän muutoksen elämässäni jälkeenpäin sellaiseksi narratiiviksi? Olenko paha ihminen, jos pyrin tietoisesti välttämään sitoutumista tunnetasolla? Olisiko se epäonnistuminen, jos ihastuisin ja jos olisi, kelle minä tässä tilanteessa olisin tilivelvollinen onnistumisistani ja epäonnistumisistani? Onko näillä kysymyksillä mitään väliä?
Olin myös aikuinen ja kävin Keskustelun. Siinä rajalla ansaitseeko asia isoa alkukirjainta, mutta siis oli vähän jotain meneillään ja sitten asiasta puhuttiin, ensin humalassa ja sitten varmistaen asiainlaita selvinpäin. Olen niin ylpeä itsestäni. Tuollaiset keskustelut jättävät hyvän tunteen, koska a) saa varmistuksen sille, että mitä oli meneillään, eikä kuvitellut asiaa ja b) säilyttää kaikkien osapuolten itsekunnioituksen. Eikä sellaista teinityylistä kyräilyä! Kypsästi ja aikuisesti asia selvitettiin. Voispa aina tehdä niin. Tai siis voisi, mutta ehkä vain asioissa, joissa ei ole vahvaa tunnelatausta mukana. Voisin kuvitella, että keskustelu olisi ollut paljon hankalampi silloin. Tai mistä minä tiedän.
On kevät sekä työasioissa että henkilökohtaisessa elämässäni. Menen edelleen hyvin mielelläni töihin. On jo vaikea muistaa sitä aikaa, kun ei ollut säännöllistä päivärytmiä. Puhumattakaan siitä ajasta kun heräsin viideltä siivoamaan, kun asuimme keskustassa. Tämä rytmi tuntuu luonnolliselle ja hyvälle. Vielä kun saisin sen gradun ujutettua tähän rytmiin. Houkuttelin ystävää ensi viikolla auttamaan minua uudestaan alkuun lähdekirjallisuuden hankkimisessa. Se on aina yhtä epämiellyttävää, mutta ehkä se onnistuu paremmin, kun on henkistä tukea.
Valtakunnanpolitiikassa joudutaan taas käymään puolustustaistelua (hyvä bloggaus aiheesta). Minua ärsyttää olla sillä puolella, joka aina sanoo ei, mutta tässä asiassa ei oikein voi muutakaan. Y-liike on kuuluisa ei-liike ja siksi olen innostunut SYLin tulevaisuuden yliopisto -visioinnista. Ei kuitenkaan ole vaikea arvata, että se jää raakileeksi, kun puolet vuodesta menee opintotuesta ja opintojen rakesta vääntämiseen. Onneksi hallituksen puolivälitarkastelu on pian ja suurin vaikuttamisen paikka ohi. Näiden asioiden kanssa on melko voimaton olo.
Alan tuntea yliopiston henkilökuntaa paremmin, mikä on hyvä. Alan myös jo kyllästyä joihinkin aiheisiin, joita pyöritellään jatkuvasti... Sille ei voi mitään ja onpahan aikaa miettiä muuta ja jatkaa kaunokirjoitusharjoituksiani, joita teen aina, kun ei tarvitse olla skarppina. Näyttää fiksummalle, että kirjoitan vihkoon kuin nuokun. Tai niin uskottelen itselleni. Harmi, ettei minulla ole tabia töissä kuten osalla henkilökunnasta. Olen kuitenkin ollut todella mielenkiintoisissakin kokouksissa ja joskus on mahtava fiilis, kun jotkut asiat nytkähtävät eteenpäin. En edelleenkään ole varma teenkö työtäni hyvin tai edes oikein, mutta ei kukaan ole kovasti kritisoinutkaan, eli näillä mennään.
Kuuntelen juuri Olavi Uusivirtaa, mitä en ole tehnyt ennen. En tiedä miksi en, tämähän on juuri sellaista mukana vihelleltävää musiikkia, mistä yleensä pidän. Kaikki musiikki on taas uponnut kyllä todella hyvin. Olen ollut myös hyvällä ja keväisellä tuulella. Yleensä tämä on tullut vasta maaliskuussa, mutta ei liene yllätys miksi mielialani on aurinkoinen. Niin se vaan on, että piristäähän paneskelu.
