Joulua odotellessa

Olemme olleet nyt kolme päivää riitelemättä. Se on hyvä. Se on erittäin hyvä. Varsinkin kun sitä ennen meni noin kaksi viikkoa, että riitelimme päivittäin. Onnistuimme jopa saamaan aikaan ihan kunnollisen huutoriidan "No vittu lähde jos kerta haluat" -tyyliin. Minulle ei ole koskaan sanottu niin pahasti, enkä itse ole koskaan sanonut niin tylysti, mutta tuli taas parempi mieli. Emme edelleenkään eronneet vaikka oli vaikeaa. Miksiköhän jokaisen riidan miehen kanssa pitää olla maailmanloppuriita?

Olen ihan onnellinen juuri nyt. Näin ystäviä monena päivänä peräkkäin ja kävimme mummon luona ja kotona on kodikasta, kun tein (kovia) pullia ja pitsaa ja kaikkea. Jääkaapissa on ruokaa ja lahjat on ostettu. En tosin vielä tiedä mistä rahoista maksamme laskut, mutta eiköhän se selviä. Tein vikailmoituskaavakkeen ja siitä pitäisi tulla palkka kohta.

Vaikka harvoin olen kovin itsetutkiskeleva, sen verran olen huomannut etten enää pidäkään yhtä ihmistä niin ärsyttävänä kuin ennen. Juttelin hänen kanssaan irkissä ja hän olikin ihan normaalin empaattinen tyyppi. Mikä on hyvä, koska hän on itse asiassa enemmän miehen tuttuja ja mies tarvitsee hyviä ystäviä.

Ai niin, pitäisi ostaa perusrasvaa, se on taas loppu. En voi nykyään käydä suihkussa kuin noin kerran viikossa kokonaisuudessaan kun ihoni on niin kuiva. Rasittavaa pestä itseään osissa. Hiukset ovat kuitenkin aina likaiset aamuisin.

Äh, nyt tuli huonompi fiilis. Vaikka tein voileipiä ja kaikkea.

Ps. Mokoman uusi levy on ihan kiva.

Relove?

Olen ihan höpsö ja olen ihan rakastunut uudelleen mieheen. Haluaisin vaan koko ajan helliä ja mölliä ja telmiä. Erityisesti telmiä... Miksi minulla on olo, että aina pakotan toisen olemaan lähellä? Enkö luota omaan vetovoimaani? Vai olenko vaan oikeassa? Olen kyllä ihan kysynyt pakotanko, eikä se myönnä mitään.

Joulusta tulee kohtuullisen köyhä, tässä kuussa minulla ei ole mitään muita tuloja kuin tuet, eikä niissä ole hurraamista. Mutta tein juuti palkkatöitä, ja firma on kiva, niin saattaa olla, että lähettävät palkan sitten samantien niin kuin viimeksikin. Harmi, ettei tästä hommasta tule kuin pari tuntia koska en osaa kääntää sähkömittarisanastoa ruotsiksi, mutta kaikki kelpaa.

Vitsi kun tein yhden hauskoimmista, skitsoimmista ja lievästi pervoimmista teoista yleisellä paikalla tuossa pari päivää sitten. Ei siis mitään kovin pahaa, eikä kukaan huomannut tai mitään, mutta nauroin ihan pirusti, samoin kuin mies. Että kun tekisi mieli kertoa... No, ehkä jätän sen siihen jos joskus bloggaan kännissä (eli siis äärettömän suuri mahdollisuus). Eikö ole raivostuttavaa kun vihjaa muttei kerro? Että kun tykkään itsestäni :)

Mutta on siis oikeasti sellainen olo juuri nyt että pidän itsestäni. Ymmärrän, ettei minun tarvitse pitää kaikista asioista elämässäni, jotta silti olen itse hyvä tyyppi. Älkää ymmärtäkö väärin, itsereflektioni ulottuu myös siihen etten aina ehkä ole ihan täydellinen, mutta nyt on hyvä keskittyä positiiviseen.

Asiasta kolmanteen, en edelleenkään jaksa uskoa pedagogiseen intersubjektiiviseen minä-sinä-suhteeseen. Unelmoin jo tässä vaiheessa siitä kun saan olla maailman kuivin opettaja, joka ei vahingossakaan hymyile luokassa tai sano ikinä lausetta, että "Tätä ei sitten tarvitse kopioida". Jonkunhan on pakko uhrautua, jotta muut opettajat vaikuttavat kivoille. Sitten voin ottaa ihan reilusti suosikkeja luokasta ja antaa niille jo etukäteen täydet pisteet. Opettajainhuoneessa voin juoruta julman tarkkasilmäisesti kaikista mahdollista. Ai niin, yksi vielä: "Sinä taidatkin olla sen Korhosen poikia?", pitkä katse ja pieni hymähdys kun lasken katseeni ja kirjoitan jotain sellaiseen antiikkiseen nahkakantiseen kirjaan. Ihan terveitä fantasioita minulla.

... Ja siitä pääsemmekin kaunokirjallisuuteen. Tein juuri ihan reilusti huonon esseen aiheesta suklaa toistuvana motiivina Riku Korhosen teoksessa Kahden ja yhden yön tarinoita. Suosittelen lämpimästi kaikille, siis kirjaa, en esseenaihettani. Teos sai ilmestymisvuonnaan Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon. Se koostuu novelleista, jotka kaikki liittyvät jollain tapaa toisiinsa ja sijoittuvat turkulaiseen lähiöön. Kirjassa on varmaan päällä parikymmentä minäkertojaa, ja kaikilla menee aika huonosti. Kirja hämmensi ja masensi aluksi, mutta nyt alkaa jo tuntua ihan hyvälle. Sellaistahan se elämä on (Joskaan toivottavasti oikeasti ei ole olemassa niitä hevosia ja plussapalloja.. Hrrr!).

Nyt taidan hyppiä vähän lämpimikseni ja odottaa miestä kotiin kaupungilta. Se on tapaamassa sellaista tyttöä, josta mulla ei ole kovin hyvä fiilis, mutta olen silti ihan ok asian kanssa. Olen selvästi kasvanut ihmisenä!