Minulle on nyt povattu kahta vaihtoehtoa. Kyyninen ystäväni on sitä mieltä, että kaksi kuukautta ja itken, romantikko taas ennustaa ensimmäistä lasta kolmen vuoden päähän, kolmas sanoo, etteivät nämä skenaariot ole toisiaan poissulkevia. Joka tapauksessa olen tällä hetkellä melko ihastunut itseeni ja se tällaisissa on parasta. (Olen myös ihan todella epävarma kaikesta itseeni liittyvästä, koska täytyyhän mun kriiseillä, mutta se on pienempi tunne. Liittynee aiemmin kokemaani jatkuvaan torjuntaan.) Pidän itsestäni niin paljon enemmän hyväntuulisena ja itsevarmana, ja kaipa olen vaan niin heikko, että ulkopuolinen tekijä vahvistaa niitä piirteitä paljon enemmän kuin omat pohdiskeluni aiheesta. Tämä tuli itse asiassa todella hyvään väliin, koska kesän alusta alkanut euforia oli jo täysin laskeutunut joulun aikoihin. Onkohan tämä ikuinen kierre? Tarvitsenko jotain ulkoisia syötteitä tasaisin välein tunteakseni itseni hyväksi tyypiksi ja onnelliseksi, vai luulenko vain tarvitsevani, koska selitän muutoksen elämässäni jälkeenpäin sellaiseksi narratiiviksi? Olenko paha ihminen, jos pyrin tietoisesti välttämään sitoutumista tunnetasolla? Olisiko se epäonnistuminen, jos ihastuisin ja jos olisi, kelle minä tässä tilanteessa olisin tilivelvollinen onnistumisistani ja epäonnistumisistani? Onko näillä kysymyksillä mitään väliä?
Olin myös aikuinen ja kävin Keskustelun. Siinä rajalla ansaitseeko asia isoa alkukirjainta, mutta siis oli vähän jotain meneillään ja sitten asiasta puhuttiin, ensin humalassa ja sitten varmistaen asiainlaita selvinpäin. Olen niin ylpeä itsestäni. Tuollaiset keskustelut jättävät hyvän tunteen, koska a) saa varmistuksen sille, että mitä oli meneillään, eikä kuvitellut asiaa ja b) säilyttää kaikkien osapuolten itsekunnioituksen. Eikä sellaista teinityylistä kyräilyä! Kypsästi ja aikuisesti asia selvitettiin. Voispa aina tehdä niin. Tai siis voisi, mutta ehkä vain asioissa, joissa ei ole vahvaa tunnelatausta mukana. Voisin kuvitella, että keskustelu olisi ollut paljon hankalampi silloin. Tai mistä minä tiedän.
tiistaina, tammikuuta 29, 2013
Kuka yllättyi?
Olen sairas. Se muuten kuulostaa jotenkin tosi paljon pahemmalta kuin vain kipeänä oleminen... Noh, kuumeessa joka tapauksessa. Kyllä mä tiedän olevani kuuma, ei kehoni tarvitsisi enää lisätä kierroksia. Aamu alkoi tasan 37:stä, tätä kirjoittamaan aloittaessani oli 37,2, katsotaan mihin päästään.
Puoli vuotta näköjään on se maaginen aika, jonka pysyn terveenä. Tällä kertaa koitan olla järkevä ja levätä heti alkuun, etten olisi kipeänä ikuisuutta. Kollegani huomatti, että tämän voi ajatella niin, että saa netin selaamisesta, leffojen katsomisesta ja teenjuomisesta vähän päälle kympin tunnissa. Kieltämättä piristää vähän. Minä vaan tykkään käydä töissä, kotona on melko tylsää. Mulla olisi hommia! Kotona tosin voisi lukea hallintolainsäädännön tenttiin... Yllättävää kyllä Half-life kiehtoo enemmän.
Ostin tosiaan tämän uuden tietokoneen, mikä on paras asia mitä olen tehnyt vähään aikaan, erityisesti yhdistettynä Netflixiin ja Areenan hyvään tarjontaan. Nyt on vaan kyllä todella hankalaa tämä vapaa-ajan vietto. Ensinnäkin olen onnistunut sopimaan aika paljon vakituisia menoja itselleni. Ma, ti ja ke ovat varattuja ja torstaina yleensä näen jonkun ihmisen. Tämä rytmi kyllä sopii minulle, viikonloput ovat yleensä suunnittelemattomia ja vapaita. Olen vaan todella monta kertaa nyt törmännyt liian haastavaan valintatilanteeseen: Haluanko pelata, katsoa jotain vai lukea? Joskus toki voin yhdistää näitä, mutta huomaan, etten osaa enää oikein keskittyä katsomiseen ilman, että teen jotain käsilläni. Lähinnä käsitöitä tarkoitan. Neulomista. Huoh, tästä on tulossa tosi pitkä kevät, huumorintajuni on taantunut ala-asteelle.
Olen pelannut koko ikäni, mutta melko kevyellä otteella. Entinen mieheni oli pelannut viimeksi kun katsoin yli 900 tuntia yhtä peliä, plus useampaa muuta yli 100 tuntia. Siihen verrattuna suurin osa meistä on toki höyhensarjalaisia, mutta itsehän en ole pelannut kuin satunnaisesti viimeiset 7 vuotta. Muksuna pelasin muun muassa Doomia, Warcraftia ja Simsiä ja muita eri simulaatiopelejä, ja myöhemmin innostuin Portalista, Falloutista ja pelasinpa vähän aikaa WoWiakin (hyvin lyhyen, levelille 27). Pleikkarilla tykkäsin Heavy Rainista ja uusista Batman-peleistä, Wiillä suosikki oli Okami. Seuraan mielelläni mitä peleihin liittyen maailmassa tapahtuu. En koe nörtti-identiteettiä omakseni, sillä olen aina ollut niin omistautuneiden ihmisten ympäröimänä. Ehkä kuitenkin voisin luopua alemmuudentunteestani, eihän tämä mikään kilpailu ole. Kyllä saan pelata, vaikka olisin tosi huono sniper, aina.
Epäilen, että tänään on käytävä kaupassa ja hankittava ruokaa. Harmittaa olla kipeänä juuri kun olen innostunut urheilemisesta. Jäi tanssitunti ja kahvakuula välistä tältä viikolta. Ensi viikolla olen reissussa alkuviikon ja opinnoissa loppuviikon, joten sekin on vähän hankala. Odotan jo itse asiassa kesää sen takia, että voin aloittaa aamulenkit. Onkohan minussa jotain oikeasti vialla, en ole koskaan ennen ajatellut tuollaista ajatusta...
Puoli vuotta näköjään on se maaginen aika, jonka pysyn terveenä. Tällä kertaa koitan olla järkevä ja levätä heti alkuun, etten olisi kipeänä ikuisuutta. Kollegani huomatti, että tämän voi ajatella niin, että saa netin selaamisesta, leffojen katsomisesta ja teenjuomisesta vähän päälle kympin tunnissa. Kieltämättä piristää vähän. Minä vaan tykkään käydä töissä, kotona on melko tylsää. Mulla olisi hommia! Kotona tosin voisi lukea hallintolainsäädännön tenttiin... Yllättävää kyllä Half-life kiehtoo enemmän.
Ostin tosiaan tämän uuden tietokoneen, mikä on paras asia mitä olen tehnyt vähään aikaan, erityisesti yhdistettynä Netflixiin ja Areenan hyvään tarjontaan. Nyt on vaan kyllä todella hankalaa tämä vapaa-ajan vietto. Ensinnäkin olen onnistunut sopimaan aika paljon vakituisia menoja itselleni. Ma, ti ja ke ovat varattuja ja torstaina yleensä näen jonkun ihmisen. Tämä rytmi kyllä sopii minulle, viikonloput ovat yleensä suunnittelemattomia ja vapaita. Olen vaan todella monta kertaa nyt törmännyt liian haastavaan valintatilanteeseen: Haluanko pelata, katsoa jotain vai lukea? Joskus toki voin yhdistää näitä, mutta huomaan, etten osaa enää oikein keskittyä katsomiseen ilman, että teen jotain käsilläni. Lähinnä käsitöitä tarkoitan. Neulomista. Huoh, tästä on tulossa tosi pitkä kevät, huumorintajuni on taantunut ala-asteelle.
Olen pelannut koko ikäni, mutta melko kevyellä otteella. Entinen mieheni oli pelannut viimeksi kun katsoin yli 900 tuntia yhtä peliä, plus useampaa muuta yli 100 tuntia. Siihen verrattuna suurin osa meistä on toki höyhensarjalaisia, mutta itsehän en ole pelannut kuin satunnaisesti viimeiset 7 vuotta. Muksuna pelasin muun muassa Doomia, Warcraftia ja Simsiä ja muita eri simulaatiopelejä, ja myöhemmin innostuin Portalista, Falloutista ja pelasinpa vähän aikaa WoWiakin (hyvin lyhyen, levelille 27). Pleikkarilla tykkäsin Heavy Rainista ja uusista Batman-peleistä, Wiillä suosikki oli Okami. Seuraan mielelläni mitä peleihin liittyen maailmassa tapahtuu. En koe nörtti-identiteettiä omakseni, sillä olen aina ollut niin omistautuneiden ihmisten ympäröimänä. Ehkä kuitenkin voisin luopua alemmuudentunteestani, eihän tämä mikään kilpailu ole. Kyllä saan pelata, vaikka olisin tosi huono sniper, aina.
Epäilen, että tänään on käytävä kaupassa ja hankittava ruokaa. Harmittaa olla kipeänä juuri kun olen innostunut urheilemisesta. Jäi tanssitunti ja kahvakuula välistä tältä viikolta. Ensi viikolla olen reissussa alkuviikon ja opinnoissa loppuviikon, joten sekin on vähän hankala. Odotan jo itse asiassa kesää sen takia, että voin aloittaa aamulenkit. Onkohan minussa jotain oikeasti vialla, en ole koskaan ennen ajatellut tuollaista ajatusta...
perjantaina, tammikuuta 25, 2013
Laatuaikaa
Istun läppärin kanssa television edessä. Kätteni ulottuvilla on myös tabi, punaviiniä, suklaata, viinirypäleitä, juustoa ja salmiakkia. Kämppä on hieman viileä, mutta viltti ja tietokone lämmittävät. Olen tyytyväinen. On perjantai-ilta, elokuva on hyvä ja pelasin juuri onnistuneesti pari tuntia Half-Life:sourcea. Tämä jos mikä on laatuaikaa.
Työpäivä oli stressaava, sillä aloitin sen keskustelemalla työehtosopimusasioista työnantajan edustajan (eli esimiehemme) kanssa. Siis se on naurettavaa peliä. Kumpikin koittaa vaikuttaa siltä, että tietäisi mistä puhuu ja olisi oikeasti jotain neuvoteltavaa. Kummankin puolen asianajajat väittävät päinvastaisia asioita ja minun tekisi vaan mieleni sanoa, että ihan vitun sama, jos palkka nousee satasella kuussa. Ei tule tapahtumaan. Miksi ihmeessä suostuin tähän? Koska haluan aina jostain syystä tehdä asioita, jotka ovat osaamiseni rajalla ja tuntea olevani tärkeä. Hieman turha retorinen kysymys siis.
Alan olla miellyttävän rento ja väsynyt. Vaikka välillä onkin stressaavia päiviä, työni ei ole liian vaikeaa tai epämiellyttävää. Minun ei ole pakko miettiä konkreettisia työtehtäviä työajan ulkopuolella, vaikka toki koulutuspolitiikkaa monien kaverieni kanssa puhunkin. On joitain hankalampia juttuja, kuten se, miten organisaatiossamme saa pidettyä politiikan ja työn erillään, mutten kyllä voi muuta kuin tehdä työtehtäväni hyvin. Monistakaan asioista ei minua voi tällä hetkellä moittia ja monta asiaa olen tehnyt hyvin.
Viime viikon maanantaista ehkä oikeasti voisi vähän moittia. Sarjaa random encounter, vaikka sovittuahan se oli, eikä kovinkaan satunnaista. Hiemanko piristi pojan näkeminen kesken päivän. Toteutus ei ollut ihanteellinen, mutta näen potentiaalia. Pojasta on kyllä ollut iloa jo näillä parilla tapaamiskerralla. Mulle tekee niin hyvää muistaa olla olemassa myös ruumiillisesti. Poika myös tietää mitä tekee, en voi moittia. Vähän tietysti paskaa, että sen kanssa on myös kiva jutella. Olettaisin tällaisten järjestelyjen toimivan paremmin, jos on sutinaa, muttei liikaa puhetta. Mutta mistä minä tiedän ja kieltäydyn stressaamasta etukäteen. Vähän kyllä nyt tullut vietettyä sinkkuelämää, mutten myöskään suostu tuntemaan oloani kevytkenkäiseksi. Mä olen rehellinen, enkä riko itseäni luulemalla liikoja. Tästä tilanteesta voi oikeasti vain nauttia.
Työpäivä oli stressaava, sillä aloitin sen keskustelemalla työehtosopimusasioista työnantajan edustajan (eli esimiehemme) kanssa. Siis se on naurettavaa peliä. Kumpikin koittaa vaikuttaa siltä, että tietäisi mistä puhuu ja olisi oikeasti jotain neuvoteltavaa. Kummankin puolen asianajajat väittävät päinvastaisia asioita ja minun tekisi vaan mieleni sanoa, että ihan vitun sama, jos palkka nousee satasella kuussa. Ei tule tapahtumaan. Miksi ihmeessä suostuin tähän? Koska haluan aina jostain syystä tehdä asioita, jotka ovat osaamiseni rajalla ja tuntea olevani tärkeä. Hieman turha retorinen kysymys siis.
Alan olla miellyttävän rento ja väsynyt. Vaikka välillä onkin stressaavia päiviä, työni ei ole liian vaikeaa tai epämiellyttävää. Minun ei ole pakko miettiä konkreettisia työtehtäviä työajan ulkopuolella, vaikka toki koulutuspolitiikkaa monien kaverieni kanssa puhunkin. On joitain hankalampia juttuja, kuten se, miten organisaatiossamme saa pidettyä politiikan ja työn erillään, mutten kyllä voi muuta kuin tehdä työtehtäväni hyvin. Monistakaan asioista ei minua voi tällä hetkellä moittia ja monta asiaa olen tehnyt hyvin.
Viime viikon maanantaista ehkä oikeasti voisi vähän moittia. Sarjaa random encounter, vaikka sovittuahan se oli, eikä kovinkaan satunnaista. Hiemanko piristi pojan näkeminen kesken päivän. Toteutus ei ollut ihanteellinen, mutta näen potentiaalia. Pojasta on kyllä ollut iloa jo näillä parilla tapaamiskerralla. Mulle tekee niin hyvää muistaa olla olemassa myös ruumiillisesti. Poika myös tietää mitä tekee, en voi moittia. Vähän tietysti paskaa, että sen kanssa on myös kiva jutella. Olettaisin tällaisten järjestelyjen toimivan paremmin, jos on sutinaa, muttei liikaa puhetta. Mutta mistä minä tiedän ja kieltäydyn stressaamasta etukäteen. Vähän kyllä nyt tullut vietettyä sinkkuelämää, mutten myöskään suostu tuntemaan oloani kevytkenkäiseksi. Mä olen rehellinen, enkä riko itseäni luulemalla liikoja. Tästä tilanteesta voi oikeasti vain nauttia.
keskiviikkona, tammikuuta 09, 2013
Työvire, löytyihän se
Jotain haluaisin nyt kirjoittaa, mistä muistaisin jälkeenpäin tämän viikon. Tämä viikko olkoon eeppinen lukukausimaksuviikko, kunnes joskus tulee eeppisempi.
Sunnuntaina siis ilmestyi uutinen, että kansanedustajat ovat allekirjoittaneet lakialoitteen maksujen saamisesta EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille. Maanantai oli siis sotasuunnitelman luomista. Tiistaina oli kokousta toisen perään ja mm. SL-kokous, jonka jälkeen olin niin turhautunut, että melkeinpä huusin. Keskiviikko ei ollut yhtään rauhallisempi ja huomisesta ja perjantaista on myös tulossa kokoustentäytteisiä. Tutor-sopimus on uusittavana ja miljoona uutta työryhmää aloittaa tietysti vuoden alusta. Samaan aikaan menossa TES-keskustelu sihteerien kesken, tietysti. Ja PMS-oireet.
Ongelma on, että hallitus on uusi ja pitäisi toimia melko nopeasti. Olen kuitenkin koittanut hillitä itseni ja antaa tilaa. En ole onnistunut, tietenkään. Sellaista se on, mutta olen itselleni armollinen. Tämä on vasta heidän ensimmäinen "oikea" viikkonsa, joten tietysti vielä on epäselvää mistä asioista kannattaa olla innoissaan ja mistä huolissaan. Uskon kyllä selviäväni hyvin heidän kanssaan. Juttujen tasohan on onneksi tippunut jo totutulle tasolle ja nauran joka kerta, kun joku käyttää verbiä "tulla". Tästä tulee pitkä kevät.
Kirjoitan tätä uudella tietokoneellani, joka hehkuu nurkassa sinisenä. Rakastan sitä. Minulla on sellainen olo, etten tarvitse enää mitään. Paitsi paremman työtuolin ja uuden näppiksen. Ja ehkä kuulokkeet.Listahan on loputon, mutta onneksi aika realistinen. Joka tapauksessa elämänlaatuni parani nyt huomattavasti, vaikka jouduinkin jättämään vuoden ensimmäisen improillan välistä, kun sain autokyydin pakettia hakemaan. Sinnekin voi kuitenkin mennä ensi viikolla, joten kaikki voittavat.
Ajatukseni eivät pysy kovin hyvin kasassa, kuten ehkä ovelina lukijoina voitte huomata. Tekisi mieli kirjoittaa pelkkiä päälauseita. Mikään ei minua toki estä niin tekemästä. Koitan kuitenkin tiivistää nyt jotenkin mielessäni mitä opin itsestäni viime viikonloppuna, joka on ihan hauskalla tavalla värittänyt tätä viikkoa.
Tutustuin internetissä hyvin selkeällä intentiolla uuteen ihmiseen. Hän kävi luonani teellä ja jossain vaiheessa on vaan pakko keksiä parempi eufemismi, koska kirjoitettuna ei voi erottaa sävystä mitä juotiin ja mistä. Noh, joka tapauksessa jännitin toki ihan kamalasti uuteen ihmiseen tutustumista melko epätavallisella tavalla ja vieläpä kämppäni näyttämistä. Ei sillä, että se olisi jotenkin kamalaa, mielellänihän minä niin teen, koska pidän kodistani. Pyrin silti näyttämään sen parhaimmillaan. Tapaaminen oli miellyttävä ja jäänee mieleeni joka tapauksessa. Ei ole edes kovin epätodennäköistä ettemmekö tapaisi joskus uudestaan.
Oleellinen osa oli kuitenkin se, että mitä opin itsestäni. Otin riskin ja se kannatti. En edelleenkään usko, että niin kannattaisi tehdä usein, mutta silloin tällöin itsensä voi yllättää positiivisesti. Eikä tuntunut siltä, että katsoisin tilannetta ulkopuolisena.
Sunnuntaina siis ilmestyi uutinen, että kansanedustajat ovat allekirjoittaneet lakialoitteen maksujen saamisesta EU- ja ETA-maiden ulkopuolisille opiskelijoille. Maanantai oli siis sotasuunnitelman luomista. Tiistaina oli kokousta toisen perään ja mm. SL-kokous, jonka jälkeen olin niin turhautunut, että melkeinpä huusin. Keskiviikko ei ollut yhtään rauhallisempi ja huomisesta ja perjantaista on myös tulossa kokoustentäytteisiä. Tutor-sopimus on uusittavana ja miljoona uutta työryhmää aloittaa tietysti vuoden alusta. Samaan aikaan menossa TES-keskustelu sihteerien kesken, tietysti. Ja PMS-oireet.
Ongelma on, että hallitus on uusi ja pitäisi toimia melko nopeasti. Olen kuitenkin koittanut hillitä itseni ja antaa tilaa. En ole onnistunut, tietenkään. Sellaista se on, mutta olen itselleni armollinen. Tämä on vasta heidän ensimmäinen "oikea" viikkonsa, joten tietysti vielä on epäselvää mistä asioista kannattaa olla innoissaan ja mistä huolissaan. Uskon kyllä selviäväni hyvin heidän kanssaan. Juttujen tasohan on onneksi tippunut jo totutulle tasolle ja nauran joka kerta, kun joku käyttää verbiä "tulla". Tästä tulee pitkä kevät.
Kirjoitan tätä uudella tietokoneellani, joka hehkuu nurkassa sinisenä. Rakastan sitä. Minulla on sellainen olo, etten tarvitse enää mitään. Paitsi paremman työtuolin ja uuden näppiksen. Ja ehkä kuulokkeet.Listahan on loputon, mutta onneksi aika realistinen. Joka tapauksessa elämänlaatuni parani nyt huomattavasti, vaikka jouduinkin jättämään vuoden ensimmäisen improillan välistä, kun sain autokyydin pakettia hakemaan. Sinnekin voi kuitenkin mennä ensi viikolla, joten kaikki voittavat.
Ajatukseni eivät pysy kovin hyvin kasassa, kuten ehkä ovelina lukijoina voitte huomata. Tekisi mieli kirjoittaa pelkkiä päälauseita. Mikään ei minua toki estä niin tekemästä. Koitan kuitenkin tiivistää nyt jotenkin mielessäni mitä opin itsestäni viime viikonloppuna, joka on ihan hauskalla tavalla värittänyt tätä viikkoa.
Tutustuin internetissä hyvin selkeällä intentiolla uuteen ihmiseen. Hän kävi luonani teellä ja jossain vaiheessa on vaan pakko keksiä parempi eufemismi, koska kirjoitettuna ei voi erottaa sävystä mitä juotiin ja mistä. Noh, joka tapauksessa jännitin toki ihan kamalasti uuteen ihmiseen tutustumista melko epätavallisella tavalla ja vieläpä kämppäni näyttämistä. Ei sillä, että se olisi jotenkin kamalaa, mielellänihän minä niin teen, koska pidän kodistani. Pyrin silti näyttämään sen parhaimmillaan. Tapaaminen oli miellyttävä ja jäänee mieleeni joka tapauksessa. Ei ole edes kovin epätodennäköistä ettemmekö tapaisi joskus uudestaan.
Oleellinen osa oli kuitenkin se, että mitä opin itsestäni. Otin riskin ja se kannatti. En edelleenkään usko, että niin kannattaisi tehdä usein, mutta silloin tällöin itsensä voi yllättää positiivisesti. Eikä tuntunut siltä, että katsoisin tilannetta ulkopuolisena.
tiistaina, tammikuuta 01, 2013
Vuosi 2012, pidit minua hyvin
Vuosi 2013 siintää edessäni. Nyt on vielä vaikea sanoa onko kyseessä minkälainen maisema. Joka tapauksessa moni asia on muuttunut.
Jos olen täysin rehellinen, ajatus suurista muutoksista kävi päässäni silloin vuosi sitten kun olin juuri päässyt hallitukseen. Mietin sitä, että miten draaman kaareen sopivaa olisikaan, että voimaantuisin ja eroaisin. Viime joulu ja uusi vuosi oli rankkaa aikaa riitelyineen, joten en ollut suhteeni suhteen kovin optimistinen, vaikka valoakin oli näkyvissä.
Nyt on jo vaikea muistaa miten hankalaa ja väsynyttä silloin oli. Jatkuva itsestä vieraantumisen tunne tulee nyt mieleen kun sitä aikaa ajattelen. Koko ajan oli olo, että katson itseäni vierestä. Moitin itseäni pääni sisällä, kun toimin mielestäni väärin tai voin huonosti ja huomattelin ironisesti vierestä, kun jokin meni hyvin. Eihän se jatkuisi kuitenkaan.
Kevään lopun euforia on muuttunut epävarmuudeksi ja huomattavasti matalammaksi mielialaksi, mutta ei vieläkään ole paha. Vuosi vaihtui raketteja ampuen mukavassa seurassa ja jos se on enne, otan sen ihan hyvänä sellaisena. En tehnyt lupauksia ensi vuodelle. Olen saanut itseäni niin paljon paremmaksi vuodessa, etten edes kuvittele, että tällä tahdilla mikään jatkuisi.
Vuoden 2012 saavutukset:
- Olin hyvä hallituslainen
- Sain vakituisen työpaikan
- Sain uusia tuttuja ja ystäviä (ja muita henkilöitä)
- Aloin käydä tanssitunneilla
- Hankin oman kämpän ja laitoin sen aika kivaksi
- Aloitin asuntosäästämisen
- Pääsin sisään ja aloitin rehtoriopinnoissa
- Ostin paljon kivoja vaatteita ja olen hehkunut paljon enemmän kuin ennen (näin on minulle kerrottu :D )
Olen paljon onnellisempi nykyään. Minulla on nykyään paljon enemmän mahdollisuuksia kuin ennen. Olen toki myös vastuussa eri tavalla kuin ennen. Nyt se vastuu ei kuitenkaan ole suurempaa kuin mitä jaksan kantaa, eikä se tunnu väärälle. Tämä tässä on minun elämäni. Tämä henkilö tässä olen minä. Joitain toiveita kuitenkin esitän:
- Lisää tervettä itsevarmuutta (eli ihailua ja egobuustausta)
- Ammatillisia onnistumisen kokemuksia
- Venäjää olisi mahtava oppia
- Tutkinto loppuun
Näillä itse asiassa pääsisi jo hyvään alkuun.
Jos olen täysin rehellinen, ajatus suurista muutoksista kävi päässäni silloin vuosi sitten kun olin juuri päässyt hallitukseen. Mietin sitä, että miten draaman kaareen sopivaa olisikaan, että voimaantuisin ja eroaisin. Viime joulu ja uusi vuosi oli rankkaa aikaa riitelyineen, joten en ollut suhteeni suhteen kovin optimistinen, vaikka valoakin oli näkyvissä.
Nyt on jo vaikea muistaa miten hankalaa ja väsynyttä silloin oli. Jatkuva itsestä vieraantumisen tunne tulee nyt mieleen kun sitä aikaa ajattelen. Koko ajan oli olo, että katson itseäni vierestä. Moitin itseäni pääni sisällä, kun toimin mielestäni väärin tai voin huonosti ja huomattelin ironisesti vierestä, kun jokin meni hyvin. Eihän se jatkuisi kuitenkaan.
Kevään lopun euforia on muuttunut epävarmuudeksi ja huomattavasti matalammaksi mielialaksi, mutta ei vieläkään ole paha. Vuosi vaihtui raketteja ampuen mukavassa seurassa ja jos se on enne, otan sen ihan hyvänä sellaisena. En tehnyt lupauksia ensi vuodelle. Olen saanut itseäni niin paljon paremmaksi vuodessa, etten edes kuvittele, että tällä tahdilla mikään jatkuisi.
Vuoden 2012 saavutukset:
- Olin hyvä hallituslainen
- Sain vakituisen työpaikan
- Sain uusia tuttuja ja ystäviä (ja muita henkilöitä)
- Aloin käydä tanssitunneilla
- Hankin oman kämpän ja laitoin sen aika kivaksi
- Aloitin asuntosäästämisen
- Pääsin sisään ja aloitin rehtoriopinnoissa
- Ostin paljon kivoja vaatteita ja olen hehkunut paljon enemmän kuin ennen (näin on minulle kerrottu :D )
Olen paljon onnellisempi nykyään. Minulla on nykyään paljon enemmän mahdollisuuksia kuin ennen. Olen toki myös vastuussa eri tavalla kuin ennen. Nyt se vastuu ei kuitenkaan ole suurempaa kuin mitä jaksan kantaa, eikä se tunnu väärälle. Tämä tässä on minun elämäni. Tämä henkilö tässä olen minä. Joitain toiveita kuitenkin esitän:
- Lisää tervettä itsevarmuutta (eli ihailua ja egobuustausta)
- Ammatillisia onnistumisen kokemuksia
- Venäjää olisi mahtava oppia
- Tutkinto loppuun
Näillä itse asiassa pääsisi jo hyvään alkuun.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